Hei,
Haluan jo heti alkuun sanoa, että tekstistä tulee pitkä ja pahoittelen sitä. Asiaa on vain mahdoton kertoa lyhyesti.
Muutin noin kolme vuotta sitten uudelle paikkakunnalle työn ja parisuhteen takia. En osannut ollenkaan pelätä uuteen paikkaan muuttoa, ja näin jälkeenpäin olen ajatellut, että se olikin ihan hyvä vaan. En oletettavasti olisi koskaan uskaltanut muuttaa, jos olisin tiennyt mitä on edessä.
Aluksi olin erittäin toiveikas uutta paikkakuntaa kohtaan. Uusia ihmisiä, uusia ajatuksia ja uusi elämä. Ei mennyt kauaakaan kun tajusin, että asia ei olekaan niin yksinkertainen. Ei yhtäkään tuttua, ei harrastuksia, eikä mitään omaa. Rakastin vanhassa paikkakunnassani sitä suurta tukiverkkoa ja ystäväpiiriä, mikä minulla siellä oli. Täällä minulla ei ollut mitään oman parisuhteeni lisäksi.
Äkkiä tämän tajuttuani menin ihan lukkoon. En osannut enää puhua ihmisten kanssa, enkä oikeastaan halunnutkaan. Mietin vain päässäni kaikkea sitä vanhaa mitä minulla oli. Paljon paljon hyviä ystäviä, kehen turvautua tiukan paikan tullen. Pahinta tässä on se, että tilanne ja oloni ei ole helpottamassakaan, päin vastoin. Vaikka muutosta on jo kolme pitkää vuotta.
Olin ennen erittäin sosiaalinen ja avoin persoona, mutta nykyään olen vain harmaa tylsä massa. Menetin kokonaan kykyni kanssakäydä ihmisten kanssa, enkä ole onnistunut luomaan yhtään oikeasti hyvää kaverisuhdetta tällä paikkakunnalla. Myös hyvä itsetuntoni antoi sopimuksen irti jo pitkän aikaa sitten, mikä oli ennen yksi minun vahvuuksistani. Tuntuu, että arkeni on vain suoriutumista päivästä toiseen. En käsitä mikä minua vaivaa. Haluaisin niin kovasti olla oma sosiaalinen itseni, mutta en vain pysty siihen. Psykologilla käyntiä olen harkinnut monesti, mutta asia on tyssännyt siihen että en tiedä miten. Enkä oikein usko että hänkään voisi minua auttaa.
Rakastava avopuoliso on ollut minulle iso tuki ja turva, mutta en usko että hänkään jaksaa minun voivottelua loputtomiin.
En osaa edes sanoin kuvailla, miten synkältä nykyinen elämäntilanne tuntuu. Varsinkin, kun putoaa erittäin sosiaalisesta elämästä syvimmälle pohjalle. Uskon sen tuntuvan jopa pahemmalta kuin sen, että olisin ollut aina yksinäinen. Ennen asuntomme oli paikka missä kävimme nukkumassa ja syömässä, mutta nykyään se on paikka missä vietän aikani kuukaudesta toiseen. Tuntuu että eläisin ihan jonkun muun elämää kuin omaani, enkä tiedä miten kauan jaksan enään tällaista. Välillä tuntuu, että tekisi mieli luovuttaa ja palata takaisin juurille, mutta en missään nimessä tahdo menettää elämäni naista. Se onkin ainoa syy, miksi tätä vielä jaksan. Tämä on ensimmäinen kerta kun puhun tästä kenellekään muulle kuin puolisolleni, joten kiitos kun jaksoit lukea.
Kertokaa minulle, olenko ainut näiden tuntemusten kanssa? Jos olet kokenut samanlaista, niin miten selvisit siitä? Kiitos vielä kerran sinulle, joka jaksoit lukea ja vielä enemmän kiitos sinulle joka vastasit.
Haluan jo heti alkuun sanoa, että tekstistä tulee pitkä ja pahoittelen sitä. Asiaa on vain mahdoton kertoa lyhyesti.
Muutin noin kolme vuotta sitten uudelle paikkakunnalle työn ja parisuhteen takia. En osannut ollenkaan pelätä uuteen paikkaan muuttoa, ja näin jälkeenpäin olen ajatellut, että se olikin ihan hyvä vaan. En oletettavasti olisi koskaan uskaltanut muuttaa, jos olisin tiennyt mitä on edessä.
Aluksi olin erittäin toiveikas uutta paikkakuntaa kohtaan. Uusia ihmisiä, uusia ajatuksia ja uusi elämä. Ei mennyt kauaakaan kun tajusin, että asia ei olekaan niin yksinkertainen. Ei yhtäkään tuttua, ei harrastuksia, eikä mitään omaa. Rakastin vanhassa paikkakunnassani sitä suurta tukiverkkoa ja ystäväpiiriä, mikä minulla siellä oli. Täällä minulla ei ollut mitään oman parisuhteeni lisäksi.
Äkkiä tämän tajuttuani menin ihan lukkoon. En osannut enää puhua ihmisten kanssa, enkä oikeastaan halunnutkaan. Mietin vain päässäni kaikkea sitä vanhaa mitä minulla oli. Paljon paljon hyviä ystäviä, kehen turvautua tiukan paikan tullen. Pahinta tässä on se, että tilanne ja oloni ei ole helpottamassakaan, päin vastoin. Vaikka muutosta on jo kolme pitkää vuotta.
Olin ennen erittäin sosiaalinen ja avoin persoona, mutta nykyään olen vain harmaa tylsä massa. Menetin kokonaan kykyni kanssakäydä ihmisten kanssa, enkä ole onnistunut luomaan yhtään oikeasti hyvää kaverisuhdetta tällä paikkakunnalla. Myös hyvä itsetuntoni antoi sopimuksen irti jo pitkän aikaa sitten, mikä oli ennen yksi minun vahvuuksistani. Tuntuu, että arkeni on vain suoriutumista päivästä toiseen. En käsitä mikä minua vaivaa. Haluaisin niin kovasti olla oma sosiaalinen itseni, mutta en vain pysty siihen. Psykologilla käyntiä olen harkinnut monesti, mutta asia on tyssännyt siihen että en tiedä miten. Enkä oikein usko että hänkään voisi minua auttaa.
Rakastava avopuoliso on ollut minulle iso tuki ja turva, mutta en usko että hänkään jaksaa minun voivottelua loputtomiin.
En osaa edes sanoin kuvailla, miten synkältä nykyinen elämäntilanne tuntuu. Varsinkin, kun putoaa erittäin sosiaalisesta elämästä syvimmälle pohjalle. Uskon sen tuntuvan jopa pahemmalta kuin sen, että olisin ollut aina yksinäinen. Ennen asuntomme oli paikka missä kävimme nukkumassa ja syömässä, mutta nykyään se on paikka missä vietän aikani kuukaudesta toiseen. Tuntuu että eläisin ihan jonkun muun elämää kuin omaani, enkä tiedä miten kauan jaksan enään tällaista. Välillä tuntuu, että tekisi mieli luovuttaa ja palata takaisin juurille, mutta en missään nimessä tahdo menettää elämäni naista. Se onkin ainoa syy, miksi tätä vielä jaksan. Tämä on ensimmäinen kerta kun puhun tästä kenellekään muulle kuin puolisolleni, joten kiitos kun jaksoit lukea.
Kertokaa minulle, olenko ainut näiden tuntemusten kanssa? Jos olet kokenut samanlaista, niin miten selvisit siitä? Kiitos vielä kerran sinulle, joka jaksoit lukea ja vielä enemmän kiitos sinulle joka vastasit.