Uusi vai vanha?

[pampula]

Kumpi OIKEASTI on tärkeämpää suhteessa, se palava rakkauden tunne ja hillitön intohimo, vai syvä ystävyys ja luotettava kumppanuus?

Olen vähän vajaa 30-kymppinen nainen ja seurustellut vuosia kaikin puolin ihanan ja mukavan ""unelmavävyn"" kanssa. Hän on mies, jollaisia ei aina uskoisi olevankaan, eli tekee kotitöitä, ahkera kohtuu hyväpalkkaisessa työssään, pitää minua kuin kukkaa kämmenellä jne jne. Lapsia meillä ei ole (onneksi!), mutta hän olisi varmasti todella hyvä isä. Kun tapasimme, ihastuimme, mutta mitään suurta Rakkautta en koe välillämme koskaan olleen. Olemme mitä parhaimmat ystävät ja tulemme elämän kaikilla saroilla loistavasti toimee...Liiankin hyvin, sanovat jotkut tuttavamme. Hän on siis tylsä, mutta järkähtämättömän luotettava kuin peruskallio. Seksi hänen kanssaan on viimeiset vuodet ollut tylsähköä ja ajoittain suorastaan vastenmielistä.

Tapasin kuitenkin menneenä kesänä itseäni jonkin verran nuoremman miehen, upean hieman boheemin renttutyypin, johon tunsin uskomatonta vetoa heti ensi näkemältä. Tunnen paljon miehiä ja liikun monenlaisissa sosiaalisissa ympyröissä, mutta samanlaista tunnetta minulla ei ole tullut kenenkään muun kanssa, ei ehkä koskaan aiemmin elämässäni. Kuukauden päivät koetin painaa asian villaisella, enkä tänä aikana kyseistä nuorta miestä tavannut, jokunen arkinen tekstiviesti tosin vaihdettiin. Tunteeni eivät kuitenkaan ottaneet laantuakseen, ja jonkin aikaa asiaa puituamme ajauduimme avomieheni kanssa asumuseroon, ja aloitin kiihkeän suhteen tämän uuden miehen kanssa.

Tilanne on nyt siis jatkunut pari kuukautta. Nautin suunnattomasti jokaisesta yhteisestä hetkestä uuden rakastajani kanssa, vaikka emme välimatkan takia kovin usein tapaakaan. Olen kuitenkin yhä viikottain tekemisissä myös entisen mieheni kanssa, ja molemmille on selvää, että hän haluaisi minut takaisin.

Kieriskelenkin nyt kauheassa ahdistuksessa, kun en tiedä, mikä olisi kauaskantoisesti tulevaisuuteni kannalta paras ratkaisu:
Antaa itsensä rakastua täysillä tähän nuoreen mieheen, jonka kanssa perheen perustaminen ja muu vakaa elämä ei ole vielä vuosiin todennäköistä (biologinen kelloni tikittää kiivaasti, vaikka en vielä koe olevani valmis äidiksi, kun taas tällä miehellä ei tietenkään ole kiire vielä vuosikymmeniin...) mikäli suhteemme edes kestäisi sinne saakka, koska se välillä tuntuu olevan suorastaan liian hyvä ollakseen totta...
VAI palata turvallisen eksäni huomaan ihanaan yhteiseen kotiimme, mennä naimisiin, perustaa lähivuosina perhe ja elää tasaista ja turvallista perussuomalaista elämää?

Tahtoisin nyt kuulla kokemuksen syvällä rintaäänellä muiden kokemuksia samankaltaisista tilanteista. Moraalinäkemykset aiheesta eivät kiinnosta, vaan niiden kokemukset jotka ovat oikeasti tällaisessa elämäntilanteessa olleet.

 

[Inhorealisti]

Entinen miehesi ansaitsee kumppanikseen naisen, joka rakastaa hanta aidosti. Sina et sita tee, joten jossittelu on turhaa. Vaikka mies haluaisikin jatkaa kanssasi, tekisit sen kirjoituksesi perusteella kuitenkin itsekkaista syista. Saisit sen haluamasi jalkikasvun, mutta todennakoisesti lopputuloksena mies paatyisi vain elatusmaksujen maksajaksi, kun ennenpitkaa kuitenkin lahtisit etsimaan onneasi.

Tuskin saisit koskaan jossittelulta sielunrauhaa, ellet yrita sen uuden ihastuksesi kanssa. Se tosin saattaa menna kiville ja huomaat olevasi yksin ja lastentekoaikasi on mennyt ohi.

Elamassa on riskinsa, mutta mitaanhan ei voi voittaa, jos ei ota riskeja. Tosin jos odotat, etta hilliton intohimo sailyisi loputtomiin, tulet pettymaan suhteisiisi lopun ikaasi.

 

[Tanja]

Ihan samaa mieltä kuin inhorealisti. Jos ajattelet MINÄ MINÄ, et kyllä rakasta. Eikö sinua yhtään kiinnosta mitä mies saisi jos menisit takaisin? Entinen miehesi kuulostaa mahtavalle ja hän ansaitsee rakkautta ja onnea. Itse haluaisin suhteen, jota kantaa ystävyys, luottamus, arki, kunnioitus ja rakkaus. Toinen kaipaa seikkailua, epävarmuutta ja jännitystä. Minä olen jo saanut niistä tarpeekseni, minä kaipaan mukavaa yhdessäoloa. Itse sinun on päätöksesi tehtävä, vaikuttaa vain ettet ole vielä kypsä sitoutumaan perheeseen. Eli ehkä kannattaa mennä sen huithapelin kanssa ja katsoa mitä tuleman pitää. Muista että exälläsikin on vain yksi elämä elettävänään ja hänellä on oikeus löytää suhde, jossa on molemminpuolista rakkautta ja tulevaisuutta.

 

[helmiina]

niin olisin samaa mieltä kanssasi Tanja, hyvin sanottu asiat

 

[Mimo]

Mitä jos tosiaan eksäs löytää uuden naisen elämäänsä, aiotko tunkea väliin jos ruoho ei ollutkaan vihreämpää aidan takana?
Olet valintasi tehnyt jo siinä vaiheessa kun lähdit boheemin nuorukaisen matkaan...

 

[mies]

Et vaikuta kovin aikuiselta. Samaa mieltä, että älä sekoita ex:n elämää enää, koska et häntä pysty arvostamaan.

ja tulevaisuudesta sanoisin, että ei aina kannata mennä sinne aidan taakse, vaikka se näyttäisikin vihreämmältä.

 

[ajatuksia]

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että palava rakkaus+intohimo sekä syvä ystävyys ja kumppanuus on kyllä mahdollista ihan samassa paketissa. Ei tarvitse kahta miestä tyydyttämään näitä tarpeita. Ilmeisesti kumpikaan näistä tapaamistasi miehistä ei siis näin ollen ole 'se oikea'.

Itse tapasin upean miehen, joka on myös näitä perushyveitä omaava persoona: luotettava, rehellinen, auttavainen, tekee kotihommia, huolehtii asioista, tasapainoinen jne. yms. Komeakin se pirulainen on ja hyvässä duunissa. JA kaiken huipuksi hän vielä saa sukkahousuni pyörimään jaloissani eli intohimoa riittää. Yhdessä olemme olleet kuusi vuotta ja nyt odotan ensimmäistä lastamme. Naimisiin ollaan menossa joulun tienoilla. Eli siis täydellinen paketti.

Mielestäni siis sinun ei kannata tyytyä siihen 'kakkosvaihtoehtoon'. Ilmeisen itsekkäistä syistä siis palaisit entisen miekkosesi hoteisiin. Et oikeasti rakasta, vaan pelkäät vain yksinoloa ja tarvitset jonkun huolehtimaan itsestäsi. Onko se muka oikea lähtökohta rehelliselle suhteelle?

Parasta lienee unohtaa kummatkin äijät ja keskittyä välillä johonkin muuhun. Sitten joku päivä toivottavasti sattuu se sinulle täydellinen paketti tulemaan eteen, jonka kanssa ei tarvitse pähkäillä, että 'miltä musta nyt tänään taas tuntuu'.

 

[mies]

Vanha kansa sanoi:""otti miehen saadessaan"". Siis satoja vuosia on sanottu noin. Eli on sitä laskelmointia ollut ennenkin, ja kun ikää kertyy, niin hieman todennäköisemmäksi sanonta tulee. Siis kaikille sitä prinssiä ei tule vastaan, koskaan. Silloin on tyydyttävä olevaan tai siihen, jonka saa. Myös yksin voi elää, tai kolhoosissa.

 

[Nainen]

myönnetään: minä ainakin otin sen minkä sain. Valinnanvaraa ei ole koskaan ollut paljoa sen jälkeen kun karsin joukosta juopot ja väkivaltaiset: otin ensimmäisen normaalin miehen, jonka tapasin vasta kolmekymppisenä. Olen itse ihan normaali, en ruma, hyvin koulutettu ja kilttikin. Pidän (pitäisin) seksistä ja teen mielelläni kotitöitäkin. En silti koskaan tavannut miestä, joka veisi jalat alta ja olisi edes siedettävä.

Ihan ok kaikki, mutta kyllä siltä välillä tuntuu, että tähänkö nyt on tyytyminen. Tiedän, että voisi olla paljon parempaa, jos jossain olisi minullekin se oikea tai edes oikeampi... Nyt on kunnollinen mies, ihan mukava, kaikki toimii, haaleaa seksiä. Ei sen enempää: ei intohimoa edes alussa, ei syvällisiä keskusteluja, mitään haastetta muuta kuin kestää tasainen arki. Mietin eroa, mutta mies on tyytyväinen eikä yksin eläminenkään houkuta enää.

 

[mies]

Nainen, todennäköisesti se prinssi tehdään omassa päässä. Sinäkin saat prinssin, niin ajattelemalla. Helpointa on tehdä se prinssi omasta miehestä, arvostamalla niitä asioita , joissa hän on hyvä.
Se on puhtaasti asenne kysymys.

 

[ihmettelijä]

Samaa kysymystä olen itsekin pohtinut. Nyt 27-vuotiaana olen turvallisessa suhteessa kunnollisen miehen kanssa ilman suuria intohimoja omalta puoleltani. On myös kokemusta intohimosuhteista renttujen kanssa. Kunpa joskus kunnollinen luotettava mies voisi herättää ne intohimot. Vai voiko se?

 

[mies]

No kumpi hallitsee ala- vai yläpää?

 

[miehelle]

yritän tosissani, mutta jotenkin kipinä puuttuu.

Haluaisin esim. keskustella kaikesta, mies katsoo tv:tä ja sanoo: jaa / joo. Kaipaan intohimoa, miehelle riittää 5 min/kerran viikossa tiettyyn aikaan. Olen yrittänyt tosissani vuosia, koko ajan laimenee. On helppo ajatella, että jossain olisi mies, joka olisi kiinnostunut samoista asioista kuin minäkin, mutta ei silti ihan mahdoton. En ole vain koskaan tavannut enkä ehkä tapaakaan. Jos olen rehellinen, tiedän, että jos tapaisin ""sielunveljen"", lähtisin saman tien. Yleensä en edes ajattele asiaa, vaan keskityn arjen pyörittämiseen ja tylsän ja väsyneen mieheni viihdyttämiseen.

 

[ihmettelijä]

Siinähän se ongelma on kun molemmilla on merkitystä! Haluaisin sekä ylä- että alapääni olevan tyytyväisiä. Tällä hetkellä olen antanut järkeni voittaa viettieni kustannuksella.

 

[Nainen]

siis edellinen oli vastaus miehelle aiempaan kysymykseen. Toivoisin siis molemminpuolista aloitteellisuutta ja mielenkiintoa, intohimoista suhtautumista elämään. No, haaveet on haaveita ja toivon, että miehenikin edes haaveilee jostakin.

 

[Joko tai?]

Miksi miesten kanssa pitää aina valita? Yläpää vai alapää? Kun mulla naisena on molemmat ja paljon muuta!

Tahdon tasaveroisen, intohimoisen kumppanin minäkin, mutta en löydä mistään - tyydyn siis vähempään, koska en halua tuhlata elämääni yksin.

 

[Justiin]

Mies josta olisi vertaiseksi, (ei siis renttu tai nyhverö):

kiinnostunut useimmista asioista (taiteesta, politiikasta, kulttuurista, seksistä, arjesta...)
kohtuullisen älykäs
keskustelutaitoinen ja normaalin sosiaalinen
miehen näköinen
normaali eli ei suurempia psyykkisiä ongelmia eikä riippuvuuksia ( ( EI juoppo/narkomaani/väkivaltainen/persoonallisuushäiriöinen)
pitää ihmisistä (naisistakin)
tasa-arvoinen ihminen

Huom. ei mitään vaatimuksia koulutuksesta, tulotasosta, puoluekannasta, harrastuksista, autosta tms. omaisuudesta. Aina olen joutunut tinkimään odotuksistani. Silti vaatimukset ovat mielestäni ihan kohtuulliset. Voisi kuvitella, että kuka vaan nämä täyttää ellei ole erityisluuseri, mutta...

 

[mies]

Nainen, tehkää asioita eri tavalla. Hotelleilla on viikonlopuksi hyviä tarjouksia. Käyttäkää mielikuvitusta. Ja asiasta saa huomauttaa miehelle, koska hän ei ymmärrä tilannettasi. Voisi muuttaa tapojaan...

 

[Ella]

Se pitää itse tykönään päättää mitä haluaa ja toimia sen mukaan. No, miehestä sitten; sellainen, joka sopii isäksi lapsille, hyväluonteinen, järki päässä, vastuuntuntoinen ja luotettava. Rakkautta pitää tottakai olla molemmin puolin, alussa jopa intohimoa, muttei semmosta jatkuvaa kukaan ihminen vuosikymmeniä jaksa. Varsinki jos muut asiat rupee prakaamaan.

 

[Nainen]

Välillä tekisi mieli huomauttaa miehelle, että olisi vähän älykkäämpi, intohimoisempi, kiinnostuneempi - niin jaksaisin yrittää itsekin. Mutta kun aloitteet jää aina mulle, tuntuu todella työltä. Miksei se ikinä aloita keskustelua MISTÄÄN? Innostu mistään? Yllätä mitenkään? Siinä vaan makaa ja tuijottaa telkkaria. On niitä hotelleissakin, mot.

Mutta kiitos kuitenkin, mies, ja anteeksi turhautuneisuuteni. Välillä elämä tuottaa pettymyksiä tai minä itsehän se tietysti olen.

 

[mies]

Elä kiittele, sopiiko, että minä vierailen miehesi ajatusmaailmassa ja herätän hänet, käyn vain sanomassa pari sanaa)

 

[vaikean kautta]

Siis nyt mä rupean pikkuhiljaa ymmärtämään tätä ihmeellistä pettämiskulttuuria ja hirveää määrää avioeroja. Porukat menee naimisiin sen vuoksi, että ketään parempaakaan ei näy näköpiirissä. Eli otetaan tosiaan se ensimmäinen vastaantulija, joka on kiltti, kiva ja turvallinen. Vaikka intohimoja ei ole puoleen eikä toiseen, niin silti kitkutetaan sitä tavallista arkea. Ja sitten jaksetaan ihmetellä näilläkin palstoille, miten se 'arki tuli kuvioon' eikä mikään enää tunnu missään (jos koskaan on edes tuntunut).

Sitten firman pikkujouluissa tai risteilyllä tapaakin sen 'ihanan' vieraan, joka saa himot hyrräämään ja se kotitossukka jää heti mielestä. Sitten taas saadaan syy kirjoitella täällä, että 'mitä mä teen'.

Jos nyt ensiksi ottaisitte vastuun omista valinnoistanne. Jos kerran otatte sen turvallisen kumppanin, josta kyllä tykkäätte, mutta intohimoisesta rakkaudesta ei voi puhua, niin sitten on tehtävä se päätös, että tällaista se elämä sitten on ja oltava siihen tyytyväinen haihattelematta mistään muusta.

Tietenkin ihmienn voi elää ihan onnellisesti sen tasapaksun arjen kanssa. Onhan näitä nähty. Mutta silloin ollaan tajuttu, että kaikkea ei saa, jos nyt teen tämän valinnan. Onhan niitä toisenlaisiakin tapauksia nähty, missä on tyydytty tuttuun turvalliseen, mutta koko ajan oltu suupielet alaspäin ja valitettu tasapaksuutta. Tällaisessa tapauksessa ei olla ymmärretty, että valitsemalla jotain, suljet jonkun muun vaihtoehdon pois.

Toisaalta on olemassa se kolmaskin vaihtoehto eli ihana arki ja intohimo rakkausliitossa. Mutta turha vissiin siitä on kertoa mitään. Tuntuu olevan sen verran yksinäispelkoisia täällä, että mieluummin ovat niin sanotusti onnellisia kuin vilpittömästi sitä.

 

[mies]

Et vissiin oikein tajua tätä kuviota? Ei ihmisen onnellisuuden tae ole muut ihmiset vaan, ihminen itse.
Elämä on AINA vuoristorataa, ihminen vain säilyy samana. Onnellisuus on asennekysymys, myös parisuhteessa. Paitsi jos puoliso on alkoholisti väkivaltainen , sairas.

Jos hakee omaa onnellisuuttaan muista ihmisistä, niin voipi joutu vaihtamaan useamman kerran.

 

[JK]

Harlekiini tauti , vaihe yksi : ihana mies, lähes satuolento... Vaihe kaks: kadonnut satuolento, tylsä mies... Vaihe kolme: uusi satuolento saapuu elämään, ero... Ällöttää koko touhu!

 

[biologi]

Geenit sanoo että otat sen unelmavävyn miehekses mutta teetät renttupojalla lapset. Tunnut olevan sellanen petturinainen joka tekee just näin.