P
pampula
Vieras
Kumpi OIKEASTI on tärkeämpää suhteessa, se palava rakkauden tunne ja hillitön intohimo, vai syvä ystävyys ja luotettava kumppanuus?
Olen vähän vajaa 30-kymppinen nainen ja seurustellut vuosia kaikin puolin ihanan ja mukavan ""unelmavävyn"" kanssa. Hän on mies, jollaisia ei aina uskoisi olevankaan, eli tekee kotitöitä, ahkera kohtuu hyväpalkkaisessa työssään, pitää minua kuin kukkaa kämmenellä jne jne. Lapsia meillä ei ole (onneksi!), mutta hän olisi varmasti todella hyvä isä. Kun tapasimme, ihastuimme, mutta mitään suurta Rakkautta en koe välillämme koskaan olleen. Olemme mitä parhaimmat ystävät ja tulemme elämän kaikilla saroilla loistavasti toimee...Liiankin hyvin, sanovat jotkut tuttavamme. Hän on siis tylsä, mutta järkähtämättömän luotettava kuin peruskallio. Seksi hänen kanssaan on viimeiset vuodet ollut tylsähköä ja ajoittain suorastaan vastenmielistä.
Tapasin kuitenkin menneenä kesänä itseäni jonkin verran nuoremman miehen, upean hieman boheemin renttutyypin, johon tunsin uskomatonta vetoa heti ensi näkemältä. Tunnen paljon miehiä ja liikun monenlaisissa sosiaalisissa ympyröissä, mutta samanlaista tunnetta minulla ei ole tullut kenenkään muun kanssa, ei ehkä koskaan aiemmin elämässäni. Kuukauden päivät koetin painaa asian villaisella, enkä tänä aikana kyseistä nuorta miestä tavannut, jokunen arkinen tekstiviesti tosin vaihdettiin. Tunteeni eivät kuitenkaan ottaneet laantuakseen, ja jonkin aikaa asiaa puituamme ajauduimme avomieheni kanssa asumuseroon, ja aloitin kiihkeän suhteen tämän uuden miehen kanssa.
Tilanne on nyt siis jatkunut pari kuukautta. Nautin suunnattomasti jokaisesta yhteisestä hetkestä uuden rakastajani kanssa, vaikka emme välimatkan takia kovin usein tapaakaan. Olen kuitenkin yhä viikottain tekemisissä myös entisen mieheni kanssa, ja molemmille on selvää, että hän haluaisi minut takaisin.
Kieriskelenkin nyt kauheassa ahdistuksessa, kun en tiedä, mikä olisi kauaskantoisesti tulevaisuuteni kannalta paras ratkaisu:
Antaa itsensä rakastua täysillä tähän nuoreen mieheen, jonka kanssa perheen perustaminen ja muu vakaa elämä ei ole vielä vuosiin todennäköistä (biologinen kelloni tikittää kiivaasti, vaikka en vielä koe olevani valmis äidiksi, kun taas tällä miehellä ei tietenkään ole kiire vielä vuosikymmeniin...) mikäli suhteemme edes kestäisi sinne saakka, koska se välillä tuntuu olevan suorastaan liian hyvä ollakseen totta...
VAI palata turvallisen eksäni huomaan ihanaan yhteiseen kotiimme, mennä naimisiin, perustaa lähivuosina perhe ja elää tasaista ja turvallista perussuomalaista elämää?
Tahtoisin nyt kuulla kokemuksen syvällä rintaäänellä muiden kokemuksia samankaltaisista tilanteista. Moraalinäkemykset aiheesta eivät kiinnosta, vaan niiden kokemukset jotka ovat oikeasti tällaisessa elämäntilanteessa olleet.
Olen vähän vajaa 30-kymppinen nainen ja seurustellut vuosia kaikin puolin ihanan ja mukavan ""unelmavävyn"" kanssa. Hän on mies, jollaisia ei aina uskoisi olevankaan, eli tekee kotitöitä, ahkera kohtuu hyväpalkkaisessa työssään, pitää minua kuin kukkaa kämmenellä jne jne. Lapsia meillä ei ole (onneksi!), mutta hän olisi varmasti todella hyvä isä. Kun tapasimme, ihastuimme, mutta mitään suurta Rakkautta en koe välillämme koskaan olleen. Olemme mitä parhaimmat ystävät ja tulemme elämän kaikilla saroilla loistavasti toimee...Liiankin hyvin, sanovat jotkut tuttavamme. Hän on siis tylsä, mutta järkähtämättömän luotettava kuin peruskallio. Seksi hänen kanssaan on viimeiset vuodet ollut tylsähköä ja ajoittain suorastaan vastenmielistä.
Tapasin kuitenkin menneenä kesänä itseäni jonkin verran nuoremman miehen, upean hieman boheemin renttutyypin, johon tunsin uskomatonta vetoa heti ensi näkemältä. Tunnen paljon miehiä ja liikun monenlaisissa sosiaalisissa ympyröissä, mutta samanlaista tunnetta minulla ei ole tullut kenenkään muun kanssa, ei ehkä koskaan aiemmin elämässäni. Kuukauden päivät koetin painaa asian villaisella, enkä tänä aikana kyseistä nuorta miestä tavannut, jokunen arkinen tekstiviesti tosin vaihdettiin. Tunteeni eivät kuitenkaan ottaneet laantuakseen, ja jonkin aikaa asiaa puituamme ajauduimme avomieheni kanssa asumuseroon, ja aloitin kiihkeän suhteen tämän uuden miehen kanssa.
Tilanne on nyt siis jatkunut pari kuukautta. Nautin suunnattomasti jokaisesta yhteisestä hetkestä uuden rakastajani kanssa, vaikka emme välimatkan takia kovin usein tapaakaan. Olen kuitenkin yhä viikottain tekemisissä myös entisen mieheni kanssa, ja molemmille on selvää, että hän haluaisi minut takaisin.
Kieriskelenkin nyt kauheassa ahdistuksessa, kun en tiedä, mikä olisi kauaskantoisesti tulevaisuuteni kannalta paras ratkaisu:
Antaa itsensä rakastua täysillä tähän nuoreen mieheen, jonka kanssa perheen perustaminen ja muu vakaa elämä ei ole vielä vuosiin todennäköistä (biologinen kelloni tikittää kiivaasti, vaikka en vielä koe olevani valmis äidiksi, kun taas tällä miehellä ei tietenkään ole kiire vielä vuosikymmeniin...) mikäli suhteemme edes kestäisi sinne saakka, koska se välillä tuntuu olevan suorastaan liian hyvä ollakseen totta...
VAI palata turvallisen eksäni huomaan ihanaan yhteiseen kotiimme, mennä naimisiin, perustaa lähivuosina perhe ja elää tasaista ja turvallista perussuomalaista elämää?
Tahtoisin nyt kuulla kokemuksen syvällä rintaäänellä muiden kokemuksia samankaltaisista tilanteista. Moraalinäkemykset aiheesta eivät kiinnosta, vaan niiden kokemukset jotka ovat oikeasti tällaisessa elämäntilanteessa olleet.