Uusi mies ja lapseni

Kaipaisin kommentteja tilanteeseeni:

tapasin miehen viime syksynä, molemmat olimme avioliitossa ja molemmilla 3 lasta, mieheni muutti pois yhteisestä kodista viime keväänä ja tämä mies perheensä luota samaan aikaan. Oma avioeroni on selvä tämän vuoden puolella, he ovat hakeneet eroa 1kk sitten. Olemme puhuneet naimisiin menosta ja yhteenmuuttamisesta jne. koska tunnemme että toinen on "se oikea" se vaan kolahti kovaa ja kolahtaa vieläkin, sitä tunnetta on vaikea kuvailla, mutta mutta.. välillämme on ollut jos jonkunnäköisiä ristiriitoja, mm. hänen tuleva ex, jonka kanssa he ovat hyviä kavereita, itse en exäni kanssa siihen pystynyt yrityksestä huolimatta, johtui varmaan siitä, että minun exä tietää tästä uudesta, mutta ei toisinpäin.

Asiaan..

Nykyinen "mieheni" kertoi eilen, että ei pysty käsittelemään tunteitaan pienintä lastani 3v. (poika, liekö sillä merkitystä) kohtaan, isommat ei tuota ongelmia 15 ja 13v tytöt. En meinannut ymmärtää, mutta tulihan se syykin sieltä, hän ei pysty muuttamaan yhteen kanssani, koska ei kestä sitä että näkee poikaani enemmän kuin omia lapsiaan (tapaa heitä miltei päivittäin, ja viettää jopa öitä lastensa ja exänsä kotona, olen koettanut purra hammasta ja hyväksyä, lapset toki ok, mutta että saman katon alla exän kanssa, on välillä liikaa) Minun pitäisi odottaa, vuosia, että poikani kasvaa ja kunnes hän pystyy hyväksymään tilanteen. Mutta en tiedä haluanko odottaa vuosia!! Ja jatkaa että vietetään yhdessä joka toinen vkl. Haluan enemmän. Ja nopeammalla aikataululla kuin hän. En tarkoita, että olisin jo heti muuttamassa yhteen, mutta haavena oli että vuoden sisällä jotain voisi jo tapahtua.

Onko kenelläkään ollut vastaavaa, ja miten on käynyt, erottu, odotettu, muutettu yhteen??? En haluaisi erota hänestä, mutta tuntuu että oma pää ei vaan kestä tälläistä. Nytkään ei työn teosta tule mitään js yö meni itkien ja valvoen.

(lapseni ei tiedä tästä uudesta mitään, ovat kerran nähneet "kaverina")

Ps. en kaipaa mitään vi**uilu kommentteja. Kiitos.

 

Hei,
minulla on kokemusta hyvin pitkälti samanlaisesta tilanteesta, kaupan päälle vielä hyvinkin hankala miehen exä, mutta se on taas toinen tarina.
Tapasimme ja erosimme suunnilleen samanlaisella aikataululla kuin te ja näin seitsemän vuoden päästä voin sanoa että tuossa vaiheessa kuin nyt olet elämä oli meillä tosi ristiriitaista... ja se oli vasta alkua. Tämä ei kuitenkaan ole masentava tarina, joten jaksa loppuun...
Kaikki eroon liittyvä oli siis silloin tuoreena mielessä ja elämässä ja toisaalta vahva "hullaantuneisuus" uuteen mieheen/naiseen puolin ja toisin. Minulla oli helpompaa kun omat lapseni jäivät lähilapsiksi ja eroni oli muutenkin "asiallisempi". Miehellä oli tosi vaikeaa olla erossa lapsistaan, vaikka tapaamiset sujuivatkin säännöllisesti. Ymmärrettävästi oli hänellekin kova paikka viettää paljon aikaa minun lasteni kanssa ja ikävöidä omia lapsia. Varsinkin vanhempaan lapsistani, joka oli silloin 8 v. oli mieheni hyvin vaikea suhtautua ja samalla minun oli siinä välissä tosi rankkaa olla kun rakastin kumpaakin ja yritin vaistomaisesti koko ajan lievittää ristiriitoja miehen ja poikani välillä.
Mutta näissä uusperheasioissa tarvitaan aikaa, aikaa ja vielä kerran aikaa sekä paljon puhumista. Itse en ollut alussa kovin hyvä puhumaan ja meillä olikin melkoista vuoristorataa useamman vuoden ajan. Noin viisi vuotta meni meillä niin että asuttiin erillään mutta oltiin silti tosi paljon yhdessä erilaisilla lapsikokoonpanoilla ja parempia ja huonompia aikoja tuli ja meni koko ajan. Se oli rankkaa aikaa mutta siinä ajassa on myös luotu tosi vahva perusta meidän liitolle. Välillä oltiin jo antamassa periksi mutta aina itkettiin ja sovittiin ja yritettiin. Tunneside välillämme oli kuitenkin koko ajan tosi vahva ja toinen juuri "se oikea".
Ja nyt se perusta on graniittia ja voin lopultakin sanoa että kaikki se kannatti. Muutimme yhteen pari vuotta sitten, menimme naimisiin puoli vuotta sitten ja meille on tulossa yhteinen lapsi. Olemme onnellisia! Muut lapset ovat nyt teini-ikäisiä ja elämä on vakiintunut heidänkin kanssaan. Toki mieheni kokee vieläkin jääneensä paitsi monesta asiasta omien lastensa lapsuudesta ja minäkin siitä jakamisen ilosta minkä kaksi vanhempaa voi jakaa yhteisestä lapsestaan. Siksipä tämä yhteinen lapsemme on erityisen tervetullut meille nyt kun tilanne on muuten tasaantunut. Ja ollaan muuten mieheni kanssa vähintään yhtä hullaantuneita toisiimme kuin silloin alkuaikoina.
Toivon sinulle jaksamista, kärsivällisyyttä ja avoimuutta. Toivottavasti teillä on mahdollisuus viettää välillä aikaa myös kahdestaan niinkuin meillä oli, sillä ne ajat ovat olleet uusperhe-elämässämme meille tärkeää aikaa.

 

Minusta kuulostaa semmoiselta, että en itse jäisi tuommoiseen "suhteeseen". Ikään kuin mies haluaisi molemmat: entisen perheen ja entisen vaimon sekä sinut, mutta ei sinun lapsiasi. Sinä olisit kivaa ja jännittävää vaihtelua arkeen. Mukavaa seksiä turvallisen kumppanin kanssa silloin kun se itselle sopii, sillä sinähän odotat enemmän, sinä suostut, olet aina valmis perumaan omat menosi ja joustamaan miehen ja teidän yhteisen ajan kanssa...

Hän haluaa koko kakun.

No, tietysti voi antaa ajan kulua ja odottaa.... itse tuskin suostuisin tommoseen "suhteeseen". Minäkin haluan ihmisen kokonaan, kaikki tai ei mitään.
Tai no, oli mullakin semmosia juttuja, missä riitti pelkkä seksiä silloin kun oli mahdollista tavata. Mies halusi enemmän, joten lopetettiin. Minä en nimittäin semmosen kanssa olisi halunnut yhteiselämää ja se mies nimenomaan toivoi pysyvää parisuhdetta. Minä en hänen kanssaan siis siihen ollut valmis.

 

Niinpä...
Olen toisinaan, valitettavasti liiankin usein sitä mieltä, että hän ei ole valmis eroon ja haluaa tosiaan pitää "meidät kaikki", eli perheensä ja minut, kyllä ollaan tuosta aiheesta puhuttu, todella paljon. Hän kieltää sen. Tottakai kieltää.. Kysyinkin häneltä torstaina, että olenko hänelle joku arjen pakopaikka? Hänen vastaus on miltei aina, että jos olisin joku hupi hänelle, niin ei hän olisi muuttanut pois kotoa, kyllä hän huvia saisi kotona asuessaankin, tosin muualta, vaan kyllä hän rakastaa ja on tosissaan suhteeni. Uskonkin, että hän rakastaa, mutta se ei välttämättä aina riitä. Ehkä hän ei todellakaan tiedä mitä haluaa? Eikä pysty sitä myöntämään.

Mulle oli aika shokki se mitä hän sanoi pojastani, se pyörii päässä koko ajan. Hän on alusta saakka tiennyt, että jos minut "ottaa" mukana seuraa tuo lapsikatras myös. Moni ystävistäni on sitä mieltä, että eivät katselisi tuollaista, että joko tai. Olenkin kesällä sanonut, että valitsee, minä tai exä. Mutta se päätyi kauheaan riitaan. Toiset taas sanoo, että katso vielä.. Jos tunteet tätä miestä kohtaan eivät olisi näin vahvat, en jäisi tähän, mutta en ole koskaan rakastanut ketään näin valtavasti ja tuntetnut näin toista kohtaan, joten ei ole helppoa. Mutta eihän se elämä yleenäkään...

 

Kirjoitustasi lukiessa tuli mieleeni viimeisimmät vuodet ennen eroa exäni kanssa.
Hän selitti mulle että rakastaa minua, haluaa jatkaa avioliittoamme ja haluaa saada sen toimimaan ja kuntoon. Hän ei halua erota. Ja niin edelleen.
Hän halusi saada parisuhteessamme olevan ison ongelman hoidettua, ongelma oli hänen henk-.koht. juttunsa johon hänen aiempikin liitto oli kaatunut.

Mutta käytännössä.. vaikka hän kuulemma rakasti minua hurjasti, käytännössä se ei näykynyt. Käytäntöön hän ei koskaan saanut sitä, mistä kovasti puhui.. ongelma häiritsi häntäkin, mutta silti - kaikki pysyi ennallaan.. hmm, en tiedä pitäisikö kertoa mikä se oli, en tiedä..

Jälkeen päin luin jostakin:
jos puheet ja teot ovat ristiriidassa keskenään, luota tekoihin, niitä ei voi valehdella, puheitaan voi

Näin meillä oli. Näin se myös meni. Hän puhui kyllä, mutta käytännössä teot osoittivat, että hän ei kuitenkaan rakastanut minua - riittävästi, jotta parisuhde olisi voinut toimia.

Aina välillä tällä(kin) miehellä pääsi "sammakoita suustaan". Siis välillä tuli jotain, mikä paljasti todelliset ajatukset ja tunteet. Ne hämmensi, sillä seuraavassa hetkessä hän kiisti tarkoittaneensa mitä sanoi.. ja sitten tämä selitysten paljous että kyllä minä rakastan ... ja plaaplaa... Koska rakastin, halusin uskoa siihen, mitä itse toivoin. En pystynyt katsomaan sitä, mikä oli todellisuutta - miehelle! Katsoin vain oman todellisuuteni: kuinka minä rakastankaan häntä, hänen kanssaan haluan, taistelen parisuhteemme puolesta, teen just niin kuin hän toivoo, niin sitten ajan myötä meillä on kaikki hyvin ja kunnossa...
mutta: teot puhuivat totta.
Ero tuli.
Nyt olen helpottunut siitä, että erottiin.
Ihmettelen vain ihmistä, joka tuntee itsensä niin huonosti, joka jaksaa systemaattisesti puhua potaskaa. Kenelle hän valehteli? Itselleen? Miksi hän ei voinut olla rehellinen - minulle, itselleen? Pyysin sitä monta kertaa.

Ajattelin sitten jälkeenpäin, että hän halusi varmistaa ettei jää yksin. Jos se uusi ei huoli häntä, niin minä ainakin otan takaisin vielä, takaportti oli, joten hän vakuutteli minulle tunteitaan vielä asumuseronkin aikana, vaikka tapaili jo sitä toista, joka oli ollut jo avioliiton aikana...

Ajattelin myös, että hän ei kyennyt ottamaan vastuuta omista teoistaan ja päätöksistään. Siksi hän ei voinut sanoa missään vaiheessa suoraan missä mennään, vaan kiersi ja puhui yhtä teki toista. Ristiriita oli melkoinen ja se ahdisti.

Minä en halunnut luopua. Vuosia kiduin siinä liitossa. Hän vaan odotti, että minä lähden ja kun en tajunnut lähteä, hän nakkasi minut pihalle ja otti jo sitä ennen toisen.. mutta jos toinen ei huolikaan, pitää joku olla ja siksi piti minulle kauniita puhua.. huh.

Eroa edeltävä aika oli siis aika ahdistavaa ristiriidan ollessa koko ajan: teot ja puheet riitelivät keskenään.

Mutta ero oli minun onneni.

Sinä itsehän tietty päätät miten elämääsi jatkat ja millaisessa tunneilmastossa elät. Ja mihin uskot.
Mutta hei: entäs jos puhallat pelin poikki vähäksi aikaa? Mietintätauko molemmille.
Jos mies ei siedä lapsiasi nyt - pientä lasta, johon on helppo luoda suhde - miten sitten jatkossa, kun pojasta kasvaa uhitteleva koululainen tai murjottava murkku?????

 

jos puheet ja teot ovat ristiriidassa keskenään, luota tekoihin, niitä ei voi valehdella, puheitaan voi...

Tuo oli aika hyvä, pisti miettimään.

Olen tosiaan koko viikonlopun miettinyt sitä mitä hän sanoi "pojastani", on tullut mieleeni, että ehkä hän pelkää kiintyvänsä siihen "liikaa" ja samalla tuntee että laiminlyö omat lapsensa.. en tiedä. Koska ei hän ole tavannut tämän "pienen" kuin kerran, parin tunnin ajan, ja poika oli tosi hurmaava sosiaalinen itsensä, jutteli ja kyseli ja esitti jalkapallo pelitaitoja, mutta ei ollut mitenkään liian tunkeileva tms. ja minä äitinä tunsin suurta ylpeyttä kun katselin poikaani.

Tällä hetkellä tuntuu, että jos hän ei hyväksy meitä kaikkia, ei hän hyväksy minuakaan. Käsittääkseni hänen kavereistaan vaan 1 tietää minusta, olen naureskellen miettinytnkin olevani "salarakas" heh. Minulla jopa suku tietää tästä miehestä, tai läheisimmät suvusta.

Ehdotin hänelle viime torstaina vaikka kuukauden taukoa, että hän saa rauhassa selvitellä tunteitaan ja miettiä, ja katsotaan sitten mikä on tilanne. Koska omalta osalta minulla on kaikki valmiina ja selvänä, jonka hänkin on myöntänyt, mutta hän ei halua olla erossa, hän kokee sen niin että minä haluan lopettaa tämän ja se tauko on "pehmeä alku" sille, eihän se niin olisi!

Aina sanotaan, että naiset on jotenkin vaikeita ja hankalia, mutta kyllä miltei tuntuu että miehet vie voiton siitä =)

Exäni ei hyväksynyt millään eroamme, eikä ole hyväksynyt vieläkään, toivoo että otan hänet takaisin kotiin, olen sanonut etten ota, mutta hän toivoo silti (sain kuulla kaverini mieheltä) Ei se eropäätös helppo ollut, ja sen tein jo ennen tätä miestä, tämä suhde vaan nopeutti sitä. Olimmehan olleet yhdessä miltei 20 vuotta (olin ihan lapsi kun aloimme seurustella) Rakkaus muuttui vuosien saatossa kaveruudeksi ja se oli ihan ok. Mies oli kiltti hyvännäköinen urheili mutta jotain puuttui. Kunnioitus ja aito välittäminen. Loppuajan miltei inhosin miestäni, koska olin luonteeltani vahvempi ja määrätietoisempi ja välillä ei tarvinnut sanoa kuin böö, niin hän säikähti. (en ole mikään hirviö...) Hän oli äärettömän mustasukkainen, pukeutumisestani ja kenen kanssa puhuin ja missä kävin tai olin, jos joskus jonnekin uskaltauduin lähtemään, koska siitä saattoi seurata 3kin viikon mykkäkoulu ja kiukuttelu. En halunnut enää tuollaista suhdetta, vähän yli 30v. tahdoin suhteeltani muutakin, ja tein itsekkään ratkaisun, eron. Vanhin tytär sitä osasi jo odottaakin, eivätkä olleet päätöksestäni järkyttyneitä. Isä tapaa lapsiaan usein, tahtoo tavata vielä enemmän, joten mietitään uusia ratkaisuja.

Jos tämä tästä..

 

On selvää ettei noin vaan pysty sitoutumaan uuteen suhteeseen jos ero ei ole vielä selvä. Yleensä siihen menee muutama vuosi että on pystynyt selvittämään niitä tunteita ja pääsemään sen surun yli. Varsinkin omien lasten "menettäminen" kolahtaa ja pahasti - ja sen takia voi tuntua pahalta viettää aikaa "vieraiden" lasten kanssa.

Mitä jos jatkaisitte seurustelua päivä kerrallaan - ja sitten parin vuoden päästä katsot sitten miten tilanne on kehittynyt.

 

Mulla oli muutama vuosi sitten sama tilanne, eikä siitä hyvää seurannu kun muutti samankaton alle, ekasta päivästä alkoi mun lasten haukkuminen ja omien kehuminen, mun lapsia sai töniä, jos seisoi väärässä paikassa(eteisessä), niille sai raivota ja riehua, mutta eipä saanu kauaa, asuttiin 11kk yhessä, ja se oli ISO VIRHE, mä pyydän älä tee samaa virhettä, koska jos mies sanoo jo nyt, et ei kestä tilannetta, se laukee totaalisesti samankaton alla.

 

Niin, jos mies on hakenut eroa 1 kk sitten, niin kyllä hyppääminen uuden perheen keskuuteen uusine lapsineen tuntuu aikamoiselta vaatimukselta. Olisitko itse valmis sellaiseen, jos omat lapsesi olisivat jääneet exällesi? Sellaiseen on hankala antaa aikamääriä ja lupauksia etukäteen, että vuoden päästä olen valmis. Itse otin alkuvaikeuksissa juuri tuon Jaanan ehdottaman kannan, että päivä kerrallaan: ei minulla siinä ollut mitään menetettävää, koska ei ollut aikomusta ainakaan uutta miestä alkaa hakemaan siinä vaiheessa.

Tuo exän kanssa kaveeraaminen ja saman katon alla yöpyminen tuntuisi minusta vaikeammalta hyväksyä edes lasten takia. Toki ei tappelemaan tarvitse alkaa, mutta kun erotaan niin erotaan ja aletaan aikuisten tasolla elämään omaa elämää. Lapsista ei erota, joten niiden asioiden, esim. tapaamisten järjestäminen vaatii sopimista ja joustoa kaikilta osapuolilta. Pidin sitä kuitenkin miehessäni vahvasti hyvänä puolena, että hän rakastaa omia lapsiaan ja haluaa tavata heitä mahdollisimman paljon. Tosin meillä se mahdollisimman paljon ei ollut päivittäin, siitä miehen ex piti kyllä huolen. Lapset olivat alkuaikoina isällään yhden arki-illan ja yön viikossa sekä joka toinen viikonloppu ja loma-ajat vuorotellen. Alussa he viettivät nämä ajat pääsääntöisesti miehen asunnossa, pikkuhiljaa alettiin olemaan aina vaan enemmän yhdessä koko porukalla.

 

Kiitos sínulle "kokemusta on" tarinastasi uusperhekuvioissa.Näitä onnellisia tarinoita ko.perheistä saa lukea liian harvoin,mutta tuo kyllä antoi uskoa itsellenikin tulevaisuuteen.
meillä yhteistä taivalta uusperheenä kohta 4 vuotta (yhdessä viisi vuotta),joista 2 avioliitossa.Minulla 8v.tyttö aiemmasta liitosta ja 2 yhteistä pikkupoikaa nykyisen kanssa.Ennen pikkupoikien syntymää tyttö oli uudelle miehelle kuin oma,kohteli todella hyvin.Yhteen kun muutettiin,kaikki muuttui.Silloin lapseni tekemiset,kiukuttelut ym tuntuivat hermostuttavan miestäni aivan hirveän helposti.Minulla oli tietysti todella vaikeaa välissä,olin kuin ukkosenjohdatin.Toivoin,että kaikki helpottuu kun antaa ajan kulua.Mutta näyttää että ei ole aika auttanut..nykyisin sanon kyllä miehelleni heti,jos näyttää,että kohtelee epäoikeudenmukaisesti tyttöäni.Omasta mielestään kohtelee kaikkia samalla tavalla.Välillä olen aivan lopussa ja valmis heittämään isännän pihalle.Saattaisi tehdä meillekin pikku ero hyvää..mutta vaikeaa tämä on!

 

Niin, ukkosenjohdatin on aika kuvaava sana siihen väliin, mihin äiti joutuu tällaisessa tilanteessa. Tottakai itsekin välillä hermostun pojalleni, mutta vastapainoksi annan sitä aitoa vanhemmanrakkautta, jota mieheni ei voi pojalleni antaa eikä sitä voi häneltä vaatia. Ei hänkään sentään poikaa töninyt ole koskaan eikä mitään sellaista, mutta esim. jos jotain rikkoutuu, niin syy oli aina tämän yhden tietyn lapsen jne. Aika pian opin tunnistamaan nämä "riskitilanteet" etukäteen ja yritin selvittää ne pojan kanssa hissunkissun. No, ei sekään ollut hyvä, koska mies sai sen käsityksen, etten kasvata poikaani ollenkaan. Nykyisin kiljun pojille kun syytä on, enkä sitä peittele, enkä enää stressaa niin siitä jos mies heille hermostuu. Jos tuntuu epäreilulta niin sanon sen kyllä miehelle jälkeenpäin. Vanhempi poikani on nyt 15 v ja tulee ihan hyvin toimeen mieheni kanssa, ei ole jäänyt traumoja. Mieskin osaa jo nykyään huomata ja myöntää pojan hyvätkin puolet.
Ap:lle halusin oman kokemukseni kertoa hänen sellaisia kysyessään. Noin irtonaisena lausahduksena luettuna miehen kommentti lapsestasi kuulosti minusta aika selvänäköiseltä tuossa elämäntilanteessa. Neuvoja en osaa antaa ja uskonpa ettei tätäkään rumbaa, jonka minä olen läpikäynyt olisi läheskään kaikki kestäneet katsoa loppuun asti. Ei tuo poikaan suhtautuminen ollut ainoa ongelma uusperhe-elämän opettelussa. Toisaalta kun on syvällisempiin keskusteluihin ihmisten kanssa päässyt, niin enpä ongelmattomaan liittoon ole vielä törmännytkään, oli sitten ydin- tai uusperhe kyseessä.

 

Kiitos teille viesteistänne!! Valoitte niillä uskoa suhteeseemme. Ehkä minä tosiaan hoppuilen, olen luonteeltani sellainen, kaikki mulle nyt ja heti.. mutta nämä ovat sen verran vaikeita asioita, jotka todella vaativat aikansa, ja hötkyilemällä ei saa näköjään aikaan kuin pahaa.

Sen verran asiat ovat edenneet, eilisen illan ja yön aikana.. exäni haluaisi pitää lapsia kerrallaan 1 viikon (on toivonut sitä jo jonkun aikaa, koska tahtoisi elää sitä arkeakin heidän kanssaan.) ja tämä nykyinen suhteeni ja hänen exänsä siirtyvät tuohon viikko ja viikko malliin lokakuun alussa, kun saavat asuntoasiat uusiksi. Todettiin, että jos vapaa ja "lapsi"viikot osuisivat samoiksi molemmille, niin voitaisiin ne vapaaviikot asua yhdessä kahdestaan ja toiset viikot molemmat olisivat omien lasten kanssa, tuo kuulostaa näin äkkiseltään jopa liiankin hyvältä! Saataisiin viettää aikaa yhdessä kunnolla toisiin ja toisen tapoihin tutustuen, muutenkin kuin joka toinen vkl. Ja hänen ehdotus oli, että myöhemmin "lastenviikolla" voitaisiin tavata me ja kaikki lapset pikkuhiljaa..

Nyt vaan jo pelottaa että jos tuo kuvio ei onnistukaan... lapset (meillä) eivät meinaan halua tuota viikko ja viikko "systeemiä". Ei johdu siitä että eivät pidä isästään, vaan että siellä ei ole tilaa, isällä on pieni 2 ja lapsia on sentään 3. Ja kaikki kaverit on "minunkodin" lähellä, josta tosin matkaa isälle n. 2km, olenkin sanonut, että "isäviikolla" saa olla myös minun luona, mutta koulukirjat yms. arki/elämä on sitten iskällä, mutta ei.
Voinko "pakottaa" lapset tuohon ratkaisuun? Valitettavasti osittain oman elämän ja itsekkyyteni takia. Ja kieltämättä oman jaksamiseni.

 

Jaa-a, tyttösi varsinkin ovat just siinä iässä kuin omat poikanikin, että ne kaverit on tosi tärkeitä ja omaa tilaakin kaivataan. Toisaalta 2 km:n matka on ihan kohtuullinen noille isoille kulkea kavereille isänkin luota. Onnistuisiko jonkinlainen "ympäripuhuminen" ainakin kokeiluun joksikin aikaa pakottamisen sijasta ja aktiivisuus sieltä isänkin puolelta että lapset tuntevat olevansa todella tervetulleita sinnekin?
Äh, tää nyt oli vähän turha viesti, kun ei mulla ole tuosta asiasta kokemusta, mutta kun ei kukaan muukaan ole vastannut...
Teidän suhteenne kannalta tuollainen aikuisten omaa aikaa antava ratkaisu varmaan tosiaan helpottaisi alkua ja antaisi sitä kaivattua aikaa. Onnea jatkolle :hug: