V
vierailija
Vieras
Mä en tiedä, miten selviän enää arjesta. Tuntuu, että joka päivä odotan vain sitä, että saan lapset nukkumaan. Kolme pientä lasta tosiaan on, 6v, 4v ja nuorin juuri 2v. Kaikilla tuntuu olevan joku uhmaikä samaan aikaan, ja oma pää ei kestä isompien tappelua ja pienimmän uhmaa. Mies yrittää pitkien työpäivien seassa parhaansa tehdä, mutta on itsekin ihan äärirajoillaan.
Oon jo oikeastaan nuorimmaisen raskausaikana järkyttävän väsynyt ollut fyysisesti, sitten vauva-arki taas sujui hyvin kaikin puolin. Ainoa vaan, että nykyään oon joka päivä henkisesti ja fyysisesti todella uupunut, vaikka saisin omaa aikaa ja unta myös. Se ei vaan auta, kun taas tulee arki, riidat, pukemiset, kiukuttelut, kotityöt.
Ennen en huutanut lapsille ikinä, nyt suutun jostain niin, että ihan pelkään omaa käytöstäni, kun huudan enkä rauhoitu. Sitten on kamala syyllisyys ja itken. Toki pyydän aina anteeksi ja juttelen.
Rakastan lapsiani valtavasti, halitaan, pussataan, luetaan jne kyllä päivittäin.
En jaksaisi kuin olla kuin sohvalla ja nukkua tai antaa lasten katsoa ohjelmia. Toisaalta sitten, kun vaikka menemme puistoon, olen virkeä ja jaksan kotonakin parrmmin kaikkea. Seinät vaan kaatuu päälle silti. En jaksaisi viedä ja hakea edes vanhinta lasta eskariin.
Ja totta kai oli oma valinta tehdä lapset, mutta tosiaan olin jaksavainen ja iloinen vielä alkaessani odottaa kolmatta lasta ja hänen ollessaan vauva.
Tuntuu kamalslta olo.
Oon jo oikeastaan nuorimmaisen raskausaikana järkyttävän väsynyt ollut fyysisesti, sitten vauva-arki taas sujui hyvin kaikin puolin. Ainoa vaan, että nykyään oon joka päivä henkisesti ja fyysisesti todella uupunut, vaikka saisin omaa aikaa ja unta myös. Se ei vaan auta, kun taas tulee arki, riidat, pukemiset, kiukuttelut, kotityöt.
Ennen en huutanut lapsille ikinä, nyt suutun jostain niin, että ihan pelkään omaa käytöstäni, kun huudan enkä rauhoitu. Sitten on kamala syyllisyys ja itken. Toki pyydän aina anteeksi ja juttelen.
Rakastan lapsiani valtavasti, halitaan, pussataan, luetaan jne kyllä päivittäin.
En jaksaisi kuin olla kuin sohvalla ja nukkua tai antaa lasten katsoa ohjelmia. Toisaalta sitten, kun vaikka menemme puistoon, olen virkeä ja jaksan kotonakin parrmmin kaikkea. Seinät vaan kaatuu päälle silti. En jaksaisi viedä ja hakea edes vanhinta lasta eskariin.
Ja totta kai oli oma valinta tehdä lapset, mutta tosiaan olin jaksavainen ja iloinen vielä alkaessani odottaa kolmatta lasta ja hänen ollessaan vauva.
Tuntuu kamalslta olo.
