uupumus
- Viestiketjun aloittaja kultakala
- Ensimmäinen viesti
Miehen on herättävä..., ja tarpeenmukaan on luovuttava/vähennettävä jotain..., harrastusta tai työtä..., tai jotain.
Puhun kokemuksesta.
Voi soittaa mulle jos katsot tarpeelliseksi, tai mailata.
Numeron laitan sulle yksityisviestiin.
Tää väsymys on myös semmonen asia ( ikävä kyllä ), että jos siitä esim neuvolassa kertoo, niin voi tulla hankaluuksia ( joissakin tapauksissa ).
Mutta pääasia on, että sun mielenterveys säilyy.
Puhun kokemuksesta.
Voi soittaa mulle jos katsot tarpeelliseksi, tai mailata.
Numeron laitan sulle yksityisviestiin.
Tää väsymys on myös semmonen asia ( ikävä kyllä ), että jos siitä esim neuvolassa kertoo, niin voi tulla hankaluuksia ( joissakin tapauksissa ).
Mutta pääasia on, että sun mielenterveys säilyy.
Joo peesaan ehdottomasti Mörriä ja toistan, että sun pitäis kiireesti saada apua tilanteeseen...jos miehesi ei tajua niin voitko pyytää hoitoapua joltain muulta. On aivan väärin, että teet kaiken yksinäsi, mutta teille on ehkä jo kehittynyt sellainen väsymyksen ja muun aiheuttama solmu että keskustelu ei ehkä ihan heti auta. Hyvä jos Mörri pystyy antamaan vertaistukea.
Voimia paljon :hug:
Voimia paljon :hug:
Taas on yksi niistä päivistä jolloin tuntuu että maailma romahtaa. Onneksi sain pojan nukkumaan niin pääsin tänne kirjoittelemaan, mies on töissä ja jälleen kerran iltavuorossa... Mikä tarkoittaa että oon taas yksin koko päivän...
Pojalla on joku ihme kausi, ei viihdy missään yksin vaikka olen ihan vieressä. Koko ajan haluaa syliin. Kotia oon yrittänyt pitää kunnossa, kun mies näistä asioista aina luistaa hyvillä tekosyillä. Joskus ottaa niin vimmatusti päähän kun pyörittää tätä kaikkea yksin.
Tosta hoitoavusta vielä... Mulla ei ole ketään jota kehtaisin pyytää. Omalle äidilleni/ siskolleni olen vihjaillut asiasta mutta heillä on omat elämänsä/ työ... ei heillä ole aikaa auttaa. Kovasti kadehdin niitä joilla hoitoapua on. Miehen kanssa ollaan 1 kerran oltu 3 tuntia kahdestaan ilman lasta ulkona syömäss, kivaahan se oli mutta 1 kerta 12kk:ssa on aika vähän akkujen lataamiseksi.
Oma äitinikään ei oikein tunnut ymmärtävän minua. Tuntuu ettei hän jaksa olla tukena ja kuunnella. Ainoa ihminen joka minua ymmärtää on ystäväni, jolla on samanikäinen lapsi, mutta hänelläkin on omat huolensa ja murheensa, enkä viitsi kaataa hänen päälleen omaa pahaa oloani.
Nyt on hieman auttanut se kun siirryin lapsen kanssa kahdestaan eri huoneeseen nukkumaan tarkoittaen sitä että hoidan lapsen yöheräämiset ja aamulla nousen ekana lapsen kanssa ylös. Ainakaan mies ei kärttyile melusta kun nukkuu eri huoneessa. Onhan miehelläkin paljon kaikkea sydämellä työ jne, mutta olisi kiva jos hän auttaisi kotona enemmän ja olisi oma-aloitteisempi.
En oikein välillä tiedä mitä ajatella, onhan tämä normaalia että joskus on väsynyt mutta en oikein tiedä mikä tähän meidän epätasa-arvoon kotona auttaisi ja miten saisi hommat luistamaan taas. Jotenkin tuntuu että jos yksin hoitaa kaiken niin mies on onnensa kukkuloilla ja jaksaa olla mukava mutta kun vähänkin huomauttaa kotitöistä tai ottaa tätä aihetta esiin niin heti alkaa mennä suu mutrulle ja tulee ihan eri ääni kelloon.
Pojalla on joku ihme kausi, ei viihdy missään yksin vaikka olen ihan vieressä. Koko ajan haluaa syliin. Kotia oon yrittänyt pitää kunnossa, kun mies näistä asioista aina luistaa hyvillä tekosyillä. Joskus ottaa niin vimmatusti päähän kun pyörittää tätä kaikkea yksin.
Tosta hoitoavusta vielä... Mulla ei ole ketään jota kehtaisin pyytää. Omalle äidilleni/ siskolleni olen vihjaillut asiasta mutta heillä on omat elämänsä/ työ... ei heillä ole aikaa auttaa. Kovasti kadehdin niitä joilla hoitoapua on. Miehen kanssa ollaan 1 kerran oltu 3 tuntia kahdestaan ilman lasta ulkona syömäss, kivaahan se oli mutta 1 kerta 12kk:ssa on aika vähän akkujen lataamiseksi.
Oma äitinikään ei oikein tunnut ymmärtävän minua. Tuntuu ettei hän jaksa olla tukena ja kuunnella. Ainoa ihminen joka minua ymmärtää on ystäväni, jolla on samanikäinen lapsi, mutta hänelläkin on omat huolensa ja murheensa, enkä viitsi kaataa hänen päälleen omaa pahaa oloani.
Nyt on hieman auttanut se kun siirryin lapsen kanssa kahdestaan eri huoneeseen nukkumaan tarkoittaen sitä että hoidan lapsen yöheräämiset ja aamulla nousen ekana lapsen kanssa ylös. Ainakaan mies ei kärttyile melusta kun nukkuu eri huoneessa. Onhan miehelläkin paljon kaikkea sydämellä työ jne, mutta olisi kiva jos hän auttaisi kotona enemmän ja olisi oma-aloitteisempi.
En oikein välillä tiedä mitä ajatella, onhan tämä normaalia että joskus on väsynyt mutta en oikein tiedä mikä tähän meidän epätasa-arvoon kotona auttaisi ja miten saisi hommat luistamaan taas. Jotenkin tuntuu että jos yksin hoitaa kaiken niin mies on onnensa kukkuloilla ja jaksaa olla mukava mutta kun vähänkin huomauttaa kotitöistä tai ottaa tätä aihetta esiin niin heti alkaa mennä suu mutrulle ja tulee ihan eri ääni kelloon.
On selkeesti nähtävissä yleinen suuntautuminen siihen, että ns vanhat moraali ja perusarvot on tuhoutumassa, niinkuin sukulaisuus- ( ihan omat sisarukset ) läheisyys ja varsinkin paha lasten kannalta..., ainakin meillä, toinen mamma joka asuu 200 metrin päässä ja vaari joka asuu 10 kilsan päässä, ei välitä pätkääkään lapsenlapsistaan, toisinkuin toiset isovanhemmat jotka asuu 300 kilsan päässä, soittelee ja kyselee joka viikko, kerran tai kaksi.
En ole minäkään saanut lastenhoitoapua..., en kyllä ole sitä kaivannutkaan.
11 kk sitten kun tätä lähelläasuvaa mammaa pyysin katsomaan tyttöjä 2 tuntia, niin pitkin hampain suostui.
Muuten ihan kaikki, auton renkaanvaihdosta lähtien, tehdään kolmisteen ( olen YH ).
On eläkeläinen 59v.
En ole minäkään saanut lastenhoitoapua..., en kyllä ole sitä kaivannutkaan.
11 kk sitten kun tätä lähelläasuvaa mammaa pyysin katsomaan tyttöjä 2 tuntia, niin pitkin hampain suostui.
Muuten ihan kaikki, auton renkaanvaihdosta lähtien, tehdään kolmisteen ( olen YH ).
On eläkeläinen 59v.
no on kyllä hienoa että on sinun kaltaisia ihmisiä jotka jaksaa paahtaa ja jotka pärjää elämässä ja jaksaa vielä kuunnella muitakin... :hug: itse ehdotin äidilleni tässä lähiaoikoina useaan otteeseen että kun on päivät niin pitkiä että voisin kävellä vauvan ja koiran kanssa kylään että se piristäisi kummasti... aina hän sanoo että katsotaan ja on sitä ja on tätä... asuu 4 km päässä. Ja tää on paras "kyllä minäkin olen pärjännytkun minulla oli pieniä lapsia"... "ei se elämä aina ruusuista ole"... :headwall:
On poika ( nyt 2.5v ) joka noin 7 - 8 elämänsä ensikuukautta ei nukkunut päikkäreitäänkään kuin sylissä.
Oli joku vatsajuttu (en muista nimeä just tähän hätään ).
Heill oli viellä sillon toinen lapsi 1.5 vanhempi, joka tarvitsi myös tietenkin osansa huomiosta.
Äiti yritti saada lääkäreiltä apua ( löytyikin noin 7 - 8 kk päästä ) ja oli kyll aika kypsä kun lääkäritkin oli kuulemma kattonu häntä niinkuin hänen päässään olis jotain vikaa.
Ei käyny kateeks.
Oli joku vatsajuttu (en muista nimeä just tähän hätään ).
Heill oli viellä sillon toinen lapsi 1.5 vanhempi, joka tarvitsi myös tietenkin osansa huomiosta.
Äiti yritti saada lääkäreiltä apua ( löytyikin noin 7 - 8 kk päästä ) ja oli kyll aika kypsä kun lääkäritkin oli kuulemma kattonu häntä niinkuin hänen päässään olis jotain vikaa.
Ei käyny kateeks.
Oisin ite aivan loppu jos mulla ois sama tilanne ku esim. kultakalalla ja mörri25:llä.. Mulla on niin ihana mies, se hoitaa meijän lasta (n.4kk) sillon ku mulla on kaks kertaa viikossa jumppa ja sit oma äiti ja siskot mielellään ottaa hoitoon ku kysyy että haluatteko hoitaa jos esim mulla ois hammaslääkäri tai kampaaja yms :heart: Ja mies tietää ettei keksi omia menoja mun jumppapäiville ja mielellään jää vauvan kans kaksin ku saa ihan yksin olla sen kans ku en oo neuvomassa joka asiassa vaikka hyvin se osaa sitä hoitaa, mut me naiset ollaan nii kovia neuvomaan, ainaki minä 
kultakala kokemasi kuullostaa todella tavalliselta äitiydeltä oikeastaan. Neljän lapsen äitinä voin sanoa, että harvalla äidillä on mahdollisuutta "hengähtää" kerran viikossa, tai ottaa sitä kuuluisaa omaa aikaa jotenkin erikoisesti - kaikki menee lasten ehdoilla, myös se oman ajan ottaminen. Eikä se ennenvanhaan ruusuisempaa ollut, lapset hoidatettiin muilla että äiti ehti tehdä raskasta fyysistä työtä äitiyden lisäksi (maatalon työt, viljely).
Usein raskain aika lapsen kanssa on - ei suinkaan pikkuvauva-aika kuten monet kuvittelevat - vaan kasvu leikki-ikään. Eli noin vuoden iästä kolmeen vuoteen. Vastasyntynyt tarvitsee ensisijaisesti läheisyyttä ja ruokaa, mutta sitten alkaa näiden lisäksi tahtojen taisto, uusien asioiden opettelu ja hämmennys, oma tahto kieltojen käsittäminen, ja samalla vielä pyörivät vauva-ajalta jääneet heräämiset, sairastelut ym. - ja vanhempien väsymys alkaa todella ottaa sijaa. Tässä vaiheessa monet parisuhteetkin ovat kovilla. Etenkin jos vielä perheeseen tulee samalla toinen vastasyntynyt, ja tilanne "pitkittyy".
Kokemuksesta voin sanoa, että aika aikaansa kutakin. Lapset kasvavat nopeasti. Ne parisuhteet kestävät hyvin, joilla ei ole alunalkaenkaan ollut liian ruusuisia kuvitelmia lapsienteosta, ja joissa molemmat vanhemmat jatkavat henkistä kehittymistään edelleen. Äidin etenkin pitää kasvaa lujasti - löytää itsensä "uutena naisena", koska ne asiat eivät ehkä enää kiinnosta harrasteina mitkä ennen kiinnostivat. Siinä on turha ripustautua mieheen, koska mies kasvaa isänä ja puolisona ihan erilailla. Usein uusista äideistä tuntuu että mies ei ota huomioon, mutta voin sanoa että se sama tunne jatkuu usein neljännekin lapsen jälkeen - se johtuu vain siitä, että äidit keskittyvät niin suurella intensiteetillä lapseensa, että isän ihan normaalit "ponnistelut" isänä tai puolisona tuntuvan sen rinnalla lähillä vastuuttomilta ja huolettomilta yrityksiltä. Mutta silti - hekin ovat yleensä ihan hyviä isiä lapsilleen. Ja puolisona tuore isäkin väsyy - siihen että äiti on väsynyt, lapsi stressaa/valvottaa ja parisuhteen tasapaino on muuttunut pahasti. Kaiken tämän kestämiseen vaaditaan ihan hirmuista kypsyyttä. Jos äiti kestää, isäkin kestää. Jos äiti ei kestä, mieheltä on turha odottaa suurempaa kypsyyttä muuttaa parisuhdetta paremmaksi - hän kun kasvaa naista hitaammin vanhemmuuteen muutenkin.
Usein raskain aika lapsen kanssa on - ei suinkaan pikkuvauva-aika kuten monet kuvittelevat - vaan kasvu leikki-ikään. Eli noin vuoden iästä kolmeen vuoteen. Vastasyntynyt tarvitsee ensisijaisesti läheisyyttä ja ruokaa, mutta sitten alkaa näiden lisäksi tahtojen taisto, uusien asioiden opettelu ja hämmennys, oma tahto kieltojen käsittäminen, ja samalla vielä pyörivät vauva-ajalta jääneet heräämiset, sairastelut ym. - ja vanhempien väsymys alkaa todella ottaa sijaa. Tässä vaiheessa monet parisuhteetkin ovat kovilla. Etenkin jos vielä perheeseen tulee samalla toinen vastasyntynyt, ja tilanne "pitkittyy".
Kokemuksesta voin sanoa, että aika aikaansa kutakin. Lapset kasvavat nopeasti. Ne parisuhteet kestävät hyvin, joilla ei ole alunalkaenkaan ollut liian ruusuisia kuvitelmia lapsienteosta, ja joissa molemmat vanhemmat jatkavat henkistä kehittymistään edelleen. Äidin etenkin pitää kasvaa lujasti - löytää itsensä "uutena naisena", koska ne asiat eivät ehkä enää kiinnosta harrasteina mitkä ennen kiinnostivat. Siinä on turha ripustautua mieheen, koska mies kasvaa isänä ja puolisona ihan erilailla. Usein uusista äideistä tuntuu että mies ei ota huomioon, mutta voin sanoa että se sama tunne jatkuu usein neljännekin lapsen jälkeen
- se johtuu vain siitä, että äidit keskittyvät niin suurella intensiteetillä lapseensa, että isän ihan normaalit "ponnistelut" isänä tai puolisona tuntuvan sen rinnalla lähillä vastuuttomilta ja huolettomilta yrityksiltä. Mutta silti - hekin ovat yleensä ihan hyviä isiä lapsilleen. Ja puolisona tuore isäkin väsyy - siihen että äiti on väsynyt, lapsi stressaa/valvottaa ja parisuhteen tasapaino on muuttunut pahasti. Kaiken tämän kestämiseen vaaditaan ihan hirmuista kypsyyttä. Jos äiti kestää, isäkin kestää. Jos äiti ei kestä, mieheltä on turha odottaa suurempaa kypsyyttä muuttaa parisuhdetta paremmaksi - hän kun kasvaa naista hitaammin vanhemmuuteen muutenkin.