Koko ajan tulee uusia diagnooseja...jotenkin kuvottavaa. Aivan kuin meitä ihmisiä "rodullistettaisiin" uudelleen, kun ihonvärin, uskonnon ja kulttuurin merkitys kapenee. Anteeksi vain, mutta siltä tuntuu.
Minusta ihminen pärjää, kun hän kuuluu johonkin jossa hänestä välitetään -ja välittäminen, rakkaus, yhdessätoiminta ym. ovat niin usein lääkkeenä juuri keskittymis, käytös ym. häiriöihin. Lääketiede menee eteenpäin, isot diagnoosit erillistyvät pienemmiksi, helpommin havainnoitaviksi, tutkittaviksi. Mutta onko mitään iloa, jos kaikkeen kuitenkin auttaa sama vanha ymmärrys, rakkaus ym.
Mie en vaan nyt jaksa.