madicken harmaana
Kyllä minulla esikoisen syntyessä olisi ollut tarve jutella äidin tai siskon kanssa. Toki pärjäsi nuo 3 vrk ilmankin, tai siis muutam minuutin puheluiden ja tekstiviestien avulla. Kuitenkin tuo kääntöyrityksen päätyminen kiireelliseen sektioon, sen perään down-epäily ja diagnoosin varmistuminen olivat asioita jotka saivat sairaalassaolon tuntumaan ahdistavalta varsinkin kun tuo kontakti läheisiin jäi noin heikoksi.On erikoista että tulee edes mieleen ottaa läppäri mukaan. Vai onko niin kiire kertoa kaikista asioista eri kanavaliia, että ei malta odottaa sitä muutamaa päivää että pääsee kotiin? Vai onko vaikeaa vaan olla ja kohdata omia ajatuksia?
Miksi ei voisi käyttää sairaalassaoloaikaa vaikka lukemalla kirjaa tai lehtiä? Ihastelemalla vauvaansa? Tutustumalla muihin äiteihin? Ja kyllä netissä roikkuminen mielestäni eroaa kirjan lukemisesta...
Sektion jälkeen ei heti päästetty sairaalasta pois vaikka mielelläni olisinkin lähtenyt. Varsinkin kun vauvaa jouduttiin vähän tutkimaan ja opettamaan syömään. kirjoihin en pystynyt keskittymään ja vauvalehdet alkoivat ahdistaa nekin, niitä terveitä vauvoja joita näki myös heti kun huoneen ovesta astui ulos. Muiden äitien kanssa en todellakaan jaksanut jutella, päinvastoin välttelin noita tilanteita minkä pystyin.