Ujot ihmiset: muutuitteko tultuanne äidiksi ja minkälaisia olette äitinä?? :D

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja piippiäinen
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
P

piippiäinen

Vieras
Olen ultraujo naisihminen, poikaystäväni tästä huolimatta ovat olleet poikkeuksetta sosiaalisia tapauksia ja niin on nykyinenkin mies.. Olen tässä ikäni odotellut, milloin muutun ujosta rohkeaksi ja koettanut muuttua, mutta niin vain olen ja pysyn ujona.
Nyt olen keksinyt pelätä sitä, millainen tulen olemaan äitinä, ei kai lapsestani tule samanlainen?? Olen kärsinyt tästä iän mittaan paljonkin, enkä pystyisi seuraamaan, jos lapseni kokisi samaa.. Lapsen isä tulisi olemaan siis ihan normaali, mutta äiti olisi se, joka aina silloin tällöin ei nyt jaksaisi lähteä kyläilemään ym.. :) Ja kaikki harrastukset ym. lapsi varmaan häpeäisi kun esittäytyisi äiti piipittämällä siellä, pelkään myös esiintymistä siis..

Lisäksi olen oikeasti aika temperamenttinen tyyppi ja pitäisin taatustikotona kuria lapsille (löytyisi tosin se toinenkin puoli), mutta julkisella paikalla ollessa en kehtaisi komentaa niin kärkkäästi.. Missä vaiheessa ne lapset huomaavat sen, että äiti käyttäytyy eri tavalla kotona ja kylässä tms.?
 
Minä olen ujo, mutta mielestäni kyllä ihan normaali :) En tunne muuttuneeni äidiksi tulon jälkeen tässä suhteessa mitenkään, enkä ole tuntenut tarvettakaan muuttua. Esikoiseni on luonteeltaan samankaltainen kuin minä ja ihan hyvin hän pärjäilee. Nuorempi on sosiaalisempi ja mukavasti menee hänelläkin.
 
En muuttunut äidiksi tulon jälkeen "rohkeammaksi", mutta kun laiduin tulin itsevarmemmakdi ja sitä kautta ujouskin hieman hävisi. Mutta perus luonteeseeni kuuluu ujous eli ei siis kokonaan lätenyt. En olisi uskonut kuinka paljon kiloillaon vaikutusta tuohon asiaan.
 
Mä oon miettinyt samaa. Koska mulla on mm. sosiaalisten tilanteiden pelko, ja noita sosiaalisia tilanteita tulis PALJON lapsen myötä... Esim. kaikenmaailman puistossa käynti, myöhemmin vanhempainillat jne. Ja mua ahdistaa se, et mun oma äiti oli samanlainen, ei ollut koskaan kevät-, joulu-yms. juhlissa vaan isä tuli niihin yksin... Joten pelkään että jos tää "siirtyy" mun lapselle. Siksi en oo vielä oikein uskaltanut vakavissani harkitakaan lapsen hankkimista...
 
No mä en voi sanoa olleeni ujo koskaan, mutta vähän sellanen epäsosiaalinen. Menen usein puihin uusissa sosiaalisissa tilanteissa. Ja menen äidiksi tulleena edelleen.

Paitsi, jos joku yrittää kiusata lastani tms. niin en todellakaan jännitä vaan mun sosiaalisuus kyllä puhkeaa kukkaan juuri sillä sekunnilla kun lapsen puolia täytyy pitää.
 
Olin hiljainen ja olen sitä edelleenkin isommassa porukassa. Joskin mies ja lapset ovat kyllä "meneviä" ja puheliaita. Lasten ja parisuhteen myötä olen oppinut puhumaan ja keskustelemaan kaikesta ääneen lasten ja miehen kanssa ja olenpa ystävystynyt miehen veljen vaimon kanssa niin hyvin, että hänen kanssa voi "puhistaa maailmaa" sillon tällön. Itteni mielestä olen kasvanut henkisesti lasten saannin jälkeen. :)
 
Ei äitiys minua ihmisenä juuri muuttanut, mutta sosiaalisista tilanteista on lapsen kanssa tullut helpompia, sillä ihmisten huomio kiinnittyy lapseen, ei minuun, jolloin minun on helpompi olla. Myös vieraille ihmisille esittäytyminen on ollut minulle helpompaa lapseni äitinä kuin pelkästään omana itsenäni, jostain syystä. Niinpä esimerkiksi vauvamuskariin meno tuntui luontevalta, vaikka etukäteen jännitin. Sain sieltä äitikavereitakin. Ja jos vaikka jossain sukujuhlissa alkaa tilanne ja vieraat ihmiset ahdistaa, lapsesta saa hyvän tekosyyn siirtyä hetkeksi syrjemmälle. Täytyyhän sen lapsen kanssa välillä käydä tutkimassa leppäkerttuja tai jotain. ;)

Ja meillä se ujous ei kyllä ole pahemmin periytynyt jälkikasvulle. :)
 
Ilmoittaudun porukkaan. Ujo olen ollut aina ja olen edelleen, kahden lapsen äiti. Minäkin kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta ja puhelimella soittaminen ahdistaa. Äitiyden myötä itse ujous ei ole helpottanut mutta tietynlainen pakko mennä lasten kanssa erilaisiin tilanteisiin on kokemuksen kautta rohkaissut ja pikkuhiljaa helpottanut myös tuntemattomille ihmisille juttelemista. Enkä enää kerää kahta päivää rohkeutta soittaakseni esim. lääkärin ajanvaraukseen, lasten kanssa ei vaan voi odottaa. Ja lasten kohdalla ei ole vastaavanlaisesta "epäsosiaalisuudesta" merkkejä, ovat tulleet enempi isäänsä.
 
Mä olen ujo.
Lasten myötä on ollut pakko sosialisoitua, ihan jos siksi kun puistossakin ihmiset alkaa puhumaan niin pakkohan niille on vastata :D Ja sitten kun tuossa samassa puistossa käy monta vuotta ja samat ihmiset siellä pyörii niin olisi kiusallista jos kukaan ei puhuisi toisillee.
Meillä tuo mieskään ei mikään kamalan sosiaalinen oli, sosiaalisempi kun minä. Mutta esikoinen on ihan mahdottoman sosiaalinen luonne, mistä lie tuon perinyt/oppinut?
 

Yhteistyössä