Ujon lapsen käytöksestä keskustelua, pohdintaa.

  • Viestiketjun aloittaja vieras
  • Ensimmäinen viesti
vieras
Minulla on 3v tyttö joka ollut aina ujo. On hoidossa pph:ssa ja varahoidossa ryhmiksessä, siellä pärjännyt aina hyvin. Sanovat ryhmiksessäkin että on ujo, mutta reipastunut viime aikoina tosi paljon. Hyvin leikkii kuitenkin toisten kanssa.

Ujous käy ilmi myös ihmisten seurassa joita nähdään usein. Hän ei esim. halua laulaa tai esiintyä muiden edessä, uutta leluakin kokeilee ensin toisessa huoneessa jos moni on katsomassa häntä. Sitten kun tietää miten homma toimii, tulee myös muiden eteen. Tutuissa kyläpaikoissa leikkii normaalisti ja riehuukin, aluksi on hiljaisempi. Ei halua mennä ilman vanhempia huoneeseen jossa ei muita lapsia, vaan esim. hänen setänsä vaan yksin jne jne. Esim. muskariin ei varmasti suostuisi yksin menemään, jos sellainen päätettäisiin aloittaa.

Minkälaisia ujoja lapsia teillä on tai minkälaisia ujoja tiedätte? Mitenkä ujous näkyy heidän arkipäivässä, jotain tilanteita esim? Huoli on kova, että miten tulee vanhempana pärjäämään esim. koulussa tms. Mutta ehkä se siitä sitten. Meillä lapsen isä on lapsena ollut tosi ujo, joten sieltä lienee perinyt.

Kaikenlainen keskustelu kiinnostaa. Miten voisin tukea lastani parhaiten?
 
meidän 2v.
ihan kuin omasta tytöstäni oisit kirjoittanut.
Jo vauva-aikoina tosi kova vierastus ja ujo tyttö edelleen, toki tutuissa paikoissa osaa jo riehaantuakin. Mun mielestä herttainen piirre jota en tytöstä halua vängällä pois "opettaa" niin kuin jotkut ajattelevat että pitäisi karaista. Kannustan menemään tilanteisiin mutta jos huomaan että jännittää niin edetään rauhassa.
 
Minä olin (ja olen kait yhä) pienenä ujo. Äitini teki sen virheen, että piti ujouttani huonona asiana ja hermostui tuohon piirteeseen usein. Yhäkin päässäni on ajatus että olen jotenkin viallinen ujouteni tähden.
Mutta sinä onneksi ajattelet miten tukea tytön luonnetta eikä muuttaa sitä. Hyvä. :)
 
eks
Minä olin myös hyvin ujo lapsi ja nuori ja olen paljon miettinyt sitä asiaa aikuisenakin, kun oma elämä oli niin ongelmallista (ei yhtään ainutta kaveria koulussa ym.). Minusta ujous on vain luonteenpiirre, eikä sen tarvitse olla mikään ongelma kummallakaan sukupuolella. Se mitä olen seurannut ujoja aikuisia, sellaiset pärjäävät ihan täysillä elämässä, joilla on terve itsetunto eli kotona osattiin luoda lapselle tunne, että tämä on arvokas ja hyvä juuri sellaisena kuin on. Minulla oli aivan äärettömän huono itsetunto, jota parantelin pitkään terapiassa. Enää en ole edes kauhean ujo, kun olen tietoisesti liikkunut ihmisten joukossa, harrastanut ja tehnyt kaikenlaista, vaikka on vähän arastuttanut aluksi.
 
ap
Joskus minua ehkä harmittaa jos tyttö kovasti ujostelee, lähinnä hänen puolestaan. En kuitenkaan ole koskaan sitä hänelle osoittanut. Kahden kesken olen joskus kysynyt, että "ujostuttiko sua iskän kaveri" tms, mutta en ikinä vieraiden kuultua.

Huvittavinta on,että esim. nyt on sellainen, että vaikka mummoilleen juttelee aivan normaalisti, niin jos esim. mummo tarjoaa mehua hänelle, niin ei halua hänen kädestä mukia ottaa, vaan haluaa että minä annan sen mukin. Tietysti jos en ole paikalla, ei tuota ongelmaa ole.... :)
 
b
Meillä on samanlainen poika, mutta en mä ole osannut olla huolissani. Kai se siitä reipastuu. Kerhossa käy yksinään, mutta ei siellä uskalla mennä muitten leikkeihin mukaan, katselee sivusta tai puuhailee omiaan. Ei koskaan esiinny kellekään (miksi edes pitäis?), kaikkia vieraita tai tuttujakin joita ei joka viikko nähdä arastelee alkuunsa. Poika vaan on vähän hitaammin lämpiävä ja tarkkailija. Kyllä mä annan sen mennä tilanteeseen just niin hitaasti kun haluaa, aikuisen kanssa jos haluaa.

Ei meillä ole ikinä otettu pojan kanssa puheeksi ujostelua tai arkuutta. Miksi pitäisi?
 
ap
Alkuperäinen kirjoittaja b:
Meillä on samanlainen poika, mutta en mä ole osannut olla huolissani. Kai se siitä reipastuu. Kerhossa käy yksinään, mutta ei siellä uskalla mennä muitten leikkeihin mukaan, katselee sivusta tai puuhailee omiaan. Ei koskaan esiinny kellekään (miksi edes pitäis?), kaikkia vieraita tai tuttujakin joita ei joka viikko nähdä arastelee alkuunsa. Poika vaan on vähän hitaammin lämpiävä ja tarkkailija. Kyllä mä annan sen mennä tilanteeseen just niin hitaasti kun haluaa, aikuisen kanssa jos haluaa.

Ei meillä ole ikinä otettu pojan kanssa puheeksi ujostelua tai arkuutta. Miksi pitäisi?
Eihän sitä tietty pidäkään ottaa puheeksi, jos ei halua. Meillä kuitenkin on otettu. Nytkin tyttö ilmoitti kerran kun iskän kaveri taas kävi kylässä, että " mä en ujostellut yhtään sitä" ja oli hyvin onnellinen. Olen ajatellut että kahden kesken keskustelu siitä voi joskus auttaakin, kun sävy ei ole missään nimessä syyttävä, vaan ennemmin kannustava.

Puhuuko teillä lapsi esim. vieraille aikuisille jos he kysyvät jotain? tai aloittaako puhumisen itse tuttavillenne tms?
 
b
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Alkuperäinen kirjoittaja b:
Meillä on samanlainen poika, mutta en mä ole osannut olla huolissani. Kai se siitä reipastuu. Kerhossa käy yksinään, mutta ei siellä uskalla mennä muitten leikkeihin mukaan, katselee sivusta tai puuhailee omiaan. Ei koskaan esiinny kellekään (miksi edes pitäis?), kaikkia vieraita tai tuttujakin joita ei joka viikko nähdä arastelee alkuunsa. Poika vaan on vähän hitaammin lämpiävä ja tarkkailija. Kyllä mä annan sen mennä tilanteeseen just niin hitaasti kun haluaa, aikuisen kanssa jos haluaa.

Ei meillä ole ikinä otettu pojan kanssa puheeksi ujostelua tai arkuutta. Miksi pitäisi?
Eihän sitä tietty pidäkään ottaa puheeksi, jos ei halua. Meillä kuitenkin on otettu. Nytkin tyttö ilmoitti kerran kun iskän kaveri taas kävi kylässä, että " mä en ujostellut yhtään sitä" ja oli hyvin onnellinen. Olen ajatellut että kahden kesken keskustelu siitä voi joskus auttaakin, kun sävy ei ole missään nimessä syyttävä, vaan ennemmin kannustava.

Puhuuko teillä lapsi esim. vieraille aikuisille jos he kysyvät jotain? tai aloittaako puhumisen itse tuttavillenne tms?
Meillä ei oikein ole asiaan kiinnitetty huomiota, ei siis ole erityisesti mitään kannustettu. Ei vaan ole koko asiasta puhuttu eikä kommentoitu. Lapsi saa olla just sellanen kun on (vasta 4v). Katsotaan sitten eskarissa tarvitseeko jotenkin asiasta jutella.

Vieraille saattaa joskus vastata, mutta monesti niin hiljaa ja mutisten ettei siitä mitään selvää saa. Sillä lailla mun selän taakse piiloutuen tai jotenkin muuten kiemurrellen. Aina ei vastaa, jos ei ole ehtinyt "tutustua". Rohkaistuu jonkun verran sitten, kun vieraat on meillä tunnin istuneet.

Aloittaa puhumisen tosi tutuille, mutta ei yhtään vieraammille.
 
Meillä on vajaa kolme poika ja kauhean ujo. Yritän kannustaa häntä tilanteissa joissa toivoisin hänen olevan rohkeampi. En tiedä teenkö sitten väärin siinä että otan sen esille hänen läsnäollessaan; siis puhun että tule vaan tänne, tule kattomaan mitä leluja täällä on jne. En ota ääneen kantaa siihen että älä ujostele vaan juuri kotona sitten puhutaan että vähän ujostutti.
Mua itseä nyt pelottaa kun on menossa pph:lle että miten käy. Kun on todellakin tosi ujo. Toivon että pph on mukava ja näkee ettei kaikki ole yhtä menoa ja melskettä heti alkuun.
 
ap
Alkuperäinen kirjoittaja b:
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Alkuperäinen kirjoittaja b:
Meillä on samanlainen poika, mutta en mä ole osannut olla huolissani. Kai se siitä reipastuu. Kerhossa käy yksinään, mutta ei siellä uskalla mennä muitten leikkeihin mukaan, katselee sivusta tai puuhailee omiaan. Ei koskaan esiinny kellekään (miksi edes pitäis?), kaikkia vieraita tai tuttujakin joita ei joka viikko nähdä arastelee alkuunsa. Poika vaan on vähän hitaammin lämpiävä ja tarkkailija. Kyllä mä annan sen mennä tilanteeseen just niin hitaasti kun haluaa, aikuisen kanssa jos haluaa.

Ei meillä ole ikinä otettu pojan kanssa puheeksi ujostelua tai arkuutta. Miksi pitäisi?
Eihän sitä tietty pidäkään ottaa puheeksi, jos ei halua. Meillä kuitenkin on otettu. Nytkin tyttö ilmoitti kerran kun iskän kaveri taas kävi kylässä, että " mä en ujostellut yhtään sitä" ja oli hyvin onnellinen. Olen ajatellut että kahden kesken keskustelu siitä voi joskus auttaakin, kun sävy ei ole missään nimessä syyttävä, vaan ennemmin kannustava.

Puhuuko teillä lapsi esim. vieraille aikuisille jos he kysyvät jotain? tai aloittaako puhumisen itse tuttavillenne tms?
Meillä ei oikein ole asiaan kiinnitetty huomiota, ei siis ole erityisesti mitään kannustettu. Ei vaan ole koko asiasta puhuttu eikä kommentoitu. Lapsi saa olla just sellanen kun on (vasta 4v). Katsotaan sitten eskarissa tarvitseeko jotenkin asiasta jutella.

Vieraille saattaa joskus vastata, mutta monesti niin hiljaa ja mutisten ettei siitä mitään selvää saa. Sillä lailla mun selän taakse piiloutuen tai jotenkin muuten kiemurrellen. Aina ei vastaa, jos ei ole ehtinyt "tutustua". Rohkaistuu jonkun verran sitten, kun vieraat on meillä tunnin istuneet.

Aloittaa puhumisen tosi tutuille, mutta ei yhtään vieraammille.
Onko lapsi teillä päiväkodissa? Mitenkä siellä pärjää, leikkiikö normaalisti muiden kanssa jne? Meillä se puoli suht ok, mutta selkeästi arasteleekin enemmän aikuisia ihmisiä.

Tottahan se on että saa olla just sellainen kuin on. En minä mielestäni lapselle viestitä että ei saisi olla sellainen kuin on, jos olen antanut hänen arastelulleen nimen ujostelu, siis että lapsi voi itsekin sanoa että ujostutti tms. En usko sen häntä millään tavalla ahistavan.
 
ap
Alkuperäinen kirjoittaja sunflower20:
Meillä on vajaa kolme poika ja kauhean ujo. Yritän kannustaa häntä tilanteissa joissa toivoisin hänen olevan rohkeampi. En tiedä teenkö sitten väärin siinä että otan sen esille hänen läsnäollessaan; siis puhun että tule vaan tänne, tule kattomaan mitä leluja täällä on jne. En ota ääneen kantaa siihen että älä ujostele vaan juuri kotona sitten puhutaan että vähän ujostutti.
Mua itseä nyt pelottaa kun on menossa pph:lle että miten käy. Kun on todellakin tosi ujo. Toivon että pph on mukava ja näkee ettei kaikki ole yhtä menoa ja melskettä heti alkuun.
Me tehdään monesti niin, että kyläpaikassa kun tyttö haluaa mennä leikkiin mukaan tai leluja katsomaan, mutta ei yksin uskalla, niin menemme aluksi hänen kanssaan sinne. Hän monesti pyytääkin isää tai minua, että tulkaa tekin, yksin ei mene. Sitten kun on hetken ollut meidän kanssa leluja katsomassa, unohtuu pahin ujostelu ja menee jo muiden lasten kanssa kovastikin. Samalla tavalla minäkin houkuttelen, mutten tosiaan vieraiden kuullen sano, että ujostuttaako tms.

Meillä anoppi sanoo usein, että ujostuttaako tai että onpas "piip" hiljainen nyt ja se tuntuu tosi kurjalta. Täytynee hänelle siitä mainita.
 
b
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Alkuperäinen kirjoittaja sunflower20:
Meillä on vajaa kolme poika ja kauhean ujo. Yritän kannustaa häntä tilanteissa joissa toivoisin hänen olevan rohkeampi. En tiedä teenkö sitten väärin siinä että otan sen esille hänen läsnäollessaan; siis puhun että tule vaan tänne, tule kattomaan mitä leluja täällä on jne. En ota ääneen kantaa siihen että älä ujostele vaan juuri kotona sitten puhutaan että vähän ujostutti.
Mua itseä nyt pelottaa kun on menossa pph:lle että miten käy. Kun on todellakin tosi ujo. Toivon että pph on mukava ja näkee ettei kaikki ole yhtä menoa ja melskettä heti alkuun.
Me tehdään monesti niin, että kyläpaikassa kun tyttö haluaa mennä leikkiin mukaan tai leluja katsomaan, mutta ei yksin uskalla, niin menemme aluksi hänen kanssaan sinne. Hän monesti pyytääkin isää tai minua, että tulkaa tekin, yksin ei mene. Sitten kun on hetken ollut meidän kanssa leluja katsomassa, unohtuu pahin ujostelu ja menee jo muiden lasten kanssa kovastikin. Samalla tavalla minäkin houkuttelen, mutten tosiaan vieraiden kuullen sano, että ujostuttaako tms.

Meillä anoppi sanoo usein, että ujostuttaako tai että onpas "piip" hiljainen nyt ja se tuntuu tosi kurjalta. Täytynee hänelle siitä mainita.
Ihan hyvin tunnutte toimivan, kyllä mekin noin tehdään, että mennään mukaan ja vähän "houkutellaan". Mutta se ei tosiaan ole kiva, jos huomautellaan että on hiljainen tai mikset puhu tai sano tai tee. Se on mu mielestä vähän pakottamista olemaan jotain muuta mitä sillä hetkellä haluaa/uskaltaa.

Meidän poika ei ole hoidossa, kerhossa vaan pari kertaa viikossa. Ei siellä mene muitten leikkeihin, leikkii omiaan muiden vieressä tai katselee. Ei ole oikein koskaan sellanen riehakas ja oka paikkaan tuppaaja, utelias menijä.
 
ap
Alkuperäinen kirjoittaja b:
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Alkuperäinen kirjoittaja sunflower20:
Meillä on vajaa kolme poika ja kauhean ujo. Yritän kannustaa häntä tilanteissa joissa toivoisin hänen olevan rohkeampi. En tiedä teenkö sitten väärin siinä että otan sen esille hänen läsnäollessaan; siis puhun että tule vaan tänne, tule kattomaan mitä leluja täällä on jne. En ota ääneen kantaa siihen että älä ujostele vaan juuri kotona sitten puhutaan että vähän ujostutti.
Mua itseä nyt pelottaa kun on menossa pph:lle että miten käy. Kun on todellakin tosi ujo. Toivon että pph on mukava ja näkee ettei kaikki ole yhtä menoa ja melskettä heti alkuun.
Me tehdään monesti niin, että kyläpaikassa kun tyttö haluaa mennä leikkiin mukaan tai leluja katsomaan, mutta ei yksin uskalla, niin menemme aluksi hänen kanssaan sinne. Hän monesti pyytääkin isää tai minua, että tulkaa tekin, yksin ei mene. Sitten kun on hetken ollut meidän kanssa leluja katsomassa, unohtuu pahin ujostelu ja menee jo muiden lasten kanssa kovastikin. Samalla tavalla minäkin houkuttelen, mutten tosiaan vieraiden kuullen sano, että ujostuttaako tms.

Meillä anoppi sanoo usein, että ujostuttaako tai että onpas "piip" hiljainen nyt ja se tuntuu tosi kurjalta. Täytynee hänelle siitä mainita.
Ihan hyvin tunnutte toimivan, kyllä mekin noin tehdään, että mennään mukaan ja vähän "houkutellaan". Mutta se ei tosiaan ole kiva, jos huomautellaan että on hiljainen tai mikset puhu tai sano tai tee. Se on mu mielestä vähän pakottamista olemaan jotain muuta mitä sillä hetkellä haluaa/uskaltaa.

Meidän poika ei ole hoidossa, kerhossa vaan pari kertaa viikossa. Ei siellä mene muitten leikkeihin, leikkii omiaan muiden vieressä tai katselee. Ei ole oikein koskaan sellanen riehakas ja oka paikkaan tuppaaja, utelias menijä.
Niimpä. Meillä tyttö on hyvinkin riehakas tuttujen lasten kanssa ja monesti itsekseen kotonakin, mutta toisaalta taas hyvinkin rauhallinen. Se sopii taas hyvin meille vanhemmille, jotka itsekin olemme hyvin rauhallisia.

Täytyy tosiaan tuolle anopille jotenkin asiasta mainita, ei minustakaan tuntuisi kivalle jos minun käytöstäni ruodittaisiin muiden kuullen. Täytyy vaan miettiä tarpeeksi hienovarainen tyyli mitenkä asian ilmaisen =) Usein sanon itse siihen, että me ensin tässä vähän katsellaan tilannetta tms, eli tavallaan yritän kumota sen että miksi tyttö on niin hiljainen.

Ujoudessa on paljon hyviä puolia! Olen huomannut, että meidän tyttö on ainakin tosi empaattinen luonne, ottaa hyvin toiset huomioon, vaikka on meidän ainokainen (ja sellaiseksi jääkin).

Mutta mukavaa kesää teille! Ja ollaan ylpeitä ujoista lapsistamme! :)
 
Vierasmä
Mulla on neljä ujoa lasta, olen varmaan itse osasyyllinen siihen, koska itsekin ollut lapsena ujo. Ja kai mä vähän ujo olen vieläkin, varsinkin niille, jotka oppivat mut tuntemaan ujona.

Mutta olen kyllä protestoinut hoidossa, eskarissa ja koulussa sitä vastaan, että lapsi ei saisi olla ujo.

Jotkut "tädit" kyllä väittävät, että saa toki olla ujo. Mutta silti vaatimuksia on kauheasti. "Sinun täytyy uskaltaa". Pelottavaa pienen ujon lapsen mielestä. Jos ei uskalla, niin ei uskalla. Miten voi opettaa päästä ujoudesta eroon???
 
ap
Alkuperäinen kirjoittaja Vierasmä:
Mulla on neljä ujoa lasta, olen varmaan itse osasyyllinen siihen, koska itsekin ollut lapsena ujo. Ja kai mä vähän ujo olen vieläkin, varsinkin niille, jotka oppivat mut tuntemaan ujona.

Mutta olen kyllä protestoinut hoidossa, eskarissa ja koulussa sitä vastaan, että lapsi ei saisi olla ujo.

Jotkut "tädit" kyllä väittävät, että saa toki olla ujo. Mutta silti vaatimuksia on kauheasti. "Sinun täytyy uskaltaa". Pelottavaa pienen ujon lapsen mielestä. Jos ei uskalla, niin ei uskalla. Miten voi opettaa päästä ujoudesta eroon???
Mitenkä teillä ujoilla lapsilla sujunut eism. eskarissa tai koulun aloitus? Esim. viittaaminen tai jotkut esiintymistilanteet tms?

Se on tosiaankin pelottavaa ujon mielestä jos pakotetaan. En itsekään pidä esim. esiintymisestä muiden edessä, tai vaikka työpaikalla koulutuspalautteen antamisesta muille, vaan jännitän niitä aina kovasti.
 
kk
Meillä myös ujo nyt ekalle menevä tyttö. Aloitti vierastamisen kolmikuisena jne. En ole koskaan ottanut ujoutta hänen kanssaan puheeksi, en halua että minäkuvaa hallitsee jo pienenä käsitys: "olen ujo".
Tyttö oli myös pph:lla eskariin saakka. Eskari meni alkuhankaluuksien jälkeen todella hyvin ja tyttö sai paljon hyviä kavereita. Vaikka tutustuminen vie kauemmin, on ainakin meidän tytöllä paljon pysyviä ja hyviä ystävyyssuhteita. Myös opet kehuivat joten nyt en ole lainkaan huolissani koulun aloituksesta.
Olethan lukenut esim. Keltikangas-Järvisen kirjoja (temperamentti tms)? Kannattaa!
 
Vierasmä
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Alkuperäinen kirjoittaja Vierasmä:
Mulla on neljä ujoa lasta, olen varmaan itse osasyyllinen siihen, koska itsekin ollut lapsena ujo. Ja kai mä vähän ujo olen vieläkin, varsinkin niille, jotka oppivat mut tuntemaan ujona.

Mutta olen kyllä protestoinut hoidossa, eskarissa ja koulussa sitä vastaan, että lapsi ei saisi olla ujo.

Jotkut "tädit" kyllä väittävät, että saa toki olla ujo. Mutta silti vaatimuksia on kauheasti. "Sinun täytyy uskaltaa". Pelottavaa pienen ujon lapsen mielestä. Jos ei uskalla, niin ei uskalla. Miten voi opettaa päästä ujoudesta eroon???
Mitenkä teillä ujoilla lapsilla sujunut eism. eskarissa tai koulun aloitus? Esim. viittaaminen tai jotkut esiintymistilanteet tms?

Se on tosiaankin pelottavaa ujon mielestä jos pakotetaan. En itsekään pidä esim. esiintymisestä muiden edessä, tai vaikka työpaikalla koulutuspalautteen antamisesta muille, vaan jännitän niitä aina kovasti.
Koulun aloittaminen on kyllä sujunut hyvin (toisin kuin minulla)
Mutta viittaaminen ja kaikki. Niistä ollaan saatu huomautuksia. Tosin koulussa en ole kokenut näitä ujousongelmia niin pahoina. Se kai riippuu, kuka sattuu opettajaksi. Ikävä kyllä kaikki ei ole ymmärtäväisiä.

Enemmänkin eskarissa ja hoidossa, siellä oli niin hirveä pyrkimys päästää lapsi pois ujoudesta. Se on kai nykyajan trendi??? Oppikirjoissa lukee niin???

Ihanaa kuites aina välillä tavata ihminen (opettaja, hoitaja), joka hyväksyy myös sen, että lapsi voi olla ihan oikeasti ujo....!!!!

Tuntuu välillä, että varsinkin eskarissa on hirveät suorituspaineet.
 
Vieras
Että mä ujona lapsena inhosin, kun mulle sanottiin, että "taisi kissa vielä kielen".
Että kun ihmiset tajuaisi välillä olla hiljaa ajatuksistaan, oli sitten kyseessä ujo tai vilkas lapsi.

Tosin vilkkaiden lapsien kohdalla kyse on varmaan pelkästään kehusta, sitä pidetään normaalina. Mutta kun lapsi on ujo, niin se on aina moite. Surullista.
 
ap
Niin, jotenkin sitä vaan itse yrittää tukea ja ymmärtää toista. Vaikka tiedän että ujon lapsen luonne tuskin tulee radikaalisti muuttumaan niin, että yhtäkkiä olisi jotenkin tosi rohkea (eikä sitä tietysti tarvitsekaan muuttua), niin tottakai sitä toivoo, että rohkaistuisi niin, että itsellä olisi hyvä olla myöhemmin sitten koulussakin jne.

Mutta toisaalta ihminen on sellainen kuin on, eikä sitä oikein muuksi voi muuttua. Yritän itse ajatella että ei se meidänkään tyttö nyt kuitenkaan mitenkään yli sulkeutunut ole, kun kuitenkin hoidossa pärjää hyvin ja sukulaisten kanssa yms.
 
Rohmu
Meillä ujo 6-v poika, jota ujostuttaa vieraat ihmiset ja asiatkin. Toisaalta on kyllä empaattisin ja auttavaisin poika, jonka tunnen. Hänellä menee pitkään ennenkuin tutustuu, mutta sitten puhua pälpättääkin taukoamatta ja keksii tekemistä jopa ihan aikuisten kanssa. Ei ole siis mikään "perässävedettävä."
Itse olen ujo aikuinen, joten lienee perinyt äidiltään tuon luonteenpiirteen... olen yrittänyt välttää toisten kuullen sanomista ujoksi tai jotain typerää, kuten "veikö kissa kielen" tai "oletpa nyt hiljainen". Inhosin ja inhoan yhä, jos siitä huomautellaan aikuisellekin! Ihan kuin ujo/hiljainen ihminen ei sitä itse tiedostaisi...?!
 
Meillä arka tyttö on jo 8v tokaluokkaa aloittava neiti. Pienempänä oli juuri vastaavia piirteitä kuin tässä ketjussa
- ei halunnut mennä tutustumaan leikkipaikkaan ilman aikuista vaikka olisi tiennyt missä ollaan. Tai siis tarvitsi ns. turvahenkilön siihen vierelle kaveriksi
- ei uskaltanut mennä muiden (yhtään oudompien) lasten leikkiin mukaan ja seurasi leikkiä ulkopuolelta. Olisi kyllä halunnut kovasti osallistua mutta ei vain uskaltanut!
- ei halunnut koskaan esiintyä tai esim. osallistua edes joukkue-leikkeihin päiväkodissa (tai muihinkaan tilanteisiin joissa ollaan hetki yksin ns. valokeilassa)

En tiedä kuinka paljon on ollut luontainen ominaisuus ja paljonko vaikuttanut se että olin tytön kanssa 2,5v kotona ja hän oli ainoa lapsi perheessä ja tuttavapiirissä. Eli tottui todella paljon olemaan aikuisten seurassa jo pienestä pitäen.

Lohtuna kuitenkin kaikkien arkailijoiden vanhemmille että useimmiten se ujous helpottaa mitä enemmän lapsi kasvaa ja kokemuksia karttuu. Meilläkin selkeä reipastuminen tapahtui eskarissa. Sen jälkeen tyttö on osallistunut kaikkiin esityksiin / tapahtumiin / juhliin /leikkeihin aivan eri tavalla kuin ennen. Koulun alku jännitti kyllä mutta sekin helpotti syksyn aikana ja nykyään toimii aivan kuin muutkin ikäisensä. Uskaltaa ottaa kontaktia outoihin lapsiin / aikuisiin ja ei arastele uusia tilanteita siten kuten pienempänä.

Tärkeintä lapselle varmasti on se että hän ei koe että aikuiset häpeäisivät tai kieltäisivät ujouden mutta kuitenkin rohkaisevat lasta ottamaan kontaktia muihin ja "ylittämään itseään" jännittävissä tilanteissa pikku askel kerrallaan. Meillä ainakin näillä ns. pikku onnistumisilla ja positiivisilla kokemuksilla on ollut tosi hyvä vaikutus lapseen ja on saanut niistä aina rohkeutta ja intoa uusiin haasteisiin :)

Ja sen verran vielä että meilläkin tyttö on muuten todella aktiivinen ja riehakas lapsi ja selkeästi kärsi omasta arkuudestaan pienempänä. Eli ei kaikki ujot ole tyytyväisiä tilanteeseensa vaan kaipaavat oikeasti aikuisen apua ja tukea rohkaistuakseen.
 

Yhteistyössä