Tyttäreni 7v sanoo tietävänsä että kuolee nuorena...

Lapsihan voi myös pelätä tota asiaa.

 

Masennusta. Itse puhuin tuossa iässä samaa ja 12v. olin varma että loppu alkaa olla lähellä. Masennusta se oli, en vain osannut sitä muuten ilmaista kun luulemalla että päivät päättyy.

 

sanoin samaa lapsena... ja ajattelin vielä teininä ja nuorena aikuisenakin niin. nyt kuitenkin 3-kymppinen mamma olen että eipä tuo ennustus osunut kohdalle..

mäkin oon sanonut nuorena, nyt 35v. joskus olen miettinytkin, mistä sain ajatuksen ja siksi ap otsikko pysäytti.

 

Mun tuttu sanoi kans lapsena aina että ei elä kovin vanhaksi, eikä hän sitten kyllä 30-vuotiaaksi elänytkään; kuoli 28-vuotiaana äkilliseen ja yllättävään epileptis-tyyppiseen kohtaukseen :'(

 

Ei varmasti äidille mukavaan kuultavaa. Ehkä hänestä on vaikeaa ajatella että hänestäkin tulee joskus mummoikäinen. Onhan se noin pienelle vielä vaikea käsittää ja siksi ajattelee noin. :hug:

 

Kamalaltahan tuo kuulostaa.

Mutta minä muistan sellaisen kipukynnyksen isoksi kasvamisessa.
Minulla alkoi murrosikä jo 4:llä luokalla ja en tätä tahtonut yhtään, en sitten lainkaan, kun kuitenkin mieleltään oli niin lapsi, mutta kroppa alkoi vain vääjäämättä muistuttaa aikuisen kroppaa, hitaasti mutta varmasti.
Silloin ajattelin, että varmaan sitten kuolenkin nuorena, kun näytän jo tältä vaikkei muut tytöt tältä näytä minun luokalla.
Vuotta myöhemmin en enään ollutkaan yksin, vaan muut seurasi perässä ja tuommoinen kuvitelma katosi.

Voisi myös olla masennusta tai sitten on nähnyt unta, pahaa unta ja luulee sen käyvän toteen.
Mutta ehdottomasti pitäisi kyllä jutustella asiasta enemmän, eikä haudata juttua hölynpölynä.

 

Mä ajattelin lapsena samoin ja kyselinkin usein äidiltä, että miten isot lapset saa aikuisten ruumisarkun. Pohdiskelin sitä ääneen että saankohan mä vielä lasten arkun vai laittaako ne jo isompaan. Olin kans varma etten elä aikuiseksi ja toi arkkuasia vaivasi mieltä monesti.

No, tässä olen edelleen, mutta kärsin mielenterveysongelmista, olen varmasti ollut masentunut jo lapsuudessani ja siitä tuli nuo kuolema-ajatukset.

 

Kamalaltahan tuo kuulostaa.

Mutta minä muistan sellaisen kipukynnyksen isoksi kasvamisessa.
Minulla alkoi murrosikä jo 4:llä luokalla ja en tätä tahtonut yhtään, en sitten lainkaan, kun kuitenkin mieleltään oli niin lapsi, mutta kroppa alkoi vain vääjäämättä muistuttaa aikuisen kroppaa, hitaasti mutta varmasti.
Silloin ajattelin, että varmaan sitten kuolenkin nuorena, kun näytän jo tältä vaikkei muut tytöt tältä näytä minun luokalla.
Vuotta myöhemmin en enään ollutkaan yksin, vaan muut seurasi perässä ja tuommoinen kuvitelma katosi.

Voisi myös olla masennusta tai sitten on nähnyt unta, pahaa unta ja luulee sen käyvän toteen.
Mutta ehdottomasti pitäisi kyllä jutustella asiasta enemmän, eikä haudata juttua hölynpölynä.

Nyt tässä tuliki ajatus että juttelen hänen kanssaan vielä, tuntuu vaan vaikealta ottaa uudestaan esille. Haluan kyllä tietää enemmän hänen ajatuksistaan... mutta toisaalta ne tuntuu niin pelottavilta. Kiitos sullekkin kun kerroit omia kokemuksia

 

Mä ajattelin lapsena samoin ja kyselinkin usein äidiltä, että miten isot lapset saa aikuisten ruumisarkun. Pohdiskelin sitä ääneen että saankohan mä vielä lasten arkun vai laittaako ne jo isompaan. Olin kans varma etten elä aikuiseksi ja toi arkkuasia vaivasi mieltä monesti.

No, tässä olen edelleen, mutta kärsin mielenterveysongelmista, olen varmasti ollut masentunut jo lapsuudessani ja siitä tuli nuo kuolema-ajatukset.

Voih... tuo on mun pelkoni myös että lapsi kärsis nyt tai aikuisena mielenterveysongelmista.. ja sitä miettii paljon että jos näin olisi, oonko mä jotenki omalla käytökselläni tms aiheuttanut tai edesauttanu että niin tulis käymään....

 

Hei!
Mitä jos kysyisit häneltä ensin, mitä pitää aikuisena. Ts. mitä aikuisuus tarkoittaa. Ja kysele hiukan myös, josko se itse ajatus pelottaa.

 

Oma siskoni puhui myös, että tietää kuolevansa nuorena.
Hän menehtyi 23-vuotiaana.

 

mulla on myös yks ystävä joka on tiennyt monta kuolemaa etukäteen omassa lähipiirissään, ja tietää myös ettei veljensä elä pitkään. Opettelee edelleen elämään asian kans, vaikka koko ajan joutuu pelkäämään pahinta.

Joutuu käymään vaikka missä terapioissa asian tiimoilta, mutta ihan terveen paperit on. Ihan selkäpiitä karmii, en osaa edes kuvitella sellaista tunnetta, jos on ihan varma.

 

Hei!
Mitä jos kysyisit häneltä ensin, mitä pitää aikuisena. Ts. mitä aikuisuus tarkoittaa. Ja kysele hiukan myös, josko se itse ajatus pelottaa.

Juttelen aiheesta hänen kanssaan sitten kun tulee sopiva ja rauhallinen tilaisuus.

 

Minun lapseni sanoi, että haluaa kuolla. Ja sanoi, ettei ois halunnut koskaan syntyäkään. Kyseessä on 7-v. poika. Selvisi, että häntä kiusattiin koulussa, hänen kaverinsa kiusasi, koska oli hänelle kateellinen. Poikani halunnut kertoa siitä kotona eikä varsinkaan isälleen "halunnut tuottaa pettymystä". ´Viimein saimme hänet puhumaan siitä ja kiusaaminen saatiin loppumaan. Hänen elämänilonsa palasi ja nyt hän on normaali iloinen touhukas poika.

Voisiko sinun tytölläsi olla takana jotain tällaista ikävää? Jos ei, niin ehkä tuo vaan kannattaisi unohtaa. Ole onnellinen hänestä ja eläkää normaalia elämää. Jos se onkin "totta"niin tuskin sitä voi mitenkään estää. Korkeintaan pilata elämän murehtimalla. Se on vain hukkaan menevää aikaa ja energiaa.

 

Mä ajattelin lapsena samoin ja kyselinkin usein äidiltä, että miten isot lapset saa aikuisten ruumisarkun. Pohdiskelin sitä ääneen että saankohan mä vielä lasten arkun vai laittaako ne jo isompaan. Olin kans varma etten elä aikuiseksi ja toi arkkuasia vaivasi mieltä monesti.

No, tässä olen edelleen, mutta kärsin mielenterveysongelmista, olen varmasti ollut masentunut jo lapsuudessani ja siitä tuli nuo kuolema-ajatukset.

Voih... tuo on mun pelkoni myös että lapsi kärsis nyt tai aikuisena mielenterveysongelmista.. ja sitä miettii paljon että jos näin olisi, oonko mä jotenki omalla käytökselläni tms aiheuttanut tai edesauttanu että niin tulis käymään....

Älä vaan tee sitä virhettä, että syytät itseäsi jostakin.

 

Minun lapseni sanoi, että haluaa kuolla. Ja sanoi, ettei ois halunnut koskaan syntyäkään. Kyseessä on 7-v. poika. Selvisi, että häntä kiusattiin koulussa, hänen kaverinsa kiusasi, koska oli hänelle kateellinen. Poikani halunnut kertoa siitä kotona eikä varsinkaan isälleen "halunnut tuottaa pettymystä". ´Viimein saimme hänet puhumaan siitä ja kiusaaminen saatiin loppumaan. Hänen elämänilonsa palasi ja nyt hän on normaali iloinen touhukas poika.

Voisiko sinun tytölläsi olla takana jotain tällaista ikävää? Jos ei, niin ehkä tuo vaan kannattaisi unohtaa. Ole onnellinen hänestä ja eläkää normaalia elämää. Jos se onkin "totta"niin tuskin sitä voi mitenkään estää. Korkeintaan pilata elämän murehtimalla. Se on vain hukkaan menevää aikaa ja energiaa.

Mua ihan itkettää... tytöllä on viime syksynä ollut murheita koulussa mutta ne asiat selvitettiin ja uskon että nyt kaikki siltä osin hyvin. Ja niin kovasti toivon ja asiasta yhä paljon on puhuttu ja kyselty että onhan kaikki hyvin.

 

Olisiko joku hörhö (enempiä erittelemättä ) pelotellut tyttöäsi? Kannattaa ehdottomasti kysyä, onko joku puhunut ikäviä.

 

Minäkin epäilen että tytöllä on vaikeuksia ja on keksinyt jonkun kuulemansa perusteella sanoa noin. Joku ohjelma tai luettu on jäänyt mieleen, jossa höpistään jostain ennustuksista. Tai sitten aikuisten, isovanhempien, jutut?

Ei kannata edes ajatella, että tyttö itse tietää, sairaiksihan siitä tulette koko porukka.

 

Tuohon mun edelliseen viitaten: meillä oli ekaluokalla "hullu" opettaja, joka uskonnontunnilla päästi "pimeän puolensa" valloilleen :|

 

Tuohon mun edelliseen viitaten: meillä oli ekaluokalla "hullu" opettaja, joka uskonnontunnilla päästi "pimeän puolensa" valloilleen :|

:ashamed:

 

Tuohon mun edelliseen viitaten: meillä oli ekaluokalla "hullu" opettaja, joka uskonnontunnilla päästi "pimeän puolensa" valloilleen :|

:ashamed:

:'(

 

Aika hirvittävältä tuntuu minusta. Sanoin että ei tommosta voi tietää enkä olis halunnu puhua koko asiasta, mutta tytär sanoo että hän vain tietää ettei kasva aikuiseksi.

Mulla on kaveri joka myös on aina puhunut vastaavasti. Että kuolee nuorena, ei kasva aikuiseksi, ja nyt ettei elä eläkeikään asti.... No, katsellaan miten käy.... aika hyvin on mönkään menneet noi ajatukset ainakin tähän asti.

 

Minun lapseni sanoi, että haluaa kuolla. Ja sanoi, ettei ois halunnut koskaan syntyäkään. Kyseessä on 7-v. poika. Selvisi, että häntä kiusattiin koulussa, hänen kaverinsa kiusasi, koska oli hänelle kateellinen. Poikani halunnut kertoa siitä kotona eikä varsinkaan isälleen "halunnut tuottaa pettymystä". ´Viimein saimme hänet puhumaan siitä ja kiusaaminen saatiin loppumaan. Hänen elämänilonsa palasi ja nyt hän on normaali iloinen touhukas poika.

Voisiko sinun tytölläsi olla takana jotain tällaista ikävää? Jos ei, niin ehkä tuo vaan kannattaisi unohtaa. Ole onnellinen hänestä ja eläkää normaalia elämää. Jos se onkin "totta"niin tuskin sitä voi mitenkään estää. Korkeintaan pilata elämän murehtimalla. Se on vain hukkaan menevää aikaa ja energiaa.

Mua ihan itkettää... tytöllä on viime syksynä ollut murheita koulussa mutta ne asiat selvitettiin ja uskon että nyt kaikki siltä osin hyvin. Ja niin kovasti toivon ja asiasta yhä paljon on puhuttu ja kyselty että onhan kaikki hyvin.

Ota yhteyttä opettajaan, varaa vaikka vanhempien vartti hänen kanssaan. Opettaja tietää tyttösi ja muiden välisistä suhteista enemmän. Koulukuraattori on myös hyvä, jos koulullanne on sellainen. Pyydä apua heiltä. Juttele myös oman tyttösi kanssa kahden kesken ja houkuttele häntä vielä kertomaan (jankuttamatta). Minun poikaani kiusattiin ja kiristettiin koulussa. Toiset kaverit eivät tienneet tästä. Kiusaaja osasi tehdä sen niin, ettei sitä muut huomanneet. Pojat käyttävät kovia otteita, mutta tytöt yleensä kovia sanoja.

 

Tavallaan tuo kuulostaa vähän itsetuhoiseltakin vihjaukselta. Ottasin vakavasti ja puhuisin asiasta lapsen kanssa kaikenlaista, ettei lapsi ainakaan luule, että ei kiinnosta.

 

Mulla on 9v poika, reipas, iloinen ja hyväntuulinen. Pienestä asti poika on puhunut outoja, ja mä olen laittanut ne mielikuvituksen piikkiin. Kerran poika alkoi jutella, että hän ei elä vanhaksi, ja että häntä harmittaa se, koska haluaisi tulla aikuiseksi ja muuttaa omaan taloon. Kysyin että mistä on saanut päähänsä tuollaista, ja vastasi vain että hän vaan tietää. Ja että tietää monesti asioita etukäteen, ja sitten ne tapahtuu. Olin ihan kauhuissani, mutten tietenkään näyttänyt sitä pojalle.
En tiedä kuuluuko nuo jutut ja mietteet jotenkin ikään, mutta masentunut poika ei ainakaan ole.