Tytsyn insinöörimäisyys riepoo

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Nolokolo
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Alkuperäinen kirjoittaja myönnä pois;10617109:
Puhuit edellisessä postauksessasi höpöjä vaikeista sairauksista, ms-taudeista ja muista.

Jos nykyparisuhteet ovat sellaisia, ettei kumppania avusteta pienissä ja usein ohimenevissä vaikeuksissa kuten lievässä tai keskivaikeassa masennuksessa, paniikkihäiriössä, muissa ahdistuksissa tai neurooseissa, niin on vaikea kuvitella, että kumppania kannateltaisiin sittenkään, kun elämä heittää häränpyllyä, kaikki menee tyystin uusiksi, kumppanin toimintakyky katoaa ja oman elämän keskeiseksi rooliksi muuttuu omaishoitaja.

Elämä ei ole kenellekään mitään velkaa. Jollekin se voi tarjota rauhan, pysyvyyden ja varmuuden, mutta toiselle pelkkää kurjuutta ja pelkoa. Aikuinen, kypsä ihminen ymmärtää tämän sattumanvaraisuuden, eikä kuvittele, että elämä on jokaisen omissa käsissä ja omalla vastuulla. Tämän jälkeen hän osaa suhtautua erilaisiin kohtaloihin empaattisesti ymmärtäen ja joskus myös epäitsekkäästi. Siksi minäkin sijoitan rahaa hyväntekeväisyyteen silloin kun sitä minulla on.

Se, että esimerkiksi vakava henkisen tai fyysisen toimintakyvyn lamauttava sairaus sattuu omalle tai puolison kohdalle, ei ole mitenkään harvinaista. Elämä antaa ja elämä ottaa. Ei kannata liiaksi korskua omalla itsenäisyydellä ja pystyvyydellä. Se on vain yksi päivä ja yksi hetki ja hupsistakeikkaa kun kaikki onkin päin pyllyä ja ainoa toivo on epätoivo.

Omalla erinomaisuudella ja itsenäisyydellä kerskuminen ja loputtoman vastuun vaatiminen mieheltä näyttää olevan erityisen tyypillistä nuorille naisille. Ehkä se on edelleen reaktiota siihen, että naiset ovat vasta viime vuosikymmeninä saaneet mahdollisuuden kilpailla tasaveroisesti miesten kanssa työelämässä. Onnelliseksi se ei ole kuitenkaan naisia tehnyt. Oman kokemukseni mukaan se on vain lisännyt naisten kylmyyttä ja kyynisyyttä.

Ehkä perinteisessä perhemallissa, jossa oli yhteinen tupa ja lupa, oli sittenkin jotain hyvää, joskin toki pahaakin. Ei tämä loputon yksilöllisyys, kilpailu ja yksin selviämisen pakko näytä ihmisiä onnellisiksi tekevän.
 
No eihän siinä sitten muuta ap., kun olet jo johtopäätökset vetänyt, kuin että annat tytsylle kenkää ja otan uuden, mieleisemmän tilalle. Veikkaan, että kaltaisellesi on jo jono oven takana naisia.
 
Jos nykyparisuhteet ovat sellaisia, ettei kumppania avusteta pienissä ja usein ohimenevissä vaikeuksissa kuten lievässä tai keskivaikeassa masennuksessa, paniikkihäiriössä, muissa ahdistuksissa tai neurooseissa, niin on vaikea kuvitella, että kumppania kannateltaisiin sittenkään, kun elämä heittää häränpyllyä, kaikki menee tyystin uusiksi, kumppanin toimintakyky katoaa ja oman elämän keskeiseksi rooliksi muuttuu omaishoitaja.

Elämä ei ole kenellekään mitään velkaa. Jollekin se voi tarjota rauhan, pysyvyyden ja varmuuden, mutta toiselle pelkkää kurjuutta ja pelkoa. Aikuinen, kypsä ihminen ymmärtää tämän sattumanvaraisuuden, eikä kuvittele, että elämä on jokaisen omissa käsissä ja omalla vastuulla. Tämän jälkeen hän osaa suhtautua erilaisiin kohtaloihin empaattisesti ymmärtäen ja joskus myös epäitsekkäästi. Siksi minäkin sijoitan rahaa hyväntekeväisyyteen silloin kun sitä minulla on.

Se, että esimerkiksi vakava henkisen tai fyysisen toimintakyvyn lamauttava sairaus sattuu omalle tai puolison kohdalle, ei ole mitenkään harvinaista. Elämä antaa ja elämä ottaa. Ei kannata liiaksi korskua omalla itsenäisyydellä ja pystyvyydellä. Se on vain yksi päivä ja yksi hetki ja hupsistakeikkaa kun kaikki onkin päin pyllyä ja ainoa toivo on epätoivo.

Omalla erinomaisuudella ja itsenäisyydellä kerskuminen ja loputtoman vastuun vaatiminen mieheltä näyttää olevan erityisen tyypillistä nuorille naisille. Ehkä se on edelleen reaktiota siihen, että naiset ovat vasta viime vuosikymmeninä saaneet mahdollisuuden kilpailla tasaveroisesti miesten kanssa työelämässä. Onnelliseksi se ei ole kuitenkaan naisia tehnyt. Oman kokemukseni mukaan se on vain lisännyt naisten kylmyyttä ja kyynisyyttä.

Ehkä perinteisessä perhemallissa, jossa oli yhteinen tupa ja lupa, oli sittenkin jotain hyvää, joskin toki pahaakin. Ei tämä loputon yksilöllisyys, kilpailu ja yksin selviämisen pakko näytä ihmisiä onnellisiksi tekevän.

Mistä ihmeestä sinä olet nuo ajatusmallit imuroinut?

Aivan kuin jostakin lahkon käsikirjasta. Siis kuka antaa omistaan, jos ei omista mitään? Et saa kyllä paikkaa missään taivaassa, vaikka tekisit itsesi kuinka köyhäksi ja kipeäksi.

Oman osaamisen mainitseminen ei ole kerskumista, vaan hyvää itsetuntoa. Kenenkään osa ei ole kontata ojia, jos hän ei itse sitä niin halua. Ei meille ole annettu mitään luuserin roolia, vaan itse sen toteutamme, omasta tahdostamme.

Haluat yhteisöllisyyttä, mutta et tajua, että yhteisön jäsenet ihan oikeasti tekevät pyyteetöntä työtä yhteisön eteen. Ja myös vaativat yksityisyyttä.

Sinulla on paljon kauniita ajatuksia, mutta ajatusten tasolla elämä ei toteudu konkreettisesti. Et pääse eroon hetkessä näistä hippiliikkeen uskonnoista; ota mallia tyttöystävästäsi, hänellä on elämän ohjat käsissään. Se on työtä ja vastuuta itsestä.
 
Viimeksi muokattu:
Huh, kuulostipa aivan kuin oman mieheni kertomukselta, joskin hänellä on ollut aiemmin päihdeongelma masennuksen lisäksi (päihteet eivät taida olla nolokololle ongelma?). Mieheni kanssa olemme olleet yksissä jo 7 vuotta. Tunnistan nuo nolokolon ajatukset parisuhteesta omikseni, sillä olen ajatellut, että kumppania tulee kohdella niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan. Ja että parisuhteessa kaikki on yhteistä - se maksaa, jolla sattuu olemaan rahaa. Olen siis ollutkin mieheni tukena ja turvana nämä viimeiset neljä vuotta - siitä asti, kun hän sairastui masennukseen ja joutui työttömyyden, opiskelun ja pätkätöiden kurimukseen. Hänellä ei ole luottotiedotkaan enää kunnossa.

Olen ollut viimeiset vuodet oikeastaan yksin vastuussa kaikista taloutemme raha-asioista, maksanut kaikki laskut (miehen tuilla olemme ostaneet ruuat), vuokran ja muut jokakuukautiset kulut. MIeheni tulot ovat niukat ja oma palkkani on pienehkö, vaikka kokopäivätöissä olenkin jo kuudetta vuotta. Jos en olisi mieheni kanssa, olisi taloudellinen tilanteeni huomattavasti parempi ja olisin jo ottanut asuntolainan ja maksaisin nyt omistusasuntoa pois. Olin itsekin aiemmin vähällä menettää luottotietoni, kun taloudellinen tilanne kävi lähes kestämättömäksi. Onneksi sain asiat järjestettyä.

Rakastan miestäni, enkä ole ajatellut eroa taloudellisten asioiden vuoksi. Täytyy kyllä myöntää, että olen ollut todella stressaantunut ja ahdistunut, eikä mieheni anna mitään tukea raha-asioiden hoitoon. Väsyttää kantaa yksin huolta kaikesta. Jos jäisin työttömäksi, olisimme todella köyhiä ja joutuisimme muuttamaan yksiöön, mikä taas turhauttaisi minua, kun kuitenkin raadan täyttä päivää niin haluan että se edes jossain elämänlaadussa näkyy. Sitäpaitsi, mieheni luottotietojen merkintä ei ainakaan helpottaisi uuden vuokra-asunnon löytymistä. Tunnen siis, että kaikki on minun varassani ja jos jotain tapahtuisi minulle (joutuisin vaikka sairaalaan), menisi taloutemme hetkessä kuralle. Ei mieheni ole edes perillä mitä kuluja meillä kuukausittain on hoidettava.

Haluan vain sanoa sinulle nolokolo, että koita ymmärtää tyttöystävääsi, sillä häntä todennäköisesti ahdistaa olla kokonaisvastuussa taloudestanne. Se oikeasti stressaa. Ja jos lapsiajoskus haluaisitte, olisi suotavaa, että molemmat vanhemmat jakaisivat vastuun perheen hyvinvoinnista, jonka osa myös taloudellinen pärjääminen on.
 
Haluan vain sanoa sinulle nolokolo, että koita ymmärtää tyttöystävääsi, sillä häntä todennäköisesti ahdistaa olla kokonaisvastuussa taloudestanne. Se oikeasti stressaa. Ja jos lapsiajoskus haluaisitte, olisi suotavaa, että molemmat vanhemmat jakaisivat vastuun perheen hyvinvoinnista, jonka osa myös taloudellinen pärjääminen on.

Samaistun tuohon tekstiin tosi paljon. Itse olen pitänyt minimiäitiyslomat, elättänyt miestäni hänen työttömyysjaksonaan, tehnyt enemmän kuin yhden naisen osuuden siivouksesta ja muista kotitöistä, vastannut kokonaan ruoanlaitosta jne. On ollut tosi raskasta, kun tukea ei saa puolisolta ja hän näkee asiat vain omasta näkökulmastaan. Minä en saisi olla väsynyt enkä kaivata tukea, koska "nykynaisella on niin helppoa, kun on pyykkikoneet ja kaikki".

Toisessa parisuhteessani kävi vielä huonommin. Siinä ei kyetty edes keskustelemaan, koska minä en kuulemma ymmärrä mistään mitään. No just, erotaan sitten.

Omat henkilökohtaiset kokemukseni ovat tehneet ujosta ja miellyttämishaluisesta naisesta vahvan ja omapäisen. Olen sitä mieltä, että niin metsä vastaa kuin siihen huudetaan. Jos joku kutsuu sitä insinöörimäisyydeksi niin sana on vapaa. On ollut tosi raskasta aloittaa elämä taas alusta, menettää erossa taloudellisesti paljon ja olla taas sielu riekaleina. Luojan kiitos omat vanhempani ovat aina kannustaneet käymään kouluja. On käyty autokoulut, ensiapukoulut ja ihan tietysti varsinaiset opinnotkin loppuun. Kun nainen käy kouluja, hänellä on mahdollisuus elää myös yksin.
 
Viimeksi muokattu:
Jos tyttöystävä ei tajua omaa etuaan, niin kai autetaan edes häntä, jos ei muuta osata!
Let's kyykytetään jo vuosia kyykyssä ollutta! Helppoahan se yhdessä on kuin heinänteko! Onhan Nolokolo todettu arvottomaksi turhakkeeksi, johon ei kannata ainakaan rahaa sijoittaa. Ehkä tämä älyää sitä itsaria vielä salaa treenailla. Käyhän se ongelmanratkaisu niinkin, ja miksei kävisi kun Nolokolo on alustavasti jo samaa mieltä asiasta, eikä taida tarvita tukena muuta kuin rohkaisua.

Hyvä "me" ja kolminkertainen huuhaa-huuto!
 

Yhteistyössä