M
MustaEnkeli
Vieras
Näin lasten isän äiti puhui aikoinaan meidän lapsista. Siis todellakin nimitti tuplavahingoiksi. Kuopus oli sairaalassa keuhkokuumeen takia, ristiäisiäkään ei viel oltu pidetty.
Suuttuivat siitä,kun heidän poikansa oli sitä mieltä,et heidän (hänen vanhempiensa) ei tarvii tulla sairaalaan katsomaan vauvaa ja kuitenkin mun vanhemmat siel kävivät. Tuo rakas (lue kaikkea muuta,kun rakas) ex-anoppi, onneksi nykyään soitti sitten sinne sairaalaan ja totesi meillä olevan kaksi tuplavahinkoa
Haukkui minut ja lapset,että puhelin linjat vaan rätisi. Samoin soitti kännissä miehen isä sieltä samoissa merkeissä. Lasten isä ei mitenkään asettunut puolemme ja olin kovin surullinen siksi. Sanoin sitten kotiin sairaalasta päästyämme,et hänen pitää valita puolensa ja tietenkin hän valitsi vanhempansa. Jäin yksin kahden alle 2v kanssa.
Onneksi suuren tukijoukon turvin selvisin taisteluista käräjillä ja arjesta ym.
Nyt tuosta kaikesta on kulunut aikaa jo reilut neljä vuotta. Nykyään lapset tapaavat isäänsä joka toinen vkl, jos se isälle vaan sopii.
Edelleen satunnaisesti mua suuresti ahdistaa se et nuo lapset lähtevät toiseen kaupunkiin vkl:si ja nuo kamalat ihmiset heitä siellä odottavat. Ja silloin oikeasti kourasee rinnuksista oikeen kunnolla. En halua ajatella asiaa,mutta silti nuo kamalat sanat muistuvat mieleeni välillä.
Nyt esikoiseni on alkanut kysellä,et miksi isä ei asu enään täällä. Välillä itkee sitä hysteerisena. Miten tuolle pienelle lapselle voi viel selittää asioita niin,että hän ymmärtäisi? Mun pitää tietenkin olla rehellinen. Ei siinä voinut itsekään itkua pidättää,kun lapsi itkun seasta sai sanottua; miten se oli hänen onnen päivänsä,kun isi asui viel kotona.
Varsinkin nyt nuo lapsen kysymykset on saanut kaiken palaamaan uudelleen mieleen.
Teemme lasten kanssa kaikkea sitä mitä normaalitkin ydin perheet tekevät. Meillä vain mukana on yksi aikuinen.
Kirjoitan tällä kertaa harmaana,vaikka palstailen yleensä mustana.
Suuttuivat siitä,kun heidän poikansa oli sitä mieltä,et heidän (hänen vanhempiensa) ei tarvii tulla sairaalaan katsomaan vauvaa ja kuitenkin mun vanhemmat siel kävivät. Tuo rakas (lue kaikkea muuta,kun rakas) ex-anoppi, onneksi nykyään soitti sitten sinne sairaalaan ja totesi meillä olevan kaksi tuplavahinkoa
Haukkui minut ja lapset,että puhelin linjat vaan rätisi. Samoin soitti kännissä miehen isä sieltä samoissa merkeissä. Lasten isä ei mitenkään asettunut puolemme ja olin kovin surullinen siksi. Sanoin sitten kotiin sairaalasta päästyämme,et hänen pitää valita puolensa ja tietenkin hän valitsi vanhempansa. Jäin yksin kahden alle 2v kanssa.
Onneksi suuren tukijoukon turvin selvisin taisteluista käräjillä ja arjesta ym.
Nyt tuosta kaikesta on kulunut aikaa jo reilut neljä vuotta. Nykyään lapset tapaavat isäänsä joka toinen vkl, jos se isälle vaan sopii.
Edelleen satunnaisesti mua suuresti ahdistaa se et nuo lapset lähtevät toiseen kaupunkiin vkl:si ja nuo kamalat ihmiset heitä siellä odottavat. Ja silloin oikeasti kourasee rinnuksista oikeen kunnolla. En halua ajatella asiaa,mutta silti nuo kamalat sanat muistuvat mieleeni välillä.
Nyt esikoiseni on alkanut kysellä,et miksi isä ei asu enään täällä. Välillä itkee sitä hysteerisena. Miten tuolle pienelle lapselle voi viel selittää asioita niin,että hän ymmärtäisi? Mun pitää tietenkin olla rehellinen. Ei siinä voinut itsekään itkua pidättää,kun lapsi itkun seasta sai sanottua; miten se oli hänen onnen päivänsä,kun isi asui viel kotona.
Varsinkin nyt nuo lapsen kysymykset on saanut kaiken palaamaan uudelleen mieleen.
Teemme lasten kanssa kaikkea sitä mitä normaalitkin ydin perheet tekevät. Meillä vain mukana on yksi aikuinen.
Kirjoitan tällä kertaa harmaana,vaikka palstailen yleensä mustana.
