Mun mielestä näistä ns. kielletyistä tunteista ja ajatuksista pitäisi puhua enemmänkin. Olen sitä mieltä, että monellekin äidille varmasti tulee väsymyksen, turhautumisen, vittuuntumisen, epätoivon, surun, ja ehkä jopa inhonkin tunteita tilanteessa, joka vain jatkuu ja jatkuu ja tuntuu, ettei mitään ole tehtävissä tai jos onkin, niin vaikuttaa, ettei itse tee mitään oikein.
Kiteytit hyvin sen, millaisia ajatuksia minullakin on ollut. Tosin erona se, että itse olen lapseni kanssa yksin lähes 24/7. Huutokonsertti väsyttää välillä totaalisesti.
Vaikka lastani rakastan minäkin, niitä kielteisiä ajatuksia on tullut. Juurikin silloin, kun olen ollut kuoleman väsynyt ja uupunut, ja lapsi on vain huutanut ja huutanut lukuisista ja monipuolisista rauhoitteluyrityksistäni huolimatta. Siinä tulee mietittyä omaa kykeneväisyyttä äidiksi ja myöskin ajateltua ei-niin-kauniisti siitä omasta lapsestaan, jota kuitenkin kaikesta huolimatta rakastaa.
Ihmisiähän me kaikki ollaan. Me äiditkin. Ja muistetaanhan, että meilläkin on oikeus myös ikävämpiin ajatuksiin? Ajatukset voisikin ajatella pilvinä. Että joskus ne pilvet on mustia, mutta ne ei ole siellä koko aikaa, vaan leijuvat pois. Samoin on ajatukset; välillä ne on negatiivisia, mutta emmehän me koko aika negatiivisesti ajattele, vaan se negatiivisuus kyllä häipyy pois.
On hyvä, että tänne palstalle voi kirjoittaa - eikö se kuitenkin ole parempi, kuin että rupeaisi pää punaisena karjumaan vauvalle, joka sellaista säikähtäisi entistä enemmän.
Voimia sinulle ja toivottavasti pian selviää mikä pienellä on ja huutaminen lakkaa.
Liityn sitten joukkoon ja ollaan yhdessä paskoja äitejä 