Vastaa viestiketjuun

Muistiinpanot: [QUOTE="vierailija, post: 32604489"]Viime aikoina olen alkanut miettimään kovasti elämääni ja mitä on elämässäni saanut aikaan. Se on nostanut jonkinlaisen ahdistuksen ja voimakkaan epäonnistumisen tunteen. Olen eronnut kolmen lapsen äiti, vanhemmat lapset on jo 16- ja 18-vuotiaat, nuorimmainen 10v. Lasten isästä olen eronnut kohta neljä vuotta sitten. Koen tehneeni jo lasten isän valinnassa suuren virheen, josta joudun tavallaan kantamaan vastuuta hamaan loppuun saakka. Lasten isä on alkoholiin menevä yrittäjä, jonka vapaa-aika menee enimmäkseen juodessa. Vanhimman poikamme täysi-ikäistyttyä isä on ottanut pojan tuohon ainoaan harrastukseensa "mukaan" ja pitävät tätä nykyä isänsä luona harva se viikonloppu saunailtoja. Asia on itselleni vaihea ja ahdistavakin. Poika on fiksu, aiemmin urheilijanuorukainen, joka käy nyt viimeistä lukiovuottaan. Pelkään äärettömän paljon, että poika lähtee isänsä jalanjäljille, vaikka lahjoja olisi paljon enempään.Erossa sain näennäisen summan talostamme. Minulla oli niin suuri tarve sillä hetkellä päästä eroon ja irti narsistisesta suhteesta ja alkoholin liikakäytön aiheuttamasta ilmapiiristä, että tein mitä tahansa, jotta pääsen sieltä mahdollisimman nopeasti. Muussa vaihtoehdossa olisimme tapelleet luultavasti eri oikeusasteissa, koska mies ei luonteensa puolesta olisi ikinä tullut antamaan periksi raha-asioissa, koska se on ollut aina yksi hallinnan keino. Joku voi sanoa tai ajatella, että mitä sitten ruikutan, koska olen tehnyt itse sellaisen päätöksen aikoinani ja hyväksynyt sen. Tottahan se on, että itse niin valitsin, mutta se oli toisaalta ainut mahdollisuus ja keino päästä kauheasta liitosta irti. En olisi ikinä jaksanut jäädä tappelemaan rahan takia ja toisaalta se olisi pitänyt minut kiinni exässä, josta halusin eroon ja jonka kanssa en halunnut olla yhtään enempää tekemisissä kuin on pakko.Nyt asun rivitalokolmiossa ja koitamme minun viikollani löytää kaikille omaa tilaa. Isompaan asuntoon alueellamme minulla ei ole varaa. Laspen isä asuu myös samalla suuralueella ja nuorimman lapsemme lähikoulun vuoksi joudun alueella pysymään vielä pitkään. Lapset ovat äärimmäisen rakkaita ja heihin haluan pitää läheiset ja hyvät välit. Mutta myös heille kotini pienuus on välillä ongelma, isä kun taas asuu isoa omakotitaloa, jossa perheenä aikoinaan asuimme. Pelkään koko ajan milloin lapset kyllästyvät asiaan tms. ja haluavat muuttaa pysyvästi isälleen. Itselläni on ollut haaveena saada sopivan kokoinen asunto ja tietyt kriteeritkin pitäisi tietenkin täyttyä, mutta koska vanhin lapsi on jo täysi-ikäinen niin mietin myös, mikä on kannattavaa enää tässä vaiheessa. Ja se tuntuu surulliselta, ikäänkuin aika loppuisi kesken tehdä hyvää lasten eteen.Josta päästäänkin ammattian ja työtäni koskevaan asiaan. Lähdin aikoinaan suoraan lukion jälkeen opiskelemaan sairaanhoitajaksi ja sitä työtä olen valmistumisesta saakka tehnyt eli nyt jo reili 20 vuotta. Työtä onkin saanut tehdä ja työn kiire sekä raskaus ovat lisääntyneet koko työssaoloaikani aikana suuresti. Olen töiden jälkeen usein niin väsynyt, etten jaksa enää oikein mitään. Odotan vain, että pääsisin nukkumaan. Palkka ei vastaa työn vastuuta millään tavalla ja tarkkaan pitää jokainen meno laskea ja harkita, kaikki suuremmat moneen kertaan. Tietyt asiat olen ymmärtänyt jo aikoja sitten olevan itseni ulottumattomissa tässä elämässä, ammatissa ja palkkatasolla. Ja olen pettynyt. Pettynyt siihen, että vaikka valmistuin lukiosta hyvin arvosanoin, valitsin alan, jossa ei palkkatason paranemista tapahdu koskaan, joka on kyllä vaativaa, mutta siitä ei koskaan tule saamaan sitä vastaavaa korvausta. Mutta kun "rahakkaat" alat ei kiinnostaneet....Ja tiedän, ettei raha ja materia tuo onnea vaan ihan muut asiat. Mutta ihmisellä on myös haaveita ja toiveita tietynlaisesta elämästä, valita itselleen tärkeitä asioita. Niin minullakin, ei isoja eikä suuruudenhulluja, mutta sellaisia asioita, joiden tietäisin tuovan itselleni hyvän olon ja ns. sisäisen rauhan. Mutta tuskin voin niitä saavuttaa enää koskaan. Tuntuu niin turhalta.Olkoonkin kriisi ja jonkinlainen elämän taitekohta, mutta tällä hetkellä olen täysin näköalaton, enkä näe "valoa tunnelin päässä" oikein missään.[/QUOTE]