tunteet hukassa

Onko teillä koskaan kahdenkeskistä, yhteistä aikaa esim. kun lapset ovat nukkumassa, että voisitte joskus jutella ihan rauhassa ? Kannattaa järjestää sellaista jos joku tuttava tulisi vaikka yöksi lapsenvahdiksi teille, että pääsisitte kahdestaan vaikka tansseihin ja hotelliin yöksi tai jotain. Vaikka meillä on vain yksi lapsi alle 3v, niin koemme hyvin tärkeäksi sen, että pääsemme välillä kahdestaan jonnekin pois kotoa. Lapsi on silloin mummolassa pari yötä. Se hoitaa parisuhdetta hyvin, kun huomaa, että mies on muutakin kuin se isi kotona, se kumppani elämässä eikä vain avio/avomies. Voimia teille naiset ! :flower:

 

[hyvä parisuhdeopas esim. tällä kaljupaisellä
tv-tohtorilla Texasista on tosi hyvä kirja.
Mistä ostan kaljun Dr Philin kirja

 

voi olla että vaikka alkaisinkin yh äidiksi niin tiedän että suurimmaksi osaksi hoidan lapset ja arkiaskareet yksin, niinkuin tähänkin asti. mies ei juurikaan tee mitään kotona ja lastenkaan kanssa. jotenkin vain tuntuu nytkin siltä että paremmin jaksan tehdä kotihommat ja hoitaa lapset kun tiedän että mies on töissä ( saattaa olla vuorokaudenkin töissä putkeen) kuin sillain että mies on kotona ja makaa sohvalla telkkaria katsellen. eli se tieto edes että olen yksin ja toinen ei tänä(kään) iltana laita lapsia nukkuun ja aamullakaan ei ole apuna, olipa sitten kotona tai ei. en osaa oikein selittään mut toivottavasti ymmärrätte mitä tarkotan.

ja mitä tuohon joka toiseen vapaaviikonloppuun tulee niin hyvältä kun se kuulostaakin niin´tuskin menee ´noin. ajattelen saavani vapaita viikonloppuja mutta tuskin. miehen työajat ovat sellaiset että ei tiedä puoltavuorokautta eteenpäin et koska on töitä ja koska ei ja kuinka pitkä päivä ja kuinka pitkä vapaa. olisin tosi tyytyväinen edes yhdestä vapaasta viikonlopusta edes kahdessa kuukaudessa, mutta mutta...aina ei voi saada kaikkea.
ollaan puhuttu että jos mies hakis parisuhteen parantamiseksi ´sellaista työtä missä ois ees työajat vaikka ois kaksi tai kolmivuorotyötäkin niin auttaisko se. en tiedä. välillä itse ajattelen että jos mies olis 8-16 töissä niin mun elämä menis ainakin joksikin aikaa sekasin kun se ois "niin paljon kotona" ekä usko että tekis ja auttas sen enempää. ja eipä tuo kovin aktiivisesti noita töitäkään hae.
monesti valittaa ettei sen tarvi tehä kotona mitään "kun hän käy töissä". niin minäkin olen käynyt ( tällä hetkellä olen opiskelija"), sen itsekin ymmärrän että vuorokauden työpäivän jälkeen voi olla hiukka väsynyt ja saattaa nukahtaa sohvalle vaikka muksut huutaa ja leikkii vieressä. mut sitä en ymmärrä et nukahtaa ja on kuulemma niin väsyny jos onkin käynyt 9-17 töissä ( työ tehtävät vaihtelee ja nää lyhkäset jutut on kevyempiä) ei silloinkaan jaksa tehdä mitään ja minä olen taas se huono ja nalkuttava osapuoli. minä kuulemma saan nukkua paljon enemmän kuin hän koska nukun kuitenkin joka yö kotona omassa sängyssä. mutta ei se aina sitä tarkoita. jos jollain on ollu koliikki lapsi niin tietää että ei sitä aina yöllä nukuta ja vieläkin junnu on herkkä uninen ja kuukausittain kipeä. että minun yöt ovat aika repaleisia ja sitä mies ei tunnu ymmärtävän. ja ei edes herää jos joku lapsista itkee yöllä. jos haluan et mies köy nuorinta hyssyttelemässä niin mun pitää ensin mies potkia hereille ja sanoa kuka ´lapsista on itkemässä et voisisitko mennä jne.

minulla ( meillä) on kyllä sen verra hyvä tukiverkosto että kehtaisin yh:na pyytää useemmin hoitajaa muksuille et pääsisin itse hetkeksi tuulettuun, mutta nyt kun ollaan yhdessä niin mummot yms olettavat että me annamme toisillemme sitä omaa aikaa yms mut minun kohdallani se ei ainakaan näin ole. enkä kehtaa edes myöntää että meillä menee huonosti ( elleivät ole jo huomanneet) eikä myös mieheni. selviää varmaan vasta siinä vaiheessa jos/kun erotaan.
tässä osaselitystä myös yhteisen ajan hakemiseen. mummot kyllä mielellään hoitavat mutta heillä on muitakin lapsenlapsia eivätkä itsekään joka viikonloppu jaksa hoitaa pikkusia. ja jos lähetään kahestaan jonnekin niin tappelu tulee jostain asiasta kuitenkin ja sit on loppuaika pilalla. ei osata enää ees nauttia toistemme kanssa olemisesta. miehelle tuntuu tärkeintä vain olevan sek... saaminen, silloin on tyytyväinen ja saattaa ehkä tehdäkin jotain jos muutamana iltana peräkkäin saa.

sekstaillahan ei ole pakko koskaa kenenkään, mut kyllä mies tietää että en halua ja tykkää hänestä mut silti joskus oon ku toivon että sillä saisin sen tekeen jotain. tyhmäähän tollanen on varsinkin kun tiedän että ei se mitään auta.

mut hyvä tietää että en ole ainut tällasessa tilanteessa, kunhan vain keksisin jonkin hyvän ratkaisun. :hug:

 

sulle ero mielessä,toi kirjotus oli kun suoraan meiltä paitsi minulla ei ole niitä hyviä tukiverkkoja jos yksin päätän elellä.minäkään en osaa päättää lähteäkkö tästä huonosta suhteesta vai jäädäkkö.parane tää ei ainakaan enää sen tiedän.

 

onneksi teitä on muitakin samassa jamassa. on kulunut jonkin verran aikaa, miten teidän suhde on edistynyt?

meillä junnataan edelleen samassa tilanteessa.
eilen oikeastaan huvitti kun mietin tilannetta että juustopaketista tulee ero eli aioin oikeesti tänään viedä eropaperit.

en kuitenkaan vielä vienyt, mut ei se enää kaukana ole. Ei se vissiin tartte isoa asiaa enää et varma loppu tulee.

ei ole mies vieläkään terapiaan varannu aikaa enkä jaksa sitä enää ees ehdottaa.

niin muuten, mehän kävimme tuossa joku aika sitten viettämässä kahdestaan laatuaikaa. ensin mentiin syömään ja otettiin muuta sidde pohjiksi kun tarkoitus oli mennä baariin ja olla aamuun asti =)
no syönnin alussa oli vielä mukava nousuhumala ja olikin ihan mukavaa, mut sit tuli mulle ainakin todellisuus taas mieleen ja palasin taas inhottavaksi itsekseni. se tunnelma muuttu täysin.
tapeltiin et mennäänkö baariin vai ei. mulla oli tietty ajatus valmiina että ei me siellä muuta tehä ku juodaan ja istutaan hiljaa vierekkäin. Tietenki siinä niin kävi, juotiin yhet ja lähettiin taksilla kotiin nukkuun. olin nukahtanut jo ennen kahtatoista. Aamulla oli kyllä kiva herätä vasta kymmeneltä kun oli saanut nukkua yön heräämättä.
sekstailutkin hoidettiin ennen baariin lähtöä ettei enää yöllä tartte... vaikka ei niin kauheesti kiinnostanut.
eli tuli hyvin todistettua että ei me osata olla kahestaan viihteellä.

en tiedä miksi roikun tässä tilanteessa. aamullakin itkin kun "puhuttiin" asioista ja mies väittää tehneensä jotain mitä ei oikeesti ole tehnyt. siis lähinnä näistä koti hommista. eli aika useesti kieltää sanoneensa jotain mikä ei siihen tilanteeseen sovi.ja kun aikani tinkaan niin käskee olla hiljaa eikä ota kantaa koko asiaan.
Yleensäkin on sen tyylinen ettei kestä ollenkaan oman itsensä arvostelua vaan haukkuu mut syypääksi.

jos tätäketjua vielä joku lukee niin

ERONNEET:

kysysin apua

miten olette sopineet käytännönasiat, ennen eroa paperilla vai riidellyt jonkun lastenvalvojan´luona.

minkä suurunen on elatusmaksu, joku tietty minimi vai prosenttiosuus palkasta.

ja muitakin käytäntöa helpottavia juttuja.

kiitos


nyt oon taas sairasteluista niin poikki et lähen taas miettiin mahdollista elämääni yh:na.

 

Vitsit,

meiän pitäis varmaan perustaa joku kerho, voitais tavata ja antaa terapiaa toisillemme.
Ihanaa on lukea näitä tekstejä ja huomata etten ole yksin ihan samanlaisessa tilanteessani.
Mutta mistä ihan oikeesti sais sitä rohkeutta että hakis toista asuntoa, ottais eron jne? Me ollaan ainakin puhuttu tai minä olen koettanut keskustella asioista, mutta aika tuloksetta kun kuitenkin loppujen lopuks mä oon aina se paha, itsekäs ja määräilevä ihminen.
Ite oon raukkamaisesti ajatellut, että pidän silmäni auki ja jos kohdalle tulee joku ihana ihminen niin lähden mukaan.
Miten voikin tunteet kuolla niin kokonaan?
Jälkeen päin kun ajattelee, niin mä ainakin menin ehkä väärän ihmisen kanssa naimisiin. Mä en vaan saa mitään meiän suhteesta irti, enkä mä enää ymmärrä mun miestä, sen juttuja enkä sen tekemisiä.
Tänään vaan havahduin kun taas "vängättiin ja väiteltiin" jostain tyhmästä miehen kanssa niin poika 3v. meni toiseen huoneeseen ja alkoi repiä sellaista paperikansiota, lapsikin jo reagoi jatkuvaan sanaharkkaan...
Olis kyllä mielenkiintoista kuulla eronneiden kommentteja arjen sujumisesta, elatustuen määrästä (vai maksetaanko sitä jos on vaikka yhteishuoltajuus?) jne.

 

ei ois yhtään huono idea tavata kun vaan kaikki tällasessa tilanteessa olevat asuis ees samalla puolella suomea. :hug:

oikeesti toivoisin eronneiden kokemuksia raha-asioista ja muistakin arjen jutuista (kuten tuosta raha jutusta). En osaa itse ainakaan laskea et paljon voisin mieheltä saada ja pärjäisinkö sillä rahalla kaikkien lasten kanssa vai täytyykö tyytyä huonoon suhteeseen rahan takia.
Eihän sitä täydy, mut mut...
ja sit kun meilläkin tuota talolainaa ja muutakin niin miten olette hoitaneet sen puolen. Onko jompi kumpi ostanut talon itselleen vai sopineet vain että toinen jää asumaan siihen ja toinen "antaa" oman puolensa toiselle. Entä miten olette selviytyneet yksin lainan lyhennyksista mitkä on laskettu kahden ihmisen tuloille vai oletteko joutuneet myymään koko asunnon.


Toisaalta itsekin olen ajatellut että jos vastaan tulis joku toinen ihana mies ( muutakin kuin se alkuhuuma) niin ehkä uskaltaisin paremmin ottaa eron silläkin uhalla että siitä uudesta suhteesta ei tulisikaan mitään. Olisi kuitenkin joku syy irtautua tästä nykyisestä huonosta suhteesta. Edelleenkään minulla ei ole ketään toista miksi haluaisin erota vaan taustalla ihan muut syyt.
Asiasta hiukan poiketen...
jos olette eronneet ja sattuneet löytämään uuden miehen niin miten olette kertoneet että mahdolliseen kauppaan kuuluu jo useampi lapsi ( meilläkin siis kolme)? heti alussa vai myöhemmin ja miten ovat miehet reagoineet?

en tiedä mitä tässä tekis, kumpa tulis joku valaistus joka auttas oikeeseen ratkaisuun.

haleja muillekin jotka ovat samassa tilanteessa.

jos joku haluaa muuten kirjoitella minulle niin pistäkään vaikka s-posti osotteita niin voidaan miettiä ja auttaa toisiamme lisää.

 

Tuli todella surullinen ja kamala olo noista teidän kirjoituksista. Itse olen sillä kannalla, että viimeiseen asti "pitäisi yrittää". Tai toisaalta, minähän en tiedä miltä tuntuu kun ei tunne mitään omaa miestään kohtaan, että en ole paras sanomaan... Jos tunteet kuolisi, niin ehkä kaikki yrittäminen tuntuis silloin turhalta..

Tilastojen mukaan eniten eroja tulee justiin tuossa vaiheessa, kun lapset on pieniä. Ymmärrän kyllä että ainainen ja jatkuva kotipiikana olo voi polttaa loppuun... siihen vielä mies joka on aina töissä, ja kotona ollessaankin makaa sohvalla... ja naiselleen jakaa huomiota vain silloin kun p.anettaa...?

Minä olen pienen tyttövauvan äiti, ja avomiehen kanssa on eletty yhdessä nelisen vuotta. Meillä tilanne on sellainen, että se olen minä joka haluaisin seksiä ja miestä ei huvita. Mies tekee hullunlailla töitä: pakko, laskut painaa päälle ja kaikenmaailman autolainat. Hän on sitten väsynyt, pahan tuulinen ja kotona ollessa tosiaan ei tee yhtään mitään. Välillä kiljun mielessäni, että ota nyt se tyttö edes syliin ja puhele sille, p.erkele!! Suunnittelen eroa aina silloin, kun minulla on PMS... tiedän, että se johtuu siitä, mutta en sitä silloin tajua... Tai ehkä minusta tuntuu kurjalta muutenkin, mutta silloin kun on kuukautiset tulossa, annan periksi pahalle ololle helpommin...? Silloin myös aina riidellään oikein kunnolla... Juuri silloin, kun haluaisin että mies ottaisi syliin, hän ei ainakaan koske minuun!

Minulla on jatkuva läheisyyden puute. Mies luulee että haluan juuri seksiä, mutta seksistä saan sitä läheisyyttä, jota ei mieheltä muuten heru. Välillä mietin, jaksanko tosiaan elää loppuelämäni ilman suukkoja ja halittelua, helliä sanoja ja lähellä pitämistä?! Okei, tiedän että mieheni ei ole sellainen puhu ja pussaa- mies, mutta voisi toisen takia hiukan yrittää, kun asiasta on tuhannet kerrat riidelty! Silloin hän kyllä lääppii, kun haluaa purkaa minuun paineitaan, ja se vie sitten minulta halut. Kai minustakin pian tulee haluton pihtari.

Tiedän muuten, miten pahalta tuntuu tullu aina vain torjutuksi. Ei se ainakaan teidän suhteita auta, jos sitä seksiä aina vain pihtaa! Mies on nimittäin sellainen otus, että varmaan lähtee muualta hakemaan ellei kotoa saa! Seksittömyys vain ajaa kauemmas toisistaan... Ja onko se todella niin Kamalaa antaa sille omalle miehelle, vaikkei itseä haluttaisikaan? Aika itsekästä... Juu, tiedän että niin on teidän miehetkin vissiin itsekkäitä, mutta ei se auta yhtään jos te vastaatte samalla mitalla... Se muutos pitäisi aina aloittaa itsestä, ja seksi pitäisi pitää muitten ristiriitojen ulkopuolella... No joo, aika mahdotonta! En osaa laittaa itseäni teidän asemaan, koska minulla on halut vielä tallella, ja minua suorastaan raastoi lukea miten teidän miehet pyytävät seksiä...kun omaani se ei kiinnosta, eikä häntä jaksa kiinnostaa. Luulisin varmaan olevani taivaassa, jos hän olisi yhtäkkiä jatkuvasti kimpussani.

Jos mietin millainen meidän tilanne on muutaman vuoden kuluttua, niin varmaankin samanlainen kuin teillä... Jos eivät asiat muutu. Tuskin jaksaisin monen lapsen kanssa, jos mies ei osallistuisi tippaakaan mihinkään.

Kyllä minäkin haaveilen satuprinssistä... tai haaveilen, että oma mieheni muuttuisi sellaiseksi... en toivo mitään ihmeitä, vaan sitä että hän ei olisi aina kyllästynyt ja väsynyt, ja suhteeseemme tulisi lisää romantiikkaa. Mieheni vain on sellainen, että kaikenlainen söpöily kuuluu "vastarakastuneille", ja hän jaksaa aina muistuttaa, että me ei hei olla enää mitään sellaisia... huooh!

Mutta siis että löytyisi joku täydellisen ihana mies - se on täysin mahdotonta! Ei sellaisia ole, eikä ainakaan kannata ajatella että voi ollakin. Ihmiset eroaa niin paljon turhaan, ja muutaman vuoden kuluttua ollaan uuden miehen kanssa vielä kurjemmassa tilanteessa, ja sitten on lisäksi hoidettavana sen uuden miehen lapset... Ei kai saisi odottaa parisuhteelta liikoja, tai oikeastaan mitään! Minulla oli joku ihme kuvitelma, että kaikki olisi täydellistä sitten kun kerran löytäisin sen oikean... Oi voi! Miten paljon helpompaa on elämä silloin kun ei rakasta! Ei voi pettyä, eikä toivo mitään... Ihmiset tekee itse itsestään onnettomia. Se on aika iso juttu, kun tulee lyhyessä ajassa kaikki talot ja lapset jne, eikä ihminen jaksa mahdottomia! Sitten kun on pettynyt omaan itseensä, ja ajattelee ettei elämän tällaista pitänyt olla, niin alkaa toivoa että tulisi joku joka "tekisi minut onnelliseksi".

Oletteko miettineet, että mitä jos saisitte yhtäkkiä tietää että miehenne on kuolemansairas? Mitä sitten tuntisitte häntä kohtaan? Minä aina mietin, että se mies kuitenkin minun ja vauvan takia painaa pitkää päivää, että saisi meidät elätettyä. Ja varmasti rakastaa meitä. Ja en tiedä mitä tekisin ja miten selviäisin siitä, jos hänelle sattuisi jotakin. Kun mietin eroamista, muistan hetken päästä miten kova ikävä aina on jos hän on pitempään poissa. Ja mietin, että haluan että hän tulee vastaisuudessakin töistä kotiin meidän luoksemme, ja tyttömme taapertaa häntä vastaan sitten kun oppii kävelemään.. En voisi jättää häntä, en niin kauan kun rakastan häntä. Hän ei ole mikään unelmieni mies, ja suuri osa hänen tavoistaan ärsyttää minua suunnattomasti, mutta hänet minä olen kerran valinnut, ja hänestä pidän kiinni. Toivon että hän ajattelee samoin minusta, jos hänelle joskus tulee vaihe jolloin hän harkitsee jättäisikö meidät.

 

Kuin omaa tekstiäni lukisin. Olen niin kypsä, väsynyt ja loppu, etten edes jaksa tarkemmin puida omaa tilannettani. Lapsia myös 3. Mies on täysin tunnevammainen, kiitos lapsuudenkotinsa. Olen ehdottanut vaikka mita, puhunut, ehdottanut eroa. Ei käy mikään. Jos saan voimia ,eroan. On tätä kuitenkin jatkunut jo 10 vuotta, tätä #&%?$!*... :headwall:

 

aivan kuin meillä!!tuntui niin tutulta.....!
meillä on yksi lapsi ja ollaan oltu yhessäkin jo vaikka miten monta vuotta..ja kasvettu siinä samalla nuoruuden villitykset ym ohi.
On todel alkanukki tuntuu et ei tuu mitään, meilläkin on niin et oon illat kahen meiän lapsen kans, eli tuntuu kuin olisin yh. Kivaa on yhessä lapsen kanssa sun muuta, mut sit ku on vkl, ni rupee stressaa ku mies on kotona eikä meillä oo ees yhteistä jutun aihetta...Vaan välillä menee ihan ok.
Muuten iha arkipäiväset asiat on ok ja menee puhumalla, mut sit kuitenkin.... ja just toi seksi.. sama täällä , ei haluta-ei aikoihin. Siihenki kaikki tieteki vaikuttaa.
Meillä on arvomailmakin alkanut risteämään.
Et sellasta meilläkin :\|
Ei oo helppoo lähtee mut ei yhessäkään olla. 50/50-tilanne...
Miten tästä nyt eteenpäin... ei jaksais selvitellä meidän suhdetta aina. sekin väsyttää jo varmasti molempia...

 

Tunteet hukassa täälläkin. Melkein päivittäin miettii miten paljon helpompaa olisi asua itsekseen. Tuntuu että on tarpeeksi monta vuotta seurannut vaimon touhuja, valehteluja, umpimielisyyttä ja vehtailuja toisten miesten kanssa. Jos tältä sitten koittaa kysyä "vaivaako joku asia" ja voitaisko keskustella niin vastaus on aina "ettei mikään ole hätänä" vaikka selvästi näkee että nyt on joku pahasti pielessä.
Ei tuon kanssa enää jaksa sängyssäkään innostua.

Ainoa mikä enää pitelee lähtemästä on tuo nuorimmainen. Sitä ajattelee että se ansaitsisi yhtenäisen kodin.

Kyllä sitä usein ajattelee että tässä maailmassa olisi varmaankin naisia joihin voisi luottaa, jotka puhuisivat avoimesti asioistaan ja jonka kanssa ei tarvitsisi aina pingoittaa ettei taas aiheuttaisi katastrofia.
En tiedä tulisiko lähdettyä samantien jos tälläisen tapaisi.
Onneksi nuo lapset kasvavat.

 

Jaksamista vaan kaikille.Toivottavasti jokainen löytää itselleen sopivan ratkaisun.Mutta ne lapset on todella hyvä syy jatkaa yhdessä.Miettikää,millainen teillä oli tilanne,kun aloitte lapsia odottamaan?
Olitteko onnellisia vai hankitteko lapset vääristä syistä?
Jos muistat,että olitte onnellisia ja rakkaudesta lapsenne teitte,niin kyllä ne tunteet on jossain sielä.
Arki tekee monelle suhteelle haittaa,ja on varmasti vaikeaa jos toiselta ei enää tunne saavansa mitään.
Mutta aloittakaa se muutos itsestänne.Pitäkää huolta omasta ajasta ja koko kropastanne.Ellei mies halua omia lapsiaan hoitaa,annatte lapset muualle hoitoon:mummit,kummit ym.Varmasti jostain saa apua.Jos mies ei halua mukaan,jääköön kotiin/töihin.Nautiskelkaa yksin.
Sillä varmasti tulee voimaa jaksaa arkea,kun itsellä on kaikki hyvin.
Ja sellaista unelmien miestä tuskin löydätte mistään.Kyllä se arki tulee eteen jokaisen kanssa joskus.Ei elämä voi olla pelkkää unelmaa.Ja katsokaa sitä kumppanianne tarkemmin:jotain hänessä on,koska sen ihmisen olette vierellenne valinneet.

 

kun luin sun kirjoituksen niin oli kun omasta elämästäni.me oltu kohta 5 vuotta yhdessä mutta ei olla naimisissa lapsia on 2.nuorin 1v.me ollaan käyty perheneuvojalla ja vaikka missä ja se on auttanut siten että mies on muuttanut tapansa vain hetkeksi että alkaa mennä paremmin ja sitten kaikki on taas ennallaan...näin se aina menee,eli en usko perhe /parisuhde neuvojankaan meidän suhdetta enään pelastavan.musta kaikkein ihaninta tietenkin ois kun voitas ukon kanssa olla onnellisia ja elää yhdessä(mutta jos lapsia meillä ei olisi niin varma ero olisi tullut jo kauan sitten.)niin eli lasten takia ollaan varmaan vielä yhdessä.

tunteet on kyllä totaallisen hukassa ollu jo pidemmän aikaa.mutta sitä vaan koittaa sinnitellä ainakin siihen asti kun lapset vanhempia ja ehkä sit uskaltais erota.vaikka mä tiedän kyllä että pärjäisin vallan loistavasti yksin lasten kanssa ja varmaan paremminkin kun nyt mutta...kai se on se tottumus.
mä en saa mieheltä mitään huomiota muuta kun sillon ku sitä p.nettaa.mä olen sille korvike omasta äidistään joka hoitaa kotia ja lapsia,ja sen mielestä asioiden kuuluu olla niin.jos mua painaa joku asia tai mä toivon sen tekevän jotain niin ei mitään.omien lastensa hoitaminenkin on niin hemmetin vaikeeta.saati sitten että mä pääsisin joskus ulos....eeeeii!mies juo joka viikonloppu vähintään yhtenä päivänä.ja kun mä sanon et nyt mun täytyy päästä tuulettumaan niin se sanoo että no mee sä nyt niin mä meen sit huomena,yleensä siis pelkätä ehdotuksesta tulee niin hirvee riita et huh. ja sitten suora ei.ihanku se ois maailman loppu.
niitä nyt on satoja juttuja mitä tekis mieli itkee muille(joo niin syvältä elämä on jo että muille mennään poraa)kun mies on tehnyt niin ja näin.

mut mä oon viimisen viikon miettiny joka päivä ja kokoajan et pitäiskö sitä erota.mua on alkanu ällöttää ja #&%?$!* kaikki asiat mitä se sanoo tai tekee,mä oon masentunu ja mua #&%?$!* kaikki kokoajan ja se heijastuu lapsiinkin....ja en mä lapsiinkaan hermostuis niin helposti jos ukko ei olis siinä heti karjumassa lapsille että hiljaa kun ne keskenään ilosesti leikkii vaikkakin kovaan ääneen,aina pitää pelätä millon se räjähtää.

miehen kaverit ja meidän yhteiset kaverit on jo alkanu mulle sanomaan että mitä mä sen kanssa oikein teen.miksi mä oikeesti kidutan itteeni,mua itkettää kokoajan kun mä oon niin yksin ja onneton.mä todella todella toivoisin että meidän suhde ei olisi vielä ohi mutta kun se vaan raastaa sisintä niin paljon että musta tuntuu että mä kuristun jos mä en pääse tästä irti.
eiks parisuhteessa pitäis olla onnellinen ja tuntee itsensä hyväksi?
mä oon sellanen että haluun olla ja mennä tehdä asioita eikä vaan makaa siinä sohvalla,mä haluun voida hyvin ja pitää huolta ittestäni,mut hitto kun se toinen vaan vetää kaljaa ja makkaraa siinä sohvalla ja maha vaan kasvaa niin hyi että kun mua kuvottaa se,mä välillä toivoisin että se kävis pettää tai jotain ni sit se ois niinpaljon helpompaa.
mä toivon ja toivon millon se muuttuu ja tajuaa miten onnellinen se on kun sillä on mut.mut kuitenkin mä vaan odotan että me erotaan......

kuulostaa ihan hitveen sekavalta mutta sitä se kyllä onkin.mistään asiasta ei ole selkeetä käsitystä vaikka kuitenkin on?......
ainut asia mistä mä olen 100%varma on että mä en halua että mun elämä jatkuu näin kun tähänkin mennessä ja huomaan 40 vuotiaana että kaikki on vieläkin just niin.
no mutta tässä olen enkä muuta voi.täytyy elää päivä kerrallaan ja toivoa että se lamppu syttyy sielä päässä tai sydämessä jokupäivä.

me kerran tehtiin jo eropäätös tai minä tein ja sillon mä olin niin onnellinen ja olo oli niin huojentunut olo oli kun lottovoiton olisi saanut..mut sit mä en ollukkaan vielä valmis.
no jokupäivämulla tulee mitta täyteen ja sit mä lähden ja mä tiedän että sitä päätöstä mä en tule katumaan.
toivon kaikille samassa tilassa oleville selkeitä ajatuksia ja rohkeutta päätöstentekoon ja niissä pysymiseen.

T.Räjähdysaltis

 

\

onko kukaan kuullu ( oon jostain lukenu) jostain 7 vuoden kriisistä, onko tollasta olemassa jaon muilla ollu kauheet kriisit tuonna vuonna?

Kaikki kirjoittamasi on kuin minun suustani. Meillä lapsia vain yksi (1v9kk).

Viimeinen ½v on ollut yhtä #&%?$!*ä...no parempiakin aikoja on ollut välillä. Ollaan oltu yhdessä reilu 7v. Kamalat jaskafiilikset koko ajan. Ja jos eroa ajattelee niin toisaalta tekis mieli lähteä ja toisaalta tuntuu että kuolen jos joudun eroon miehestä. Ja me ei siis olla naimisissa...ei edes kihloissa.

 

Jos haluat kirjoitella olen kati_80@jippii.fi

 

Mulla itellä on meneillään jonkin sortin "kolmen kympin kriisi" ja se on aiheuttanut sen, että suhteessakin on menossa pikkuisen heikompi vaihe.

En kuitenkaan hetkeäkään usko, että vaihtamalla paranee. Totta kai uusi suhde ois tosi magee ja sukat pyörisi jalassa jne jne., mutta kyllä se "seitsemäs vuosi" tulisi siinä uudessakin suhteessa vastaan. Musta on parempi yrittää paikata vanhaa ja löytää siitä vanhasta tutusta joku sykähdyttävä puoli.

Itse henkilökohtaisesti en edes jaksaisi aloittaa taas alusta jonkun kanssa. Siihen alkuun liittyy niin paljon kaikkea kummallista kissa-hiiri leikkiä ym.

Kukin valitsee kuten parhaaksi näkee.

 

On rauhoittavaa lukea, että muillakin on sama tilanne. Olen yrittänyt puhua miehelleni ja kertoa, että suhteessa on ongelmia. Mies ei halua puhua suhteen laadusta koska hänen mielestään kaikki on hyvin. Hänelle kuulemma riittää, että hän rakastaa minua. En ymmärrä miten joku voi sanoa noin tai edes ajatella noin. Ei mulle riitä pelkästään yksipuolinen rakkaus. Mutta nähtävästi miehelleni riittää.

Olen hoitovapaalla lasten kanssa ja mies on paljon poissa. Kun mies tulee kotiin istuu hän koneella tai tekee ulkona töitä. Lupaa aina mulle sit mun omaa aikaa mutta koskaan sitä ei vaan tunnu olevan mulla. Aina on jotain miksi mun pitää olla kotona lasten kanssa tai ei välttämättä kotona mutta lasten kanssa joka tapauksessa.

Mua ällöttää miehen kosketus. Ilkeää sanoa näin mutta en voi sille mitään. Tunteet on vaan kuollu vaikka olen miten yrittänyt miettiä niitä hyviä puolia. On vaan niin #&%?$!* olo. Haluaisin päästä hengittämään vapaasti ja nauttimaan taas elämästä. Mulla ei ole mitään uutta miestä mielessä enkä sellaista haluakaan. Haluan elämän jossa on helppo elää ja nauttia lapsista. Mies ei tätä vaan ymmärrä, sanoo että tämä on taas tätä minun hössötystä. Mutta kun ei ole. En vaan jaksa.

 

Hyvin on tuttua tekstiä tässä ketjussa. Meillä menee tällä hetkellä ihan ok, seksiä 1 krt/vk ja niin pois päin. Yhteinen kesäloma jo taas ennakkoon pelottaa, viime vuonna oli tosi vaikeeta silloin.

Mutta tuosta erosta, eli onko sitä pakko laittaa eropaperit vireille heti. Jos sopisitte, että asuisitte vaikka puoli vuotta erillään ja katsotte miltä yh- elämä tuntuu. Eli sen puolivuotta pitää olla uskollinen eli olette edelleen naimisissa. Jos elämänlaatu paranee niin sitten paperit vireille mutta jos se ei herkkua olekaan niin sitten palaatte yhteen. Voi kyllä olla helppo juttu näin teoriassa mutta käytännössä voi olla vaikea toteuttaa.

 

Tästä ketjusta löysin monta kohtalotoveria...

Meillä tilanne on se että molemmat taitavat olla vähän sitä mieltä että kai tässä erota pitäisi, kumpikaan ei vaan saa aikiseksi tehdä sitä ratkaisevaa liikettä.

eniten keljuttaa se että on itse päästänyt tilanteen näin pahaksi, vaikka kaikki eväät hyvään ja onnelliseen elämään olisi: kaksi ihanaa, täydellistä lasta, kaunis uusi koti, raha-asiat; jos ei nyt hyvällä mallilla niin hanskassa kuitenkin, terveys kohdillaan jne jne.
mikä siis mättää....

Siihen kun keksisi vastauksen....

Jotenkin vaan on niin välinpitämätön tuota toista kohtaan; sekä minä miestä että päinvastoin. Tunteet on niin kuolleet ettei asioista jaksa edes tapella. Mennään vaan kuin koneet arkea eteenpäin. Lapsille riittää rakkautta ja hellyyttä molemmilla yllin kyllin, toisille ei lainkaan.

Mies toki seksiä joskus jaksaa haluta, mutta itseä ei paljon jaksa innostaa kun ainot kerta kun mies lähelle hakeutuu on sillon kun hänellä on seksi mielessä. uuten hellyys ja kosketus ovat kadonneet....

Meillä tätä tilannetta on kestänyt muutaman vuoden. Ensimmäisen lapsen syntymän myötä alamäki alkoi, kun yhteinen aika katosi melkeimpä täysin. Ja nyt kun lapsia on kaksi, molemmat vielä pieniä, on se yhteinen aika entistä enemmän kadonnut.

Meillä siis tilanne roikkuu myös ilmassa, vailla vastauksia. Suututtaa kun ei saa parisuhdetta kuntoon eikä niitä tunteita takasin: mies kun kuitenkin on ihan hyvä mies, hyvä isä, ei hakkaa tai ryyppää tai hyppää vieraissa (tietääkseni), kunnollinen töissäkäyvä mies, itsestään huolehtii jne. Ja samoin pidän itseänikin ihan normaalinan naisena. Eli todellakin tiedän ettei tuo mies tuosta vaihtamalla parane.

Ja masentaa välillä nähdä mies esim. jossain kaveriporukassa iloisena, nauravana, silmät tuikkivina, kun minun seurassa hän on tunnekuollut pökkelö, ja aivan sama omalla kohdallani....

Toisaalta hauaisin tämän suhteen kuntoon, mutta kummaltakaan ei taida löytyä mielenkiintoa tehdä asian eteen mitään.

Me olemme toisillemme ilmaa. Täysin näkymättömiä, ei minkään tunteiden arvoisia....................

 

Onpa kohtalotovereita... Tuntuu et yksin on painiskellu samojen asioitten kanssa mitä olen lukenut tällä palstalla. On olemassa seitsemän vuoden kriisi. Meillä vaan on jatkunut ensimmäisen 7v. jälkeen kriisistä koko toiset seitsemän vuotta ja enemmän alamäkeä kuin ylämäkeä. Mies heittänyt muutaman kerran eroasiaa, humalapäissään. mutta en haluais mennä siihen. Vaikka olenhan välillä pohdiskellut sitäkin asiaa. En kyllä usko että vaihtamalla paranee, koska arki se tulee uudessakin suhteessa vastaan joskus. Kolme ihanaa lasta meille on siunaantunut. Se aika kun odotin heitä ja olin pienten lasten kanssa kotona ja mies kävi töissä (käy edelleenkin) oli sitä hyvää aikaa (mun miehen kommentti). Sitten kun meikäläisellä alkoi tulla sitä ns. omaa tahtoa ja aloin opiskella, töihin pääsin, ei ollutkaan enää hyvin asiat. Kiinnostus seksiin loppui ensimmäisen lapsen syntymästä ja tähän päivään saakka kestänyt, eli n. 11 vuotta. En haluais että se olis syy eroon.

 

\

Seitsemän vuoden väliajon tulevista kriiseista olen kyllä jostain lukenut,
mutta se ei ole niin hirveästi muistiin painunut kun ei ole kiinnostanut.
On tullut enemmän luettua 40-kriisistä, parisuhteen ongelmista ja tunteiden käsittelystä. Ihan sen takia kun ongelmia on tullut vastaan.

Välillä on ollut tunteet hukassa tai pää sekaisin. Sekä itsellä että puolisolla.
Nuo kriisit tuntuvat kuuluvan niin parisuhteeseen kuin omaan kasvamiseen. Sitä tarkoitin että kun olisi ennalta tietoa millaisia karikoita parisuhteessa on yleensä edessä niin osaisi paremmin hoitaa niitä tilanteita.

Esim. tuo kyllästyminen ja tunne että elämä valuu hukkaan taitaa olla jokaisella jossain vaiheessa edessä. Silloin pitäisi koittaa löytää niitä asioita jotka ovat yhteisiä tai keksiä uusia. Tiedän kyllä että kun lapset on pieniä niin niiden kanssa menee kaikki energia eikä riitäkään.
Jollain järjestelyllä pitäisi silti sille kumppanillekin varata aikaa.

Kirjastosta kyllä löytyy hyllymetreittäin alan kirjallisuutta. Katso vaikka Pekka Aukian parisuhde kukkimaan.

Tsemppia sulle.

Osuit kirjoituksellasi naulan kantaan! Niin tuttuja tuntemuksia noi ovat kun on ollut aviossa 20 vuotta. Ei se tosiaankaan ole jatkuvaa kuherruskuukautta. Vaikeita vaiheita mahtuu menneisiin vuosiin, mutta hyviä aikoja aina enemmän ja ne painavat vaakakupissa tietenkin enemmän. Pitää etsiä kirjastosta tuo mainitsemasi kirja. Siinä on varmasti mullekin jotakin. Hyvää jatkoa sinulle parisuhteessasi!

 

hei taas ,

en ole pitkääm aikaan päässyt lukeen teidän kommentteja ja on edelleenkin mukava kuulla että en ole yksin ja ainut tässä tilanteessa.

Kun luin noita teidän tekstejä niin pisti kyllä miettimään montaakin asiaa että miksi ja miten voisin yrittää muuttaa jotain. Hyviä kysymyksiä jokaiselle mietittäväksi.

Mieheni on luonteeltaan sellainen että ei "jaksa" tuoda omaa mielipidettään julki monessakaan asiassa ( kuten tavaroiden ostot, huonekalut, taulut, tapetit, jne) Ja kun ekaa lasta alettiin miettiin niin pitkään puhuin ja kyselin et haluatko vielä lasta ja oletko valmis siihen jne.
Vastaus oli tyyliin "ihan sama". Itse kuitenkin olin valmis ja halusin lasta joten kyllä se kuitenkin sovussa tehtiin. En siis salaa tullut raskaaksi, kerrasta kylläkin. Seuraaveinkin kohdalla minä tein aloitteen uudele yritykselle. BTW pointti oli tässä siis se että ei meillä helppoa ollut ennen lastakaan mies petti kerran ( sen kerran on vaan kertonut ) ja lapsen jälkeen se yhteinen aika on ollut kortilla joten siitä lähtien ollaan jotenkin etäännytty. En ole vieläkään antanut anteeksi pettämistä ja ikävä kyllä otan sen tietyissä tilanteissa esille.

On oikeesti ollut tosi rankkaa ja edelleenkin mietin eroa.

joku teistä heitti vaihtoehdon erolle mitä en oikeastaan ole ajatelutkaan. Eli muutettas vain puoleksi vuodeksi erilleen ja katottas et miltä sit tuntuu. Mutta tuossa on vain tuo pettäminen pohjalla että mun on hankala luottaa et mies ois uskollinen koko tuon puolen vuoden ajan ( väittää katuvansa eikä kuulemma tee uudestaan, mutta vainoharhanen kun olen...)
Vasta meille sattui sellainen tilanne joka kosketti muitakin läheisiä ihmisiä kuin meidän perhettä. Siinä sitten ajattelin että nyt ois oikeastan hyvä hetki "kokeilla" tuota asumuseroa. Ajatukset ja tunteet on sekavia mut yt kun oikeesti aattelin tuota eroa siis et mies lähtis jo tänä iltana muualle asuun niin tuli sellainen tunne että haluanko sittenkään päästää.
Esitin itselleni mielessä pari kysymystä

miksi en halua päästää miestä ja kokeilla tuota suhteen tuulettumista

1) Pelkään jääväni aivan yksin ja pelkään että en pärjääkään yh-äitinä ( vaikka tiedän että pärjään sillä suurimman osan ajasta olen yksin lasten kanssa)
2)ehkä kuitenkin vähän rakastan miestäni ja siksi en halua erota kuitenkaan.

Näitä kysymyksiä olen pohtinut muutaman päivän tulematta mihinkään lopputulokseen ja en oikeasti tiedä kumpaa haluan.
Eli vieläkin täällä pähkäilen rakastanko miestäni vai en.
Tämä meidän tilanne mikä on nyt päällä niin osoittaa loppujen lopuksi et erottaako se meidät lopulta vai lähentääkö takaisin yhteen.

 

Ero mielessä:
Sun kirjotukset on ihan kun suoraan mun päästä.. Ihan sama tilanne päällä ollut jo pidemmän aikaa.. Ite ehdotin muutama ilta sitten että otetaan "mietintä tauko" meidän suhteelle mutta mies ei suostunu. Tai no joo suostu mut sano et jos minä haluan paussin niin voin vapaasti lähteä mut hän jää lasten kanssa kotiin. Ensinnäkin tietää tasan tarkkaan että minulla ei ole paikkaa mihin mennä (hänellä olisi) ja toiseksi tietää sen että en pystyisi olemaan lapsista erossa. Lisäksi hän sanoi että jos haluan erota hän aikoo tehdä asiat mahdollisimman vaikeaksi eli siis aikoo tapella omaisuudesta ja lapsista, haluaa siis tehdä eroamisen mahdollisimman vaikeksi että en lähtis. Yrittää siis pakottaa jäämään uhkailemalla.. Pahinta tässä on että meidän 2v7kk ikäinen on alkanut reagoimaan meidän jatkuvaan riitelyyn purkamalla pahanolonsa pikkuveljeensä.. Että näin meillä... Jaksamisia sulle mihin sitten päädytkin :hug:

 

Olipa surullista luettavaa. Meilläkin kurjaa yhteiseloa kesti n. 1v. ennen tätä erilleen muuttoa. Toivoin tän erillään asumisen olevan vain väliaikainen ratkaisu, mutta nyt näyttää siltä, että tämä jääkin pysyväksi olotilaksi...Kotoa lähtemiseni jälkeen en ole saanut enää mitään yhteyttä mieheeni.Hän ei halua puhua kanssani ja pysyy niin kaukana minusta kuin mahdollista. Hänen vihansa ja välinpitämättömyytensä tuntuu tosi pahalta.Hän syyttää minua kaikesta mahdollisesta tapahtuneesta.Viikkoja ja kuukausia yritin puhua ja houkutella perheneuvolaan, mutta turhaan. Nyt olen tehnyt päätöksen ja annan asioiden vaan olla näin. Muuta en enää voi tehdä.

 

Meillä oli samankaltainen tilanne viime kesänä-syksynä. Ei haluttanut yhtään mutta miestä halutti senkin edestä, koko ajan oli kinuamassa.
En muutenkaan ollut kiinnostunut oikeastaan muusta kuin lapsista. Menin syksyllä takaisin töihin 2,5 vuoden kotona olon jälkeen ja teki kyllä hyvää vaikka kotona viihdyinkin. Meillä oli myös lukemattomia riitoja joita ei kyetty edes sopimaan kunnolla. Oltiin ihan eron partaalla ja ehdotinkin miehelle että eiköhän olisi parasta erota että tilanne rauhoittuu, mies ei kuitenkaan halunnut. Viimeisenä oljenkortena ehdotin parisuhdeterapiaa, joko terapiaan tai ero. Mies suostui pitkin hampain mutta ei ole katunut. Löysimme toisemme uudelleen. Myöhemmin minulle selvisi että mieheni on pettänyt minua viime kesänä-syksynä, juuri silloin siis kun meni tosi huonosti. Tästä kuitenkin päästiin yli kunnes selvisi taas vähän lisää, toinen osapuoli oli naapurini/ystäväni joka sattuu asumaan samassa talossa ja on miehenikin kanssa ollut kaveri. Se oli isku vasten kasvoja, kaikki on tapahtunut aivan nenäni alla enkä ole mitään huomannut. Tästä paljastuksesta on nyt 1kk. Onneksi käymme edelleen terapiassa ja mies kertoi viime kerralla terapiassa kaiken. Päivä kerrallaan tässä mennään ja luottamuksen voittaminen vie aikaa, epäilen luonnollisesti kaikkea. Välillä on parempia päiviä ja välillä taas huonompia... Suosittelen kyllä parisuhdeterapiaa kaikille jotka miettivät eroa, varsinkin jos on epäilyksiä.
Tsemppiä! :hug: