Minä tunnen. Itseni. Olen sairastanut nuoruudessani anoreksian. Ja en ole "parantunut" siitä vielä vajaan 10 vuoden jälkeenkään kokonaan:/ Olen nykyään ihan normaalipainoinen, mutta edelleen en ole täysin sinut vielä itseni ja painoni kanssa. Jokainen raskaus ollut minulle mielettömän vaikeaa juuri sen nopean kehonmuutoksen takia. Ja vasta nyt viime vuosina olen alkanut ymmärtämään syitä sairastumiseeni. Ymmärrän nyt miksi reagoin tiettyihin asioihin tietyllä tavalla.
Pelkään vielä jollain tapaa tuota sairautta. En uskalla ottaa mm kuntosali treenejä liian tosissaan. En halua syödä liian terveellisesti. Minulla kaikki alkoi liian tiukasta itsekontrollista syömisen ja liikunnan suhteen. Sairastuttuani olin sairaalloisen laiha, palelin, menkat jäi pois, ei ollut nälän tunnetta enää, väsytti jatkuvasti ja minulla kasvoi sellasta hentoa villaa joka paikassa kehoa. Mä liikuin kyllä päivisin ulkona ihan sairaan paljon, että kyllä luulen että ihmiset näki. Mutta toisaalta olin välillä niin väsynyt että vain makoilin kotona.
Tuo sairaus ei tule yhtäkkiä. Se tulee pikkuhiljaa. Kun olet langanlaiha, olet luultavasti jo hoidossa ja sairastanut sitä jo kauan. Ja vaikka näytät melko normaalilta jo niin sairaus ei ole vielä poissa. Se vie aikaa, ihan tolkuttomasti aikaa. Ja minulla sairaus tuli takaisin kun aloin odottamaan ensimmäistä lastani. Se on mielensairaus, mutta todella salakavala sellainen. Siinä jokin ihan tavallinen asia (mm. terveellinen syöminen) menee vain liian pitkälle. Lopulta itse ei erota mikä on normaalia ja muita anorektikko ei usko.
