Tuli mieleen että miksi alunalkaen tein lapsia

En ole lapsirakas ihminen.
Katsoin säälien kavereita lapsettomana opiskelijana. Mietin miten nuo jaksaa raahata noitakin portaita nuo rattaat, kun oli vaan pieni porras kaupan edessä. Miten jaksaa aina kallistaa raskaita vaunuja./rattaita.

Katsoin joidenkin lastenkenknien hintoja kun kaveri tuli vastaan lapsineen, mietin mistähän noilla rahaa ostella noin kalliita lasten kenkiä. Nekin tuntuivat kalliilta.

Mietin miten kukaan voi ikinä jaksaa istua hiekkalaatikon reunalla. Ja puhua vaipoista tai milloin eemeli tai minttu oppi kävelemään tai otti ensi askeleet.

Miten kukaan voi jaksaa valvoa teinin takia, kun pitäisi jaksaa antaa täysi työpanos töissä.

Lapsena ja nuorena en koskaan suunnitellut tekeväni lapsia vaan uran.

Lapseni ovat mulle elämän tärkein asia nyt, mutta joskus mietin että mitehän mulle kävi näin. En ole välttämättä hirveän hyvä äiti kuten te muut. Voin mokata pahastikin. En muuten lukenut mitään lapsista ennen lapsia, paitsi sen neuvolan vihon joka tuli äitiyspakkauksen mukana.

Mun lapsethan on ihania ja rakastan heitä. Mtta hassua että minä olen äiti. Tosi hassua.

 

Niin se elämä kuljettaa...minustakin, sinkkubilehileestä tuli äiti joka harvoin ehtii/ jaksaa enää baareihin. Ja joskus iskee se nostalgia-aalto, että kuinka tiettyyn aikaan lauantaina kutkutti odotus mahanpohjassa ja tissuteltiin punaviiniä ennen diskoiltaa

Ja kyllä, lapsilla rahastetaan joka paikassa. Halvempaa + helpompaa elämä olisi dinkkeinä, mutta empä antaisi poikastamme ikinä pois!

 

Maalaisjärjellä pärjää lasten kasvatuksessa! Ei niitä oppaita ennenkään ollut, lapsia vaan tuli ja sitten lähdettiin iltalypsylle. Ja ihan ihmisiä niistäkin lapsista kasvoi. Mokaaminen on inhimillistä ja jos tätä palstaa uskoo niin teet aina väärin. Sain minäkin kaverilta hirveän läksytyksen kun poikani kerran söi kastemadon enkä vienyt lasta sairaalaan. Enpä nyt hiveästi ottanut stressiä kaverini vaahtoamisesta.

 

Toki yritän yllä hyvä äiti, mutta en välttämättä ole. Ehkä uhraudun liikaa. Ehkä väsyn.

Toisaalta olen itsekäs. Ehkä liian itsekäs. Aika harvoi kävin siellä hiekkalaatikolla enkä oppinut puhumaan niistä vaippamerkeistä. En halunnut oppia. Lapseni eivät koskaan kuulleet minun puhuvan heistä kuten normaali äiti, miten sillä on ollut nuhaa tai miten se on oppinut konttaamaan tai kävelemään. En ajatellut että ketään vierasta voi ylipäänsä kiinnostaa. Toki miehelle puhuin joskus.

Luulen että olen mokannut jo. Toinen lapsi ei kyllä pidä minusta yhtään. Toinen kuin hullu puurosta.

 

Sinun ja lastesi väliseen suhteeseen ei vaikuta pätkääkään se miten paljon ympäriinsä kerrot heidän vaipoistaan ja nuhistaan ja kehityksestään ylipäätänsä. Ei minua ainakaan kiinnosta vieraiden lasten asiat, enemmänkin ärsyttää ne jotka toitottavat jokaisen vaipan koostumuksen koko maailmalle. Opettele ottamaan rennosti!!

 

Murkku kohtelee mua kuin pahinta vihollistaan, vaikka yritän olla ihan ok. Häpeää jos puhun sille muiden nähden. En ole mielestäni rumempi kuin muutkaan äidit tai oleellisesti tyhmempi. Suree, että miten kauan sen pitää vielä asua kotona.

 

Miten/miksi ihmeessä sitten päädyit hankkimaan lapsia? Niitähän ei noin vaan haikara tuo, vaan kyllä ne suomessa tehdään ihan tietoisesti? Hienoa jos et kuitankaan (kai?) kadu, mutta en vaan ymmärrä miten voit vain "löytää" itsesi tuosta tilanteesta, ajattelitko sitten kuitenkin "kyllähän niitä nyt vaan kuuluu hankkia" vai mitä ihmettä?

 

Murkulle vanhempi ON pahin vihollinen ja häpeää AINA vanhempiaan, se kuuluu murrosikään. Teet mitä tahansa niin murkkua hävettää, ja teet aina väärin ja olet maailman tyhmin vanhempi eikä KELLÄÄN ole niin iidoottia vanhempaa. Olet siis toiminut aivan oikein.

 

Miten/miksi ihmeessä sitten päädyit hankkimaan lapsia? Niitähän ei noin vaan haikara tuo, vaan kyllä ne suomessa tehdään ihan tietoisesti? Hienoa jos et kuitankaan (kai?) kadu, mutta en vaan ymmärrä miten voit vain "löytää" itsesi tuosta tilanteesta, ajattelitko sitten kuitenkin "kyllähän niitä nyt vaan kuuluu hankkia" vai mitä ihmettä?

Hetkellinen vauvakuume varmaan, molemmilla. Pitkään olimme yhdessä ennen lasta, yli 10 vuotta, emmekä tienneet haluammeko koskaan lapsia. Olimme kyllä naimisissa.

 

Murkulle vanhempi ON pahin vihollinen ja häpeää AINA vanhempiaan, se kuuluu murrosikään. Teet mitä tahansa niin murkkua hävettää, ja teet aina väärin ja olet maailman tyhmin vanhempi eikä KELLÄÄN ole niin iidoottia vanhempaa. Olet siis toiminut aivan oikein.

Mitenhän sitä sitten pitäisi olla sen seurassa?

 

[QUOTE="a p";25872486]Hetkellinen vauvakuume varmaan, molemmilla. Pitkään olimme yhdessä ennen lasta, yli 10 vuotta, emmekä tienneet haluammeko koskaan lapsia. Olimme kyllä naimisissa.[/QUOTE]

Etkö miettinyt silloin asiaa yhtään ns. järjellä, tyyliin "mutta enhän minä tykkää lapsista enkä oikeasti halua niitä, tämä on vain hetkellinen hormonihäiriö"? Sama, kuin jos suhteessa eläessään hetkellisesti himoitsee toista miestä/naista, ei silloinkaan (ainakaan pitäisi) vain rynnätä sen tyypin kanssa sänkyyn vaikka kuinka himottaisi. Silloin ajatellaan asiaa järjellä ja ymmärretään että mielenhäiriö on vain hetkellinen eikä oikeasti haluta riskeerata nykyistä suhdetta.

Ja toisekseen, miten sitten toinen lapsi? Etkö ekan jälkeen huomannut että ups, olin oikeassa, en todellakaan pidä lapsista ja niihin liittyvistä asioista?

Itse ymmärrän oikein hyvin ettei joku halua lapsia, ja ymmärrän että joku haluaa, mutta sitä en käsitä miksi joku joka ei halua tekee niitä silti. Itse en halua, en ole ikinä halunnut, enkä ikinä voisi kuvitella tekeväni niitä vain siksi että joku hormonipilvi hetkeksi saisi minut kuvittelemaan että kaikkien nyt vain kuuluu niitä hankkia. Ajatuskin on aivan hirvittävä, juuri se että järkiydyttään huomaisikin elävänsä juuri sitä kammoksumaansa lapsiperhe-elämää josta ei enää pääse irti ikinä. Eikö sinua ahdista?

 

[QUOTE="a p";25872527]Mitenhän sitä sitten pitäisi olla sen seurassa?[/QUOTE]

Ihan tavallisesti, samalla tavalla kuin olet ollut aina ennenkin. Älä nyt missään nimessä ainakaan ala toimia murkun mielen mukaan. Kyllä se parin vuoden päästä helpottaa. Yksi murkkuikä ohitettu, toinen kohta ohi ja kolmatta odotellaan....

 

Etkö miettinyt silloin asiaa yhtään ns. järjellä, tyyliin "mutta enhän minä tykkää lapsista enkä oikeasti halua niitä, tämä on vain hetkellinen hormonihäiriö"? Sama, kuin jos suhteessa eläessään hetkellisesti himoitsee toista miestä/naista, ei silloinkaan (ainakaan pitäisi) vain rynnätä sen tyypin kanssa sänkyyn vaikka kuinka himottaisi. Silloin ajatellaan asiaa järjellä ja ymmärretään että mielenhäiriö on vain hetkellinen eikä oikeasti haluta riskeerata nykyistä suhdetta.

Ja toisekseen, miten sitten toinen lapsi? Etkö ekan jälkeen huomannut että ups, olin oikeassa, en todellakaan pidä lapsista ja niihin liittyvistä asioista?

Itse ymmärrän oikein hyvin ettei joku halua lapsia, ja ymmärrän että joku haluaa, mutta sitä en käsitä miksi joku joka ei halua tekee niitä silti. Itse en halua, en ole ikinä halunnut, enkä ikinä voisi kuvitella tekeväni niitä vain siksi että joku hormonipilvi hetkeksi saisi minut kuvittelemaan että kaikkien nyt vain kuuluu niitä hankkia. Ajatuskin on aivan hirvittävä, juuri se että järkiydyttään huomaisikin elävänsä juuri sitä kammoksumaansa lapsiperhe-elämää josta ei enää pääse irti ikinä. Eikö sinua ahdista?

En kadu lapsia yhtään. Olen oppinut enemmän lapsiltani kuin koskaan koulun penkiltä. Itsestäni ja muista ihmisistä ja elämästä. Olen se mikä olen lasten takia.

Huomasin ekan jälkeen että oma vauva ja lapsi on maailman ihanin asia siihen saakka ja halusin hänelle sisaruksen. Tekemällä tehtiin. (ekahan oli siis hetkelisessä mielenhäiriössä, baari-illan jälkeen, olimme miehen kanssa ulkomailla.jep, en ole täysin rationaalinen olento). Jotta hänellä olisi ehkä joku jonka kanssa murehtia lapsuutta, jonka vuoksi saa käydä terapiassa (hehheh)

Raskasta on joskus ja ahdistaa ne kuviot johon joutuu kun tekee lapsen. Ne hiekkalaatikot, isomat ja pienemmät.

 

En mäkään pidä lapsista.
Musta ei ole kotiäidiksi, en osaa vertailla tickettejä ja reimatecejä. En viihdy hiekkalaatikon reunalla.
En ole osannut mammaantua, enkä missään nimessä kuvittele, että ketään kiinnostaisi meidän muksujen flunssat, paskan koostumus vaipassa, mun raskausajan painonnousut, milloin joku lapsista on oppinut kävelemään tms.
Ei muakaan kiinnosta ko. asiat muiden Nico-Jessicoihin liittyen.

Olen mä silti tehnyt neljä lasta. Pätkääkään en kadu, ja äärettömän rakkaita ovat.
Siitä huolimatta, etten istu siellä hiekkalaatikolla jakamassa kokemuksiani kiinteisiin ruokiin siirtymisestä ja kantoliinamerkeistä.

Olen myös niin yksinkertainen, etten koskaan ole ajatellut olevani jotenkin huono äiti tai äidiksi kelpaamaton.
Tai edes pohtinut, miten tähän päädyttiin. Tähän päädyttiin harrastamalla seksiä ilman ehkäisyä, seurauksia pyörii jaloissa enempi ja vähempi, ja elämää eletään nyt sen mukaan. Vaikka ehkä erilailla kuin jossain ns. lapsiin perehtyneemmässä perheessä, niin ei yhtään sen huonommin.

 

[QUOTE="a p";25872341]Toki yritän yllä hyvä äiti, mutta en välttämättä ole. Ehkä uhraudun liikaa. Ehkä väsyn.

Toisaalta olen itsekäs. Ehkä liian itsekäs. Aika harvoi kävin siellä hiekkalaatikolla enkä oppinut puhumaan niistä vaippamerkeistä. En halunnut oppia. Lapseni eivät koskaan kuulleet minun puhuvan heistä kuten normaali äiti, miten sillä on ollut nuhaa tai miten se on oppinut konttaamaan tai kävelemään. En ajatellut että ketään vierasta voi ylipäänsä kiinnostaa. Toki miehelle puhuin joskus.

Luulen että olen mokannut jo. Toinen lapsi ei kyllä pidä minusta yhtään. Toinen kuin hullu puurosta.[/QUOTE]

Olen monesti törmännyt miehiin ja naisiin jotka pitävät muut äidit ja isät tyhminä koska he puhuvat omista lapsista. Sellaiset ihmiset oikeasti uskoo, että näillä vanhemmilla ei ole enää mitään muuta sanottavaa mistään, aivo on tyhjentynyt.

On jotenkin vaikeata huomata, että myös lapsettomia kavereita ei aina kiinnosta sun uuden fillarimallin ominaisuudet tai auton uus väri tai päivän uutiset, mutta kuuntelevat silti kun se on kohteliasta.

 

En mäkään pidä lapsista.
Musta ei ole kotiäidiksi, en osaa vertailla tickettejä ja reimatecejä. En viihdy hiekkalaatikon reunalla.
En ole osannut mammaantua, enkä missään nimessä kuvittele, että ketään kiinnostaisi meidän muksujen flunssat, paskan koostumus vaipassa, mun raskausajan painonnousut, milloin joku lapsista on oppinut kävelemään tms.
Ei muakaan kiinnosta ko. asiat muiden Nico-Jessicoihin liittyen.

Elämästä tulee paljon hauskempaa jos on tuttuja lapsiperheitä ja äitejä joiden kanssa nämä ärjen ilot ja surut voi välillä jakaa. Sitä on vaikeata ymmärtää jos ei ole koskaan kokeillut. On niitä kännyä selaavia vanhempia, joille ei saa mitään sanoa hiekkalaatikon reunalla, se on musta ihan oko.

Myös ystävyyssuhteissa toisen jutut eivät aina kiinnosta, mutta elämässä on minusta ihan valatava etu, että osaa aidosti kiinnostua muista ihmisistä ja heidän asioista.

 

Niin se elämä vie...

 

En voi olla tuntematta suurta epävarmuutta niiden naisten seurassa, jotka ovat suunnitelleet itselleen hääpukua 5-vuotiaana ja kehitelleet tuleville lapsilleen nimet 8-vuotiaana. Meillä on molemmilla tällaiset kaverit. Miehellä kaverinsa vaimo, minulla oma lukiokaveri joka teki lapset minua nuorempana.

 

[QUOTE="a p";25872810]En voi olla tuntematta suurta epävarmuutta niiden naisten seurassa, jotka ovat suunnitelleet itselleen hääpukua 5-vuotiaana ja kehitelleet tuleville lapsilleen nimet 8-vuotiaana. Meillä on molemmilla tällaiset kaverit. Miehellä kaverinsa vaimo, minulla oma lukiokaveri joka teki lapset minua nuorempana.[/QUOTE]

Epävarmuutta tuosta???? Itselleni tulisi lähinnä mieleen että onneksi mulla on elämä!

 

Elämästä tulee paljon hauskempaa jos on tuttuja lapsiperheitä ja äitejä joiden kanssa nämä ärjen ilot ja surut voi välillä jakaa. Sitä on vaikeata ymmärtää jos ei ole koskaan kokeillut. On niitä kännyä selaavia vanhempia, joille ei saa mitään sanoa hiekkalaatikon reunalla, se on musta ihan oko.

Myös ystävyyssuhteissa toisen jutut eivät aina kiinnosta, mutta elämässä on minusta ihan valatava etu, että osaa aidosti kiinnostua muista ihmisistä ja heidän asioista.

Kyllä se raja jossain menee. En mä mitenkään, vaikka kuinka yritän, voi kiinnostua ihmisestä, joka ei osaa puhua yhtään mistään muusta kuin autonsa vanteista tai lapsensa paskasta. On eri asia, jos toisen jutut ei aina kiinnosta kuin jos se toinen ei osaa puhua mistään muusta kuin siitä asiasta, joka ei sinua kiinnosta.

 

[QUOTE="a p";25872810]En voi olla tuntematta suurta epävarmuutta niiden naisten seurassa, jotka ovat suunnitelleet itselleen hääpukua 5-vuotiaana ja kehitelleet tuleville lapsilleen nimet 8-vuotiaana. Meillä on molemmilla tällaiset kaverit. Miehellä kaverinsa vaimo, minulla oma lukiokaveri joka teki lapset minua nuorempana.[/QUOTE]

Tän ketjun perusteella kuulostaa enemmänkin siltä, että et ole huono äiti vaan sinun käsitys hyvästä äitiydestä on hieman vääristynyt. Suosittelisin tämän asian ja omien ajatuksiesi selvittämistä, itsekseen tai vaikka ammattiavun kanssa.

 

Tuosta murkkuongelmasta voisin sanoa (kokemusta on), että ihan varmasti hän tykkää sinusta. Mutta haluaa repiä itseänsä irti noilla keinoilla. Ja sehän on itseasiassa tosi tärkeää.
Palaa sitten lähemmäksi taas, kun uskoo selviävänsä jo itsekseenki. Eli älä nyt pahasti tässä tilanteessa sinä aikuinen sähellä, niin kaikki menee hyvin.
Pientä etäisyyttä ja välinpitämättömyyttä voit itsekin harrastaa ( suojellaksesi itseäsi) .

 

Jotenkin tuntuu siltä, että et oo ollu junan kyydissä koko matkaa. Oot jääny jollekki asemalle, vissiin vahingossa.

 

Elämästä tulee paljon hauskempaa jos on tuttuja lapsiperheitä ja äitejä joiden kanssa nämä ärjen ilot ja surut voi välillä jakaa. Sitä on vaikeata ymmärtää jos ei ole koskaan kokeillut. On niitä kännyä selaavia vanhempia, joille ei saa mitään sanoa hiekkalaatikon reunalla, se on musta ihan oko.

Myös ystävyyssuhteissa toisen jutut eivät aina kiinnosta, mutta elämässä on minusta ihan valatava etu, että osaa aidosti kiinnostua muista ihmisistä ja heidän asioista.

Aamuinen ketju, mutta vastaan silti...

On mulla tuttuja äitejä ja lapsiperheitä. Mutta ei me silti jauheta ticketeistä ja reimateceistä, vauvanpaskan koostumuksesta tai lasten flunssasta.
Me istutaan esim. kahvittelemassa jonkun kotona, lapset leikkii keskenään ja me puhutaan ihan muusta. Lapsia sivutaan siinä vaiheessa, jos jollain on joku oikea ongelma lapseen/lapsiin liittyen. Mutta ei koskaan mitään "kyllä ne höpölöpötecin uudet syyskuosit on niiiiin ihania!"
tai "Meidän Pertti-Marjattapa oppi viime viikolla kävelemään, mites teidän Nico-Jessica, joko se kiroilee?"

Mun kohdalla ei tarvitse miettiä, voiko mulle puhua hiekkiksen reunalla, mä en istu siellä, kun en viihdy. Olen kokeillut.

Ei mulla ole sellaisia ystävyyssuhteitakaan, joissa toisen jutut on jatkuvasti sellaisia, että mua ei kiinnosta. Mä hankkiudun eroon sellaisista, ja toivon että munkin seurasta älyää häipyä sellaiset ihmiset, joita mun jutut ei kiinnosta.
Ne oikeiden ystävien kuulumiset ja jutut kyllä toisinpäin mua kiinnostaakin, vaikkei ne niin justiin sivuaisi niitä omia kiinnostuksen kohteita.

Ehkä olen ollut onnekas tai valinnut seurani jotenkin tarkoituksellakin, mutta mulle on siunaantunut "lapsellisistakin" niitä ihmisiä, joille lapset on osa elämää, ei koko sen sisältö. Sellainen mäkin olen.