Hei!
Todella harmi, että näin on päässyt käymään. Mutta elämä on... Paljon tsemppiä toivon kaikkeen
Kysyit opiskelusta. Mun tarina on sellainen, että aviomieheni ei halunnutkaan olla perheenisä ja hän muutti pois, kun tyttäremme oli kuusiviikkoinen. Vaikeaa oli silloin selvitä pienen vauvan kanssa huonokuntoisena ja käydä shokkieroa läpi. Mutta kaikesta selviää...
Olin aina halunnut kosmetologiksi ja kun aloin tuntemaan itseni jo tolpille päässeeni, niin hain haluamaani kouluun. Kun opinnot alkoivat, tyttöni oli 1,2vuotta vanha. Yhdistin hoitovapaan ja opiskelun. Pysyin tekemään näin, koska koulu on iltakoulu. Illoiksi hain lehti-ilmoituksella hoitajan tytölle. Eli päivät olen tytön kanssa kotona ja illat koulussa. Koulua on neljänä iltana viikossa.
Rahallisesti tällä vaihtoehdolla pärjää, koska saan kotihoidontuen, kuntalisän ja hoitolisän. Tämän lisäksi saan myös opintotuen ja asuntotuen. Opintotuella maksan käytännössä hoitajan palkan. Hoitaja tulee meille kotiin. Ylimääräistä rahaa ei todellakaan ole, mutta otin myös opintolainan, jolla maksetaan rästilaskut aina pois ja voi vähän hemmotella itseäänkin.
Tottakai se kirpaisee, että en laita tyttöä nukkumaan. Hän on jo nukkumassa kun tulen kotiin. Toisaalta olen sitten päivän hänen kanssaan. Ollaan leikkipuistossa, muskarissa, hän saa herätä rauhassa ja meillä on leppoisaa
Koulun aloittaminen oli oikea päätös. Olisin jokatapauksessa ollut kotona siihen saakka, kunnes hoitovapaa loppuu. Mulla on kyllä vakituinen työpaikka olemassa, jonne palaan, ellen kiinnostavaa uuden alan työtä heti löydä. Kouluni kestää kaksi vuotta ja nyt on opinnot puolessa välissä. Ensi keväänä pitäisi valmistua.
Koulu toi sosiaalista elämää ja muuta ajateltavaa. Arkeen tuli rutiini ja elämä lähti rullaamaan. Ja tietenkin se kantaa jo pitkälle, että ala on unelma-ala ja tykkään ihan hirveästi! Se vain harmittaa, että tässä elämäntilanteessa urakehitys on todella hidasta. Kaikki työharjoittelut ovat iso ongelma ja en pysty ihan täysillä silloin keskittymään oikein mihinkään. Se vain taitaa olla jokatapauksessa perheen kuin perheenäitien ongelma, jotka käyvät töissä. Kotona ei ole tarpeeksi läsnä ja töissä ei ehdi välttämättä valmistautumaan niin hyvin, kuin haluaisi. Olen siinä mielessä kunnianhimoinen kyllä, että haluaisin panostaa enemmän töihin. Mutta lapsen hyvinvointi on kuitenkin tärkein ja en tunne pienintäkään omantunnon pistosta, jos joudun olemaan poissa koulusta tai työharjoittelusta lapsen takia.
Tyttö on nyt kaksi-vuotias. Olen pikkuhiljaa piristynyt ja löytänyt sen oman itseni jälleen. Olen laihduttanut ja oppinut myös nauttimaan elämästä näin kun se on. Tärkeintä on olla itse tyytyväinen elämäänsä. Olen alkanut treffailemaan myöskin. Sen vakavampaa ei vielä ole kuitenkaan syntynyt. Kiva on ollut kuitenkin huomata, että miehiä on maailma pullollaan ja kivoja sellaisia myöskin! Treffailu sinänsä on itsetuntoa kohottavaa myöskin. Ja monesti lähden pitämään vain hauskaa ja tutustumaan uuteen ihmiseen. En harrasta kuitenkaan yhdenillan juttuja tms. Olen aika vakava loppuviimein... Kukaan mies ei ole vielä myöntänyt pelkäävänsä naista, jolla on menneisyys, eli lapsi. Ovat myös treffeille lähtiessään jo tienneet lapsesta. Sitä en tietenkään tiedä mikä on koko totuus...
Koulukavereissa on muutamia sinkkunaisia, joiden kanssa on välillä käyty baarissa. Tanssimassa ja katselemassa ja hauskaa pitämässä. Kaikista mieluiten kuitenkin vietän vapaa-aikani urheillen. Vapaa-aikaahan toki on todella vähän. Mutta kuten jo tuossa mainitsin, niin kun elämästä oppii nauttimaan ja sen hyväksyy, niin alkaa jo mennä paremmin. Tärkeintä olisi luottaa itseensä. Yh-na oleminen kyllä kasvattaa sitäkin puolta valtavasti. Kun pääsee siitä jonkinlaisesta häpeäntunteesta ja yhteiskunnan lokeroinnista niin tulet olemaan ihan ylpeä elämästäsi. Se vain on nyt tällaista. Ei siihen ole muilla nokan koputtamista.
On tietenkin aikoja, kun todella kaipaisi läheisyyttä ja elämän jakajaa. Olen itse vain yrittänyt sitten täyttää elämäni niin, ettei liikaa ala masentumaan yksinäisyydestä. Meillä on tosi tiivis suhde lapsen kanssa. Eihän sekään niin hyvä aina ole. Jos joskus löytäisinkin miehen, niin tyttö tulisi varmaan todella mustasukkaiseksi.
Mulla meni aikaa sen hyväksymisessä, kuinka eri lokeroon sitä eron myötä tippui. Hyvätuloisesta nuoresta parista, joilla oli hyvät työpaikat, eli ihan tavallista nuoren parin elämää. Ja asuntoa katseltiin ja harkittiin ostamista ja lainan ottamista. Sitten tipun siihen lokeroon, johon tuntuu kaikilla olevan jotain sanottavaa. Eli tukia käyttäväksi yksinhuoltajaksi. Mutta mitä sen on väliä, kun itse sitä elämäänsä elää. Toki olisin voinut mennä töihin äitiysloman jälkeen ja pistää lapsen kymmeneksi tunniksi hoitoon, kuten hyvätuloiset pariskunnat tekevät, mutta itse pistin lapsen etusijalle. Siitä voisin ylpeillä vaikka kuinka
Luin paljon kehityspsykologiaa ja mietin eri vaihtoehtoja. Eli valitsin kuitenkin niukemman elämän ja olen onnellinen! Joka päivä tunnen onnistumista, kun saan seurata lapsen kehittymistä.
Elämä alkaa pikkuhiljaa olemaan mallillaan. Toisaalta vuoden päästä, kun pitää palata töihin, tipun siihen hirveään oravanpyörään. Tyttö joutuisi olemaan 10-tuntisia päiviä hoidossa ja minä heräämään viideltä, että kerkiän viemään hänet hoitoon seitsemäksi ja itse töihin kahdeksaksi. Ja illalla kotiin viideksi. Kauppaan kiukuttelevan, nälkäisen lapsen kanssa ja sitä rumbaa kuolemanväsyneenä. Ainoa hyvä puoli, että käteen jää pari sataa enemmän rahaa... Mutta kai siitäkin selviää. Asia kerrallaan
Tulipa tästä kamalan pitkä selostus... Paljon voimia sinulle ja anna elämän kantaa
Kyllä sä pärjäät, oikeasti
