Tukiketju naisille ja miehille, jotka turhaan odottavat vastarakkautta huonoissa suhteissa.

Täällä useita keskusteluja seuranneena huomaan surullisen yleiseksi suhteet, joissa toinen osapuoli haluaisi selvästi enemmän kuin toinen. ja sitten niihin jäädään roikkumaan, koska jaksetaan elätellä toivoa, että jos se tuosta kohta muuttuisi ja sittenkin tajuaisi rakastavansa minua. Tai sitten selitellään miehen/naisen viileää käytöstä sitoutumiskammo-diagnoosilla, joka kuvitellaan kiinteäksi osaksi ihmistä. Sitoutumiskammo on kuitenkin, ikävä kyllä, lähes poikkauksetta kammoa sitoutua johonkin tiettyyn ihmiseen. Kun ihminen todella rakastuu, sitoutuminen ei kammota, päin vastoin.

Itse olen roikkunut noissa onnettomissa suhteissa jo kaksi kertaa peräkkäin! Ensimmäisessä suhteessa mies ei ollut kykenevä parisuhteeseen henkilökohtaisten ongelmiensa takia vaikka minua rakastikin. Ja paskat! Eromme jälkeen hän löysi naisen, rakastui ja muutti tämän kanssa yhteen kahdessa kuukaudessa. Että niin vaan ukko parantui.

Nyt olen jättänyt taakseni toisen miehen, jolla on henkilökohtaisia ongelmia, jotka estävät sitoutumisen. Päätin vaatia parempaa. Minä ansaitsen parempaa, kuin sitoutumisongelmaisen miehen, joka menee kuitenkin naimisiin hetikohta jonkun toisen kanssa.

Olisi lohdullista ja kannustavaa jakaa ajatuksia muiden samassa veneessä olleiden ihmisten kanssa. Kokeneemmat irtipäästäjät voisivat antaa neuvoja huonosta suhteesta irtautumiseen ensikertalaisille ja ne, jotka epäilevät omaa suhdettaan, voisivat saada vertaistukea ja vahvistusta omille ajatuksilleen täältä.

 

Samassa veneessä ollaan. Kaksi vuotta on soudettu ja huovattu ja aina miehen tahtiin. Jos mies haluaisi edetä, minä olisin valmis. Mutta kun ei halua, niin minä sopudun ja hidastan tahtia ja toivon parasta. Kahdessa vuodessa en ole kuullut sanoja "minä rakastan sinua." Kahdessa vuodessa ei ole tehty yhtäkään yhteistä matkaa; kun jotain reissua olen ehdottanut, mies ei kiireiltään ehdi ja sitten kun hän ehtii, hän ei tule siitä minulle kertomaan, vaan suunnittelee reissua kavereidensa kanssa. Minä reissaan sitten omien ystävieni kanssa.

Yhteisestä tulevaisuudesta tai yhteen muutosta ei ole ollut mitään puhetta edes sillä tasolla, että "ehkä sitten joskus.."

Mies ei ole näyttänyt mitään merkkejä sen suhteen, että olisi joskus aikeissa muuttaa kanssani yhteiseen kotiin tai perustaa perhettä, mutta minä hölmö se vaan odottelen ihmettä. Nyt jo kolmatta vuotta. Kuinka typerä ja omanarvontunnoton sitä nainen voi olla!? Suutun itselleni, kun ajattelen, miten annan itseäni kohdella ja odotuttaa.

Olen jo 30-vuotias ja biologinen kello tikittää, mutta tässä sitä vaan jahkaillaan miehen kanssa, josta ei muuta iloa ole, kuin seksi. Taidanpa otta itseäni niskasta kiinni ja lähteä etsimään parempaa. Viikonloppukin tulossa..

 

Ero on todellisuutta täällä. Muutaman vuoden toivoin, uskoin ja rakastin. Ja rakastanhan minä edelleen. Mutta. Mies ei vaan kyennyt uskomaan meihin. Ei yhteisiä haaveita/suunnitelmia/tulevaisuutta. Minulla siis näitä oli, mutta miehellä ei. Vaikka hän kovasti halusikin, että olisi ollut....
Kipein tekoni oli erota hänestä. kun ei voi vihata, ei olla katkerakaan oikeastaan, koska mies ei vaan ollut valmis. Toivoin, että rakkauteni riittäisi. Vapauttaisi, antaisi uskoa ja luottamusta miehelle. Mutta eipä se niin mennytkään.
Olen pettynyt. Ja itsetunto aika nollassa. Kuitenkin joku pieni liekki sisälläni paloi ja palaa edelleen, että joku täällä pallolla joskus voisi kanssani nuo haaveet/unelmat edes ajatuksen tasoll ajakaa. Kun ne eivät nyt mitään kovin erikoislaatuisia kuitenkaan ole.
Tällaista täällä.

 

Minä olin aiemmin parisen vuotta on-off -suhteessa miehen kanssa, jota juurikin ahdisti kaikenlainen sitoutuminen ja tulevan (jopa esimerkiksi tulevan viikonlopun) suunnittelu. Olimme vielä etäsuhteessa, joten olisi luullut häntä kiinnostavan kovastikin nähdä viikonloppuisin... Mutta jos olimme tavanneet viikonloppuna, niin minä surullisen toiveikkaana odotin jonkinlaista ehdotusta seuraavalle viikonlopulle - vain todetakseni että mies sivuutti kaiken tuollaisen, murahteli jotain että katsotaan nyt, ja usein homma menikin niin, että loppuviikosta alkoi miestä taas ahdistaa jokin asia tms. jonka varjolla tapaamisemme jäi.
Pari vuotta jaksoin tuollaista - hyviäkin kausia meillä oli, näimme usein, suunnittelimme mahdollisia matkoja ja kävimmekin parisen kertaa laivalla tai kotimaan matkalla. Tapasin hänen ystäviään, perhettäänkin joskus, samoin hän minun. Mutta aina kun aloin uskoa ja haaveilla ja etenkin hehkuttaa jollekulle ääneen, miten tällä kertaa mies on ihan muuttunut, hän pudotti minut taas maan tasalle sanomalla ne tutut sanat "Mä en oikein tiedä pystynkö mä tähän" tai jotain muuta vastaavaa. Todella kuluttavaa elämää!!!
Loppujen lopuksi minun piti ottaa itseäni niskasta kiinni, toki siihen vaikutti suuresti se, että miehellä oli ollut peliä toisen naisen kanssa juuri sinä aikana, kun olimme olleet erossa, mutta jolloin kuitenkin olimme yhteydessä ja ehkä aikeissa jatkaa suhdetta. Ja aika usein ahdistuksen tullessa syy olikin ollut joku toinen kiinnostava nainen. Nykyään mies "seurustelee" tämän toisen naisen kanssa - sen naisen, jonka kanssa haukuimme miestä yhdessä ja päivittelimme omaa tyhmyyttämme kaiken tullessa ilmi!
Nyt minulla sitten on uusi mies, joka on aina tiennyt tästä eestaas soutamisesta ja huopaamisesta, koska tunsimme toisemme jo ennestään. Ihmetteli miten jaksan a)etäsuhdetta ja b)tuollaista jahkailua. No, nyt ei ole etäsuhde, mutta tämäkin mies välillä jahkailee. Ei ehkä samassa mittakaavassa kuin tuo ensimmäinen, ja haluan uskoa, että se ei samanlaiseksi koskaan pääse yltymäänkään. Olemme tosin olleet vasta puolisen vuotta yhdessä, joten mitään älytöntä tunteiden suitsutusta tai muita suunnitelmia ei vielä ole ilmennyt... Joka tapauksessa ihmetyttää vaan, että mikä jumankauta minussa on vikana, kun miehet alkavat potea ikäkriisiä tai mitä kriisiä nyt muka sitten potevatkaan, aina, kun minä astun kuvioihin!? Vai ovatko nykyajan miehet niin vässyköitä, ettei heistä kerta kaikkiaan OLE perustamaan enää edes perhettä? Koko ajanko he miettivät, löytäisivätkö VIELÄ paremman kaikkien niiden huipputyyppienkin jälkeen, joiden kanssa tiedän ainakin näiden minun miesten aiemmin seurustelleen? Luulevatko he TOSIAAN, että hyviä, vaimoainesta olevia naisia riittää heille ihan loputtomiin, joten on varaa jahkailla???

 

Minun tarinani voi lukea myös "Suhteen päättämisen problematiikkaa" -ketjusta, mutta halusin kuitenkin sanoa tännekin sanaseni, kun samassa veneessä on oltu. Ja ihan kiva että tällainen ketju laitettiin pystyyn. Viisi vuotta siitä tuli tämän kuun alussa, kun ensimmäisen kerran tavattiin. Tässä välissä oli pari eroa, mutta nyt kuitenkin yli kolme vuotta seurusteltu tiiviisti. Niin se minunkin mies sanoi, hän vain aina toivoi että ne tunteet heräisi minun kanssani ja sitä hänkin kai odotti. Mutta kun en ole se kenen kanssa hän haluaa sitoutua, niin en ole. Tulevan suunnittelu aiheutti suurta ahdistusta hänelle, ja monet riidat saatiin aikaiseksi kun minulla saattoi olla kuukauden ainoa vapaa viikonloppu (josta olin maininnut ainakin viisi kertaa hyvissä ajoin aina edelliseen viikkoon asti) ja silti sinne oli aina yhtäkkiä ilmestynyt jotain muuta ohjelmaa. Kerrankin sovimme yhteisen illan, katsomme elokuvaa, juomme viiniä, teemme ruokaa. Sitten juuri kun leffa oli katsottu soitti miehen kaveri että lähdetäänkö kaljalle. Ja arvatkaa lähtikö, no tottakai lähti?! Eikä ymmärtänyt miksi suutuin, koska "leffa oli jo katsottu ja ruoat syöty"?!?! Olisin voinut lähteä mukaan, mutta mies vihjaili useaan otteeseen, että "viihtyisitkö nyt siellä kuitenkaan" tai "ethän sinä juo kaljaa" (kyseessä oli jotkut olutfestarit joille miehen kaverin tyttöystävä lähti kyllä mukaan, mutta minun mies lähti mieluummin ilman minua).

Tulipahan taas purettua sydäntä. Noh, nyt tosiaan neljä viikkoa erossa oltu.

 

Ei millään pahalla, mutta ihanaa kuulla, että muillakin on hankalaa! Toki toivon teille ja kaikille muillekin ihmisille pelkkää hyvää, mutta kyllä se helpottaa kuulla, ettei ole yksin ongelmansa kanssa.

Olisi mielenkiintoista tietää, että onko meissä jotain muutakin yhteistä, kuin miehet, jotka eivät etene kanssamme? Mietin vaan, että voiko todella olla niin, että edustamme naostyyppiä, johon miehet ihastuvat, mutta eivät sitoudu? Mikä toisaalta tuntuisi oudolta, koska itse koen olevani ehdottomasti vaimo- ja äitiainesta, mutta miehet ne vaan epäröi ja menevät sitten myöhemmin jonkun toisen kanssa naimisiin.

En kuitenkaan voi ihan toivoton olla, koska aina kuitenkin onnistun saamaan niitä hyviä miehiä, ongelma on vain siinä, ettei ne miehet jää paria vuotta pidemmäksi aikaa. Mutta välillä olen alkanut epäilemään, että huokuuko minusta joku sisäinen epävarmuus tämän kaiken jälkeen, joka aiheuttaa sen, ettei mies kykene rakastamaan minua täysin? Vaikka toisaalta, on niitä epävarmempiakin naisia rakastettu ja kosittu, ei se siitäkään voi olla. En myöskään ole painostanut ketään mihinkään, olen antanut suhteiden elää omalla painollaan, mutta ei auta sekään.

Eikä ne miehet välttämättä jätä, kunhan roikottavat minua siinä niin kauan, että ymmärrän itse lähteä. Se syö itsetuntoa.

Olisi myös rohkaisevaa kuulla naisista ja miehistä, jotka ovat riuhtaisseet itsensä irti tällaisista huonoista suhteista ja sen jälkeen löytäneet oikean rakkauden.

 

Edelliset kirjoittajat toivovat miehiltä sitoutumista, ymmärrettävää. Itse olen jo lapseni saanut enkä toivo sellaista, mutta vastarakkaudessa on tullut takkiin parisuhteesta huolimatta. En tiedä sitten, onko edeltävien kirjoittajien suhteista seuraava askel itselläni, kun ajattelen, etten enää pysyvää parisuhdetta haluaisikaan. En nimittäin usko suureen sitoutumiseen liitossakaan, ihan samanlailla mies saattaa syödä ruoat ja katsoa filmit, ja sen jälkeen todeta,että tämä nyt oli tässä, et kai muuta odottanutkaan, tai laittaa omat huvitukset yhteisten illanviettojen edelle "kun ei sua kuitenkaan varmaan olisi kiinnostanut".
Helpompi on hyväksyä, ettei muuta juuri ole odotettavissakaan. Oma ihannesuhteeni olisi omat menot itselläni ja joskus seksiä miehen kanssa, jos itseäni sattuisi huvittamaan. Oma asunto ja omat menot ehdottomasti etusijalle! Karua mutta paljon varmempaa, eikä tarvitse odottaa sellaista, mitä ei tule koskaan saamaan.

 

Pitikin itseasiassa vielä lisätä vuodatukseeni, että en toki oleta että mies sen erilaisemmin käyttäytyisi naimisissakaan, luultavasti ei katsoisi edes sitä leffaa kanssani.. Sellaista avioliittoa en haluaisikaan, ja toisaalta mietin, että mieluummin olen nyt kymmenen vuotta yksin ja löydän nelikymppisenä sen oikean jonka kanssa vanheta, kuin olisin nyt naimisissa ja eroaisin kymmenen vuoden päästä ollakseni sitten yksin. Mutta elämässä täytyy ottaa vastaan se mitä saa. Ruoat ja leffat voi kokea ystävienkin kanssa, ja ehkä jonain päivänä voin ottaa koiran kumppaniksi.

 

Edelliset kirjoittajat toivovat miehiltä sitoutumista, ymmärrettävää. Itse olen jo lapseni saanut enkä toivo sellaista, mutta vastarakkaudessa on tullut takkiin parisuhteesta huolimatta. En tiedä sitten, onko edeltävien kirjoittajien suhteista seuraava askel itselläni, kun ajattelen, etten enää pysyvää parisuhdetta haluaisikaan. En nimittäin usko suureen sitoutumiseen liitossakaan, ihan samanlailla mies saattaa syödä ruoat ja katsoa filmit, ja sen jälkeen todeta,että tämä nyt oli tässä, et kai muuta odottanutkaan, tai laittaa omat huvitukset yhteisten illanviettojen edelle "kun ei sua kuitenkaan varmaan olisi kiinnostanut".
Helpompi on hyväksyä, ettei muuta juuri ole odotettavissakaan. Oma ihannesuhteeni olisi omat menot itselläni ja joskus seksiä miehen kanssa, jos itseäni sattuisi huvittamaan. Oma asunto ja omat menot ehdottomasti etusijalle! Karua mutta paljon varmempaa, eikä tarvitse odottaa sellaista, mitä ei tule koskaan saamaan.

Minulla on ihan samanlaisia ajatuksia ihannesuhteesta! Tosin itselläni ei ole lapsia. Takana on yksi avoliitto.

Onkohan ihan mahdotonta löytää mies, joka olisi kiinnostunut tapailemaan kaikenlaisen kivan tekemisen merkeissä? Haaveenani olisi ikäänkuin se huumaavan suhteen alku, jota ei kuitenkaan arkipäiväistettäisi muuttamalla yhteen.

Ainakaan itse en halua mitään "sitoutumista" vain sen sitoutumisen vuoksi. Joskus tosin on ollut näitä "tapaillaan pelkästään seksin merkeissä" -suhteita, mutta niistä on jäänyt kuitenkin puuttumaan ne yhteinen tekeminen.

 

Onkohan ihan mahdotonta löytää mies, joka olisi kiinnostunut tapailemaan kaikenlaisen kivan tekemisen merkeissä? Haaveenani olisi ikäänkuin se huumaavan suhteen alku, jota ei kuitenkaan arkipäiväistettäisi muuttamalla yhteen.

Ainakaan itse en halua mitään "sitoutumista" vain sen sitoutumisen vuoksi. Joskus tosin on ollut näitä "tapaillaan pelkästään seksin merkeissä" -suhteita, mutta niistä on jäänyt kuitenkin puuttumaan ne yhteinen tekeminen.

'

Lainaan tähän omaa kirjoitustani tuolta ketjusta "...sitoutumiskammoisten miesten kesyttämisestä":

"Juuri niin ja se onkin se kaikkein pahin näissä tällaisissa suhteissa, joissa toinen jarruttelee eikä oikeasti rakasta. Se tosiasia, ettei omille suurille rakkaudentunteilleen saa vastakaikua, tuottaa suurta tuskaa vaikka sitä mitenpäin yrittäisi unohtaa ja uskotella itselleen.

Puhun omasta tämänhetkisestä kokemuksestani. Mies, joka tutustuessamme oli vasta asumuserovaiheessa, ei pysty vielä lähes vuoden jälkeenkään "lupaamaan" mitään. Ei sano rakastavansa, tykkäävänsä kyllä paljon. Ei edes tiedä, "onko hänestä parisuhteeseen". Vaimo jätti "yllätyksenä" miehelle eivätkä ole pystyneet asioita puhumaan. Puhumattomuus miehessä vaivaa minuakin ja hän myöntää sen ongelmakseen. Jotakin pelkoa, mitä lie ja monestakin syystä sellainen voi johtua.

Muuten tämä miesystäväni on samantapainen kuin alkuperäisen. Hyväkroppainen urheilija, älykäs, koulutettu, sosiaalinen jne. Lienee noiden piirteiden syytä tavallaan sekin, ettei halua "pysähtyä" kohdallani vaikka näkee, miten paljon rakastan ja meillä on enimmäkseen hyvä olla yhdessä. Tämä suhteen epävarmuus masentaa ja nyt olenkin sekaisin, mitä tehdä. Heittääkö tämä suhde ja odottelu vai antaa miehelle edelleen aikaa, jota sanoo tarvitsevansa. Vaan kun näkisin sisimpäänsä, olenko laastari vai toivooko hän oikeasti suhteelta jatkuvuutta ja yhteistä tulevaisuutta. En saa vastauksia, mietin ja pähkäilen...."

----- Sinulle, "Ihannesuhdetta etsimässä" sanoisin, että sinunlaisellesi varmasti sopisi erinomaisesti yllä kuvaamani mies. Eli vastaeronnut, joka ei todellakaan haaveile "enää" mistään vakiintuneesta sitoutumisesta eli avo- tai avioliitosta. Silloin molemmat olisitte samoilla toiveilla varustettuja, tavallaan samassa elämäntilanteessa ja molemmille sopisi kevyt seukkailu. Itse olen 45v, lapset tehty, mutta yli 10 vuotta yksinhuoltajana eläneenä toivon todellakin sitä mahdollisimman "normaalia" parisuhde-elämää, jossa voi jakaa elämänsä ja rakastaa. Jossa on turvallista vanheta yhdessä, puhaltaa yhteen hiileen. Vielä jaksan uskoa, että jollei se ollut tämä mies, jota rakastan ja jonka kanssa seurustelun jatkaminen on vaakalaudalla ja päivittäin mieltä rassaavana, joku jossakin on luotu minua varten.

 

Tämä on teille jotka ovat roikkuneet suhteessa miehen ehdoilla ja miettivät oletteko sen tyyppisiä että mies ei halua sitoutua.

Viimeisin suhteeni oli aivan samanlainen ja toivoin paljon enemmän kuin sain. Roikuin miehessä 3,5 vuotta vaikka näin ettei suhde tule koskaan etenemään kuten halusin. Mutta tiedän ettei "vika" ollut minussa. Olen ollut kahdessa pidemmässä suhteessa joissa mies olisi voinutkin haluta edetä kun olisin ollut siihen valmis mutta lopetin nämä suhteet itse (kun en silloin ollut itse valmis).

Viimeisin pitkä suhteeni kesti kymmenen vuotta ja tiedän että siinä suhteessa olisin saanut toteutettua unelmanikin. Mutta sitten iski kolmenkympin kriisi ja lähdin maailmalle etsimään jotain ihmeellistä mitä ei ainakaan vielä ole tullut vastaan, tuli vain tuo surkea suhde jossa juoksin vain päin seinää.

Mutta halusin vain kertoa että vika ei todellakaan ole teissä vaan olette vain tavanneet teille sillä hetkellä vääränlaisia miehiä. Muuten ehkä oikeanlaisia mutta eri elämäntilanteessa olevia jotka eivät ole edenneet elämässään vielä siihen pisteeseen että haluaisivat sitoutua ja perustaa perhettä. Ei siis välttämättä ole kyse siitä etteivät he olisi välittäneet teistä tarpeeksi vaan siitä että he eivät kertakaikkiaan ole sisäistäneet vielä tuota parisuhteen vakavoitumisvaihetta.
Mutta nokka pystyyn vaan ja uusia tuulia kohti. Uskon että tuolla maailmalla on paljonkin sellaisia miehiä jotka haluavat suhteelta jo enemmänkin, heidät pitää vain löytää! Ei muuta kuin tutkimusmatkalle vaan ja jätetään suosiolla nuo sitoutumiskammoiset miehet rauhaan.

 

Ikäväkseni täytyy todeta, että minun miesystävieni kohdalla tuo edellisen tarina ei pidä paikkaansa. Ensimmäinen mies, jonka kanssa olisin voinut sitoutua jätti minut ja muutti yhteen parin kuukauden päästä toisen naisen kanssa ja jo vuoden päästä he saivat lapsen. Hän oli siis heti jälkeeni valmis. Seuraava mies oli ENNEN minun tapaamistani ollut naimisissa 8 vuotta ja alkoi seurustella välittömästi minun jälkeeni naisen kanssa, jonka kanssa muutti yhteen kahden kuukauden seurustelun jälkeen. Ja tämä viimeisin oli edellisen naisensa kanssa 12 vuotta ja he asuivat yhdessä lähes suhteen alusta asti.

Eli kovinkin sitoutuvia tyyppejä ja kaikki tuntuvat viihtyvän pitkissä suhteissa, joissa sitoudutaan ihan vakavissaan, mutta minun kanssa ei ole moinen tullut kyseeseen. Minä olen se onneton pikasuhde kahden avioliiton välissä. Prkle.

 

Jos nainen ei kunnioita itseään sen vertaa, että lähtisi huonosta tai rakkaudettomasta suhteesta, niin kuinka hän voi olettaa, että mieskään häntä kunnioittaisi? Ja jos mies ei naista kunnioita, kuinka voisi silloin naiseen rakastuakaan.

Olkaamme siskot itse kunnioituksen ja rakkauden arvoisia!!!

 

----- Sinulle, "Ihannesuhdetta etsimässä" sanoisin, että sinunlaisellesi varmasti sopisi erinomaisesti yllä kuvaamani mies. Eli vastaeronnut, joka ei todellakaan haaveile "enää" mistään vakiintuneesta sitoutumisesta eli avo- tai avioliitosta. Silloin molemmat olisitte samoilla toiveilla varustettuja, tavallaan samassa elämäntilanteessa ja molemmille sopisi kevyt seukkailu.

Kiitos kommentista! Voit olla osittain oikeassa.

Tosin kokemusteni mukaan vastaeronneet ovat olleet kiinni exissään, kun ovat puhuneet exiinsä liittyvistä asioista. Kaipaisin kuitenkin miestä, joka olisi yhteisinä hetkinämme omistautunut minulle.

 

Olen monesti miettinyt, että mistä johtuu kun minullekin on aina käynyt noin. Nykyinen mies on täysin eri maata, ja yhdessä on oltu jo yli vuosi..

No joka tapauksessa, olen tullut siihen johtopäätökseen, että jostain ihmeen syystä, olen aina vetänyt puoleeni tietynlaisia miehiä, sellaisia joista olen jo alitajuisesti tiennyt, että pidemmän päälle ei suhde tule toimimaan. Ovat olleet jollain lailla ns. pahoja poikia, ja jossain vaiheessa on paljastunut menneisyydestä lukemattomia naisia, ja aina on tullut sitten eteen se piste, kun mies on sanonut, että ei tunnu siltä kun pitäisi tuntua, sinussa ei ole vikaa, en halua seurustella ja lässynlää!

Ja kuten joku sanoikin, aika ihmeellistä tuo vapauden kaipuu, kun aina parin kuukauden kuluttua siitä kun erottiin, miehellä oli jo uusi hoito. Yksi tällainen mies on mennyt sen hoitonsa kanssa kihloihin, toinen osti talon ja meni kihloihin, kolmas on seurustellut nykyisensä kanssa siitä saakka kun jätti minut ja parin viikon päästä otti sellaisen teinitytön tilalle.

Ja jotenkin raukkamaisesti sitä on koittanut roikkua näissä ihmisissä, anellut jäämään ja itkenyt.

Toivon vain, että silmäni olisivat auenneet aikaisemmin, ja että minä olisin ymmärtänyt olla se joka olisi jättänyt.

Tyytyväinen olen kun löysin nykyisen mieheni, joka on ihan toista maata kuin nuo edelliset suhteyritykset. Ja nyt tajuan millaisia miehiä minun tulee vältellä. En enää tuhlaisi sekuntiakaan aikaa ihmiseen, joka ei ole kanssani samalla aaltopituudella, joka ei tiedä mitä tahtoo, ja joka on sitoutumiskammoinen.

 

Vastaavaa menneisyydessä kokeneena sanoisin, että ongelma tulee siitä, että liian pian ruvetaan suhteeseen ja ilman vaatimuksia. Eli ollaan valmita kokeilemaan, vaikka toinen ei anna riittäviä kiinnostuksen merkkejä.
Sitten ihmetellään kun niitä ei tulekaan.
Tapasin nykyisen mieheni vasta kun olin vakaasti päättänyt olla yksin enkä ollut suoraa päätä valmis suhteeseen. Vasta kun hän oli aikansa minua piirittänyt ja näyttänyt olevansa tosissaan, alkoi tuntua siltä että voisi edetä.

 

Vastaavaa menneisyydessä kokeneena sanoisin, että ongelma tulee siitä, että liian pian ruvetaan suhteeseen ja ilman vaatimuksia. Eli ollaan valmita kokeilemaan, vaikka toinen ei anna riittäviä kiinnostuksen merkkejä.
Sitten ihmetellään kun niitä ei tulekaan.
Tapasin nykyisen mieheni vasta kun olin vakaasti päättänyt olla yksin enkä ollut suoraa päätä valmis suhteeseen. Vasta kun hän oli aikansa minua piirittänyt ja näyttänyt olevansa tosissaan, alkoi tuntua siltä että voisi edetä.

Aamen, aamen ja kerran vielä aamen!

Jos ei osaa paljon vaatia alunperinkään, miten sitä luulisi mitään erikoista saavansa myöhemminkään? Antakaa seuraavalla kerralla miehen todistaa ensin että kiinnostus on todellista ja kestää yli parin ensimmäisen kuukauden, ja suostukaa sitten vasta kokeilemaan suhdetta. Jos miehen käytös antaa myöhemmin ymmärtää että kunnioituksessa ja arvostuksessa on toivomisen varaa, näitä käyttäytymismokilta ei todellakaan kannata ummistaa silmiään. Mies joka oikeasti rakastaa naistaan haluaa kohdella tätä hyvin, haluaa viettää naisen kanssa aikaa ja on oikeasti valmis tekemään töitä suhteen eteen ettei joku toinen mies vain vie tätä unelmanaista mukanaan. Mies jota ei suuremmin kiinnosta naisen tekemiset eikä yhteiset ajanvietteet ei todellakaan ole tippaakaan rakastunut eikä sitoutunut. Ja yleensä mies välttää viimeiseen asti sanomasta tätä naiselle ääneen, ja toivoo että nainen tajuaisi itse hävitä hiljaa kuvioista.

 

mulla on niin että seurustelen kivan naisen kanssa mutta en saa minkäänlaista vastarakkautta. ei koske minuun millään tavalla, jos itse sanon että rakastan häntä niin sanoo vaan että niin mäkin muuten ei ikinä. ikinä ei ole sanonut että haluaa minua. minulle nuo asiat on aika tärkeitä.

 

Tuossa piilee pienehkö pelurin vaara, jos mies piirittää sitkeästi ja suurin elkein (been there, done that). Minä kun olin niin päättänyt, etten suhteeseen ihan heti lähde ja sitten ilmaantui mies, joka lupasi kuun taivaalta, lähetti kukkia kotiin, teki kaikkensa saadakseen minut, lupasi ja vannoi ettei todellakaan petä (kuten edellinen mieheni) ja mitäs vielä... Annoin sitten periksi, ihastuin ja jopa rakastuin, päädyimme suhteeseen (minusta tuli "helppo"). Puolitoista vuotta myöhemmin mies petti minua ja saadessani petoksen selville ja suuttuessani (verbaalisesti), mies hakkasi minut.

Kolme vuotta sinkkuna ja nyt tuntuu että olen ehkäpä löytänyt Hänet =) Kirjoittelimme alkuun pitkään, mies ei kertaakaan vihjaillut seksiin tms vaikka juttelimme iltamyöhään mesessä/chatissa jne. Tapasimme kaverimielessä, mukavaa. Jatkoimme kirjoittelua ja muutaman kk päästä tapasimme uudestaan ja pam! Siitä se sitten lähti Ja jatkuvasti mies on osoittanut kunnioitusta, arvostusta, puhunut tunteistaan, kehunut ulkomuotoa, esitellyt vanhemmilleen, suunnitellut yhteistä tulevaisuutta, yhteisiä lomareissuja... Kyllä, nyt taisi löytyä se jackpot!

Tukiketjuna mainittakoon, että voi hellanlettas kun minäkin olisin tajunnut lähteä siitä edellisestä suhteesta kävelemään ennenkuin sain nenilleni (kirjaimellisesti). Mies kipuili sitoutumiskammossaan, ryyppäsi ja juoksi ulkona poikien kanssa, ajatus yhteenmuutosta aiheutti kriisin ja tiuskimista ahdistelusta (alunperin hän ehdotti yhteenmuuttoa, minä vain kysyin idean realisoinnista). *huoh* olisinpa lähtenyt aiemmin!!! Niin ja luonnollisesti hän singahti välittömästi minusta irti päästyään suhteeseen sen "toisen naisen" kanssa. Mahtoiko saada uusikin nainen turpiinsa, sitä ei tarina kerro...

 

Meillä on pitkä avioliitto ajautunut siihen,että ole nobody suhteessa vaimooni.Vaimo ei käytännössä tarvitse minua.Jos vaikka menemme syömään yhdessä ja vaimon puhelin soi (=kaveri soittaa,lähdetkös kahville?),niin saan varautua siihen ,että vaimo lähtee aika liukkaasti kaveeramaan ja itse saa keksiä sitten omat tekemiseni tai vaimo vaimo "auttaa",että "sunhan piti tehdä sitä...tai mennä sinne...).

Eikä se juuri muutenkaan tarvitse minua,kuin jossakin käytännön asioissa,joita ei itse pysty tekemään...

Miksi näin?Koska hänen mielestään hän on aikuinen ihminen,joka tekee,niin kuin itse tahtoo,eikä siihen sovi toisten puuttua!


Ps.Missä ovat kaikki vapaat naiset?Täällä on yksi lähes vapauteTTU mies.Apua!

 

Ps.Missä ovat kaikki vapaat naiset?Täällä on yksi lähes vapauteTTU mies.Apua!

Tuskin ketään itseäänkunnioittavaa vapaata naista kiinnostat ennen kuin olet irottautunut täysin entisestä suhteestasi.

 

Ps.Missä ovat kaikki vapaat naiset?Täällä on yksi lähes vapauteTTU mies.Apua!

Tuskin ketään itseäänkunnioittavaa vapaata naista kiinnostat ennen kuin olet irottautunut täysin entisestä suhteestasi.

No joo...?

Todellisuus kyllä puhuu toista.Aika monikin nainen pyörii varatun tai eroamassa olevan miehen kanssa.

 

QUOTE=Kuin myös...;10214853]Minä olin aiemmin parisen vuotta on-off -suhteessa miehen kanssa, jota juurikin ahdisti kaikenlainen sitoutuminen ja tulevan (jopa esimerkiksi tulevan viikonlopun) suunnittelu. Olimme vielä etäsuhteessa, joten olisi luullut häntä kiinnostavan kovastikin nähdä viikonloppuisin... Mutta jos olimme tavanneet viikonloppuna, niin minä surullisen toiveikkaana odotin jonkinlaista ehdotusta seuraavalle viikonlopulle - vain todetakseni että mies sivuutti kaiken tuollaisen, murahteli jotain että katsotaan nyt, ja usein homma menikin niin, että loppuviikosta alkoi miestä taas ahdistaa jokin asia tms. jonka varjolla tapaamisemme jäi.
Pari vuotta jaksoin tuollaista - hyviäkin kausia meillä oli, näimme usein, suunnittelimme mahdollisia matkoja ja kävimmekin parisen kertaa laivalla tai kotimaan matkalla. Tapasin hänen ystäviään, perhettäänkin joskus, samoin hän minun. Mutta aina kun aloin uskoa ja haaveilla ja etenkin hehkuttaa jollekulle ääneen, miten tällä kertaa mies on ihan muuttunut, hän pudotti minut taas maan tasalle sanomalla ne tutut sanat "Mä en oikein tiedä pystynkö mä tähän" tai jotain muuta vastaavaa. Todella kuluttavaa elämää!!!
Loppujen lopuksi minun piti ottaa itseäni niskasta kiinni, toki siihen vaikutti suuresti se, että miehellä oli ollut peliä toisen naisen kanssa juuri sinä aikana, kun olimme olleet erossa, mutta jolloin kuitenkin olimme yhteydessä ja ehkä aikeissa jatkaa suhdetta. Ja aika usein ahdistuksen tullessa syy olikin ollut joku toinen kiinnostava nainen. Nykyään mies "seurustelee" tämän toisen naisen kanssa - sen naisen, jonka kanssa haukuimme miestä yhdessä ja päivittelimme omaa tyhmyyttämme kaiken tullessa ilmi!
Nyt minulla sitten on uusi mies, joka on aina tiennyt tästä eestaas soutamisesta ja huopaamisesta, koska tunsimme toisemme jo ennestään. Ihmetteli miten jaksan a)etäsuhdetta ja b)tuollaista jahkailua. No, nyt ei ole etäsuhde, mutta tämäkin mies välillä jahkailee. Ei ehkä samassa mittakaavassa kuin tuo ensimmäinen, ja haluan uskoa, että se ei samanlaiseksi koskaan pääse yltymäänkään. Olemme tosin olleet vasta puolisen vuotta yhdessä, joten mitään älytöntä tunteiden suitsutusta tai muita suunnitelmia ei vielä ole ilmennyt... Joka tapauksessa ihmetyttää vaan, että mikä jumankauta minussa on vikana, kun miehet alkavat potea ikäkriisiä tai mitä kriisiä nyt muka sitten potevatkaan, aina, kun minä astun kuvioihin!? Vai ovatko nykyajan miehet niin vässyköitä, ettei heistä kerta kaikkiaan OLE perustamaan enää edes perhettä? Koko ajanko he miettivät, löytäisivätkö VIELÄ paremman kaikkien niiden huipputyyppienkin jälkeen, joiden kanssa tiedän ainakin näiden minun miesten aiemmin seurustelleen? Luulevatko he TOSIAAN, että hyviä, vaimoainesta olevia naisia riittää heille ihan loputtomiin, joten on varaa jahkailla???[/QUOTE]

 

QUOTE=Kuin myös...;10214853]Minä olin aiemmin parisen vuotta on-off -suhteessa miehen kanssa, jota juurikin ahdisti kaikenlainen sitoutuminen ja tulevan (jopa esimerkiksi tulevan viikonlopun) suunnittelu. Olimme vielä etäsuhteessa, joten olisi luullut häntä kiinnostavan kovastikin nähdä viikonloppuisin... Mutta jos olimme tavanneet viikonloppuna, niin minä surullisen toiveikkaana odotin jonkinlaista ehdotusta seuraavalle viikonlopulle - vain todetakseni että mies sivuutti kaiken tuollaisen, murahteli jotain että katsotaan nyt, ja usein homma menikin niin, että loppuviikosta alkoi miestä taas ahdistaa jokin asia tms. jonka varjolla tapaamisemme jäi.
Pari vuotta jaksoin tuollaista - hyviäkin kausia meillä oli, näimme usein, suunnittelimme mahdollisia matkoja ja kävimmekin parisen kertaa laivalla tai kotimaan matkalla. Tapasin hänen ystäviään, perhettäänkin joskus, samoin hän minun. Mutta aina kun aloin uskoa ja haaveilla ja etenkin hehkuttaa jollekulle ääneen, miten tällä kertaa mies on ihan muuttunut, hän pudotti minut taas maan tasalle sanomalla ne tutut sanat "Mä en oikein tiedä pystynkö mä tähän" tai jotain muuta vastaavaa. Todella kuluttavaa elämää!!!
Loppujen lopuksi minun piti ottaa itseäni niskasta kiinni, toki siihen vaikutti suuresti se, että miehellä oli ollut peliä toisen naisen kanssa juuri sinä aikana, kun olimme olleet erossa, mutta jolloin kuitenkin olimme yhteydessä ja ehkä aikeissa jatkaa suhdetta. Ja aika usein ahdistuksen tullessa syy olikin ollut joku toinen kiinnostava nainen. Nykyään mies "seurustelee" tämän toisen naisen kanssa - sen naisen, jonka kanssa haukuimme miestä yhdessä ja päivittelimme omaa tyhmyyttämme kaiken tullessa ilmi!
Nyt minulla sitten on uusi mies, joka on aina tiennyt tästä eestaas soutamisesta ja huopaamisesta, koska tunsimme toisemme jo ennestään. Ihmetteli miten jaksan a)etäsuhdetta ja b)tuollaista jahkailua. No, nyt ei ole etäsuhde, mutta tämäkin mies välillä jahkailee. Ei ehkä samassa mittakaavassa kuin tuo ensimmäinen, ja haluan uskoa, että se ei samanlaiseksi koskaan pääse yltymäänkään. Olemme tosin olleet vasta puolisen vuotta yhdessä, joten mitään älytöntä tunteiden suitsutusta tai muita suunnitelmia ei vielä ole ilmennyt... Joka tapauksessa ihmetyttää vaan, että mikä jumankauta minussa on vikana, kun miehet alkavat potea ikäkriisiä tai mitä kriisiä nyt muka sitten potevatkaan, aina, kun minä astun kuvioihin!? Vai ovatko nykyajan miehet niin vässyköitä, ettei heistä kerta kaikkiaan OLE perustamaan enää edes perhettä? Koko ajanko he miettivät, löytäisivätkö VIELÄ paremman kaikkien niiden huipputyyppienkin jälkeen, joiden kanssa tiedän ainakin näiden minun miesten aiemmin seurustelleen? Luulevatko he TOSIAAN, että hyviä, vaimoainesta olevia naisia riittää heille ihan loputtomiin, joten on varaa jahkailla???[/QUOTE]
Joillakin miehillä on kiire naimisiin, niin voivat sitten ajan kuluessa heittäytyä ns. sinkuiksi. Oman vaimon hellyyden osoitukset torjutaan ihan järkiään ja vastarakkaus on pelkkä vitsi. "Poikien" seura on ainut joka kiinnostaa, siis muiden miesten. Ikää on jo kirjoittajalla etten liene enää kellekään kelpaa saan kärvistellä selibaatissa loppu ikäni jos se vain miehestäni on kiinni. Olkaa iloisia jos vielä voitte vaihtaa miestä ja kannattaa ennenkuin on myöhäistä.

 

Jos nainen ei kunnioita itseään sen vertaa, että lähtisi huonosta tai rakkaudettomasta suhteesta, niin kuinka hän voi olettaa, että mieskään häntä kunnioittaisi? Ja jos mies ei naista kunnioita, kuinka voisi silloin naiseen rakastuakaan.

Olkaamme siskot itse kunnioituksen ja rakkauden arvoisia!!!

Eihän kukaan ennakolta elämäänsä laita "kuntoon" tulevaa prinssiä varten :-D
Eikä kunnioitus tai itsekunnioitus voi olla vähäisempää eletyn elämän takia, olipa suhde ollut millainen tahansa.
Hiukan armollisuutta itsellemme ja toisillemme, eikö vain!

Siinä vaiheessa, kun ruoho hohtaa toisella puolella on kyse muustakin, kuin kunnioituksesta. Elämän mysteeri, joka on vaan koettava. Se valinta tulee kullekkin eteen, toteuttipa mitään tahi ei.