Täällä 2-vuotiaan poitsun yh-äippä Vantaalta. Koko ajan ollaan oltu kaksin, lapsen isä käy milloin käy eikä häneltä minkäänlaista tukea tai apua ole odotettavissa. Perhe ja sukulaiset asuvat kaukana, ystäviin tukeudun silloin, kun ylpeys antaa periksi pyytää eli aika harvoin. Silloin tällöin olen kuitenkin saanut omaakin aikaa, mutta nyt en edes muista milloin viimeksi poitsu olisi ollut yökylässä. Kovasti kaipaisin rauhallista aamua.
Poitsulla on nyt myös uhma pahentunut, sen kanssa on kyllä ollut jaksamista, enkä aina ole jaksanutkaan. Tulee kyllä itkettyä välillä, kun ei vain tiedä mitä pitäisi tehdä.
Menin takaisin töihin elokuussa, tein aluksi 6-tuntista päivää, nyt marraskuun alusta normipäivää. Rahallisesti pärjätään nyt ihan ok, tiedä sitten, kun poitsu kasvaa ja menot sitä myöten suurenevat.
Poitsu on mulle rakkainta mitä on, mutta kyllä välillä tuntuu, että pälli leviää, kun toistemme naamaa lähinnä tuijotellaan kun vapaata on. Kiva ois saada kavereita/ystäviä, mutta oon vähän erakkoluonne ja tosi huono tutustumaan uusiin ihmisiin...