tota voiks joku kertoa

[ap]

Mä olen ollut ihan samassa tilanteessa, ja olen osittain vieläkin. Vein lapsen päiväkotiin 1,5-vuotiaana, koska meidän ei ollut enää kovin turvallista viettää kaiket päivät kahdestaan. Kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja siitä seuranneesta keskivaikeasta masennuksesta. En pystynyt olemaan sellainen äiti, kuin olisin halunnut olla. En jaksanut leikkiä hänen kanssaan, hyvä kun jaksoin ruokkia ja pukea. Laskin tunteja ja minuutteja, koska mies tulee kotiin, etten joutuisi olemaan hänen kanssaan kahdestaan. Mulla on kyllä tukiverkkoa lähellä, mutta en pystynyt myöntämään kellekää tilannetta. Mies olisi kyllä päästänyt mua menemään, mutta en pystynyt lähtemään, koska koin, että minun piti olla lapsen kanssa mahdollisimman paljon, vaikka se olikin vaikeaa.

Ihan ensimmäiseksi sä tarvitset jonkun, jonka kanssa jutella. Jos kerran neuvolat ei auta, mene vaikka yksityiselle, jos vaan suinkin pystyt. En kyllä ymmärrä, miksei neuvola ota sua todesta... Aina puhutaan siitä, että äitien hyvinvointiin pitää kiinnittää enemmän huomiota ja että neuvoloita on oikein koulutettu huomaamaan äidin pahoinvointi. Ja sitten vaan selitetään, että nuku vähän, niin tulee parempi mieli :headwall: .

Toisekseen selitä sille miehellesi, että lapsi on myös hänen, ei pelkästään sinun. Se tarkoittaa sitä, että molemmat huolehtii lapsesta ja molemmat hoitaa häntä. Jos hänellä on tosiaan vaikeuksia pidätellä itseään lapsen hermostuessa, niin sitten en kyllä jättäisi lasta hänen kanssaan kahdestaan. Sun pitäisi kuitenkin pystyä rentoutumaan sillä omalla ajalla eikä murehtimaan, että kestääkö mies sen vai raivoaako lapselle. Ja jos mies on kovin aggressiivinen noin perusluonteeltaan, niin harkitsisin myös sitä, että kannattaako teidän asua ja elää yhdessä? Lapsi tarvitsee kuitenkin perusturvaa kaikilta niiltä aikuisilta, joiden kanssa on päivittäin tekemisissä. Jotain tukiverkkoa tarvitsisit ehdottomasti, mutta mistä sellaisen sitten hankkii vieraassa kaupungissa? Oisko sun mahdollista palata kotiseudullesi?

Kiitos viestistä.

Tuota juuri tarkoitin itsekin, että en uskaltanut enää olla päivisin lapsen kanssa, siksi vaikka siitä pahaa oloa tunsin, veimme lapsen päivähoitoon jo 11 kk iässä. Onneksi voin lohduttautua sillä, että tuo hoitopaikka on tosi hyvä. siis pph:ssa on.

Laskin itse aiemminkin ja vieläkin niitä hetkiä ja minuutteja, kun ei tarvitse olla lapsen kanssa kahden. Eli pelkkä pukeminen ja syöttäminen, saatikka ruoan laitto itse (ei purkkiruokaa) todellinen voimien ponnistus. Hiukset jäi monesti kampaamatt, kylvyt kylpemättä, korvat puhdistamatta ja D-vitamiinit antamatta tms., koska ei vaan jaksanut.

Mieheni kyllä päästäisi minua menemään ns. eli ei kielläkään mutta tilanteet, jolloin pääsen lähtemäään eivät taas minun jaksamiseni kannalta ole parhaat. Hänen menonsa kun ovat ensisijalla. Ei siltä iltayhdeksältä voi jumppaan lähteä, kun töihin pitää mennä aamulla, siis herätä aikaisin.

Asun ns. kotipaikkakunnalla, tuo turvaverkko vaan on niin pieni.

Tänään taas harmitti, kun pieni pissasi lattialle, vaikka potalla oli juuri käynyt. Sitten kun yksi vaan istuu ja istuu, siis mies, niin meni hermo kun piti ruveta imuroimaan ja sitä pissaa oli lattiat täynnä. Hermostuin ja huusin lapselle suoraa huutoa ja se pelästyi vielä enemmän ja pissasi taas alleen. Sitten lenteli jo imurikin.

Kivat mennä sinne nla:aan taas ma:na jollekin mittauksille vastaileen niitten typerini kysymyksiin. Juu saan nukuttua yöllä. Se on niille tärkeintä. Sitten se oleminen ja jaksaminen muuten ei niin väljä.