Höppänä
Tämä on ihana ja samalla aivan kamala tunne. Olin todella ihastunut erääseen opettajaani. Tunnetta syvensi se, että sain myös häneltä huomiota. Kävimme pitkiä keskusteluja tuntien ulkopuolella. Hän piti minua lahjakkaana ja älykkäänä ja antoi siitä paljon suoraa palautetta, vaikka hän muuten laukoo opiskelijoille todella vähän kohteliaisuuksia.
Tämä tietenkin imarteli valtavasti aikuiseksi kasvavaa tyttöä, jonka elämässä opettaja oli vielä suuri auktoriteetti. Puhumattakaan opettajasta, jota hän oli aina pitänyt täydellisen hurmaavana, älykkäänä, todellisena unelmamiehenä.
Päättäjäisissä itkin, osittain tämän opettajan menettämisen tähden. Siirryin toiseen oppilaitokseen, ja ikävä alkoi hiljalleen hälvetä.
Kului kaksi vuotta. Sitten opettajani tuli pitämään vierailijaluennon yliopistolleni. Olin tietenkin paikalla, ja kävimme yhdessä kahvilla luennon jälkeen. Hän pyysi minua vuorostaan eräälle kurssilleen puhumaan. En tietenkään kieltäytynyt hänen kutsustaan.
Eilen kävin puhumassa kurssilla, ja hän ylisti minua monin sanoin, istutti tunnin jälkeen kahville, ja puhuimme parisen tuntia. Usein hän näytti siltä, että hän ei kuunnellut mitä sanoin, vaan unohtui katselemaan, kyseli kysymyksen toisensa perään vain katsellakseen. En tiedä, pitääkö se paikkansa, mutta tällaiset kuvitelmat saavat minut vielä epätoivoisemmaksi.
Haluaisin unohtaa opettajani, koska tuttavuudesta ei voi kehittyä mitään. Ensinnäkin: ei kai opettajani minua kohtaan mitään tunne, vaan rakentelen kuvitelmia mielessäni? Ikäeroakin on niin valtavasti. Olen vain nuori ja hölmö. Olen myös onnellisessa parisuhteessa. Välillä tuntuu, että opettajaihastumiseni johtuu vain siitä, että kaipaan epätoivoisesti hänen ihailuaan.
Ja silti. Joka hetki haluaisin halata häntä, edes koskea hänen kättään, mutta en tietenkään voi. Ja se raastaa. Helpompaa kai olisi, jos päättäisin, etten koskaan enää näe opettajaani.
Mitä ihmettä voisin tehdä, jotta pääsisin irti, kun samalla en haluaisi?
Tämä tietenkin imarteli valtavasti aikuiseksi kasvavaa tyttöä, jonka elämässä opettaja oli vielä suuri auktoriteetti. Puhumattakaan opettajasta, jota hän oli aina pitänyt täydellisen hurmaavana, älykkäänä, todellisena unelmamiehenä.
Päättäjäisissä itkin, osittain tämän opettajan menettämisen tähden. Siirryin toiseen oppilaitokseen, ja ikävä alkoi hiljalleen hälvetä.
Kului kaksi vuotta. Sitten opettajani tuli pitämään vierailijaluennon yliopistolleni. Olin tietenkin paikalla, ja kävimme yhdessä kahvilla luennon jälkeen. Hän pyysi minua vuorostaan eräälle kurssilleen puhumaan. En tietenkään kieltäytynyt hänen kutsustaan.
Eilen kävin puhumassa kurssilla, ja hän ylisti minua monin sanoin, istutti tunnin jälkeen kahville, ja puhuimme parisen tuntia. Usein hän näytti siltä, että hän ei kuunnellut mitä sanoin, vaan unohtui katselemaan, kyseli kysymyksen toisensa perään vain katsellakseen. En tiedä, pitääkö se paikkansa, mutta tällaiset kuvitelmat saavat minut vielä epätoivoisemmaksi.
Haluaisin unohtaa opettajani, koska tuttavuudesta ei voi kehittyä mitään. Ensinnäkin: ei kai opettajani minua kohtaan mitään tunne, vaan rakentelen kuvitelmia mielessäni? Ikäeroakin on niin valtavasti. Olen vain nuori ja hölmö. Olen myös onnellisessa parisuhteessa. Välillä tuntuu, että opettajaihastumiseni johtuu vain siitä, että kaipaan epätoivoisesti hänen ihailuaan.
Ja silti. Joka hetki haluaisin halata häntä, edes koskea hänen kättään, mutta en tietenkään voi. Ja se raastaa. Helpompaa kai olisi, jos päättäisin, etten koskaan enää näe opettajaani.
Mitä ihmettä voisin tehdä, jotta pääsisin irti, kun samalla en haluaisi?