Hei kaikille!
Olen vähän "myöhässä" tänne palstalle kirjoittaessani, mutta kun tähän törmäsin, tuli tarve kirjoittaa meidän viime syksyn kokemuksista. Ehkä osansa ajoituksessa on myös sillä, että pikkuruisen poikamme laskettu aika olisi pitänyt olla ihan kohta...
Meillä on esikoinen (6/12) IVF-hoidolla alkunsa saanut, ja tämä toinen raskaus viime vuonna samoin. Np-ultrassa kaikki näytti normaalilta, seuloissa riskiluku 1:1000, vaikka olenkin jo lähes 40 v. Sekä pappa-a että hcg olivat alarajoilla, mutta tätä en np-ultran aikaan tiennyt, koska viitearvoja ei tuloksissa näkynyt, eikä kätilö mitään lukujen alhaisuudesta maininnut.
Rakenneultra oli mulla tosi myöhään, viikoilla 21+5. Siellä sitten tulikin pommi, kun kätilö totesi, että sydän on voimakkaasti epämuodostunut, vasen kammio ja eteinen hyvin pieniä. Lisäksi hän epäili huulihalkiota. Lähete Taysiin jatkotutkimuksiin laitettiin menemään samantien, ja kätilö sanoi, että varmaan siellä kiirehtivät, kun on raskauskin noin pitkällä. Seuraavana päivänä Taysista soitettiin, ja todettiin, että VIIKON PÄÄHÄN olisi aika meille! Olin todella järkyttynyt, ensinnäkin siitä, että pitäisi niin kauan epätietoisuudessa odottaa ja toisekseen siitä, että mahdolliseen keskeytykseen tulisi todella kiire. No, onneksi soittajakin tajusi tämän ja sai lopulta järjestettyä ajan kahden päivän päähän.
Taysissa ultraamassa oli äitiyspolin lääkäri ja sydänlääkäri. Löydökset olivat selvät; sydän täysin epänormaali, vasen kammio käytännössä puuttui kokonaan, lisäksi suuret suonet sijaitsivat väärissä paikoissa. Huulihalkiokin nähtiin. Ultrauksen aikana (noin 20 min) miestäni ja minua häiritsi se, että lääkärit olivat täysin uppoutuneet löydösten tekemiseen ja -- innokkaan kuuloisesti -- hokivat vuorotellen, että "näetkös, tuossa se suoni taitaa olla!" jne. Kun siis samalla olivat antaneet kuolemantuomion meidän lapsellemme.
Meille kerrottiin, että sydäntä ei pysty korjaamaan, eli jo pelkästään se on riittävä peruste keskeytykselle. Suosittelivat kuitenkin vielä lapsivesipunktiota diagnostisista syistä. Punktio tehtiin, eikä se onneksi sattunut yhtään.
Punktion alustavat tulokset saatiin jo seuraavana päivänä; 13-trisomia. Diagnoosi oli meille oikeastaan suuri helpotus, koska nyt ainakin tiedettiin varmasti, että mahdollisuuksia elämään ei meidän pojalle oltu annettu. Edessä oli enää Valviran luvan saamisen odotus ja keskeytykseen valmistautuminen. Elin tuon viikon oudossa "sumussa" ja pystyin jotenkin olemaan ajattelematta koko asiaa. Joka päivä vain toivoin, että vauva ei potkisi, koska halusin unohtaa olevani raskaana. Välttelin kaikin keinoin myös peiliin katsomista, jotta ei maha muistuttaisi asiasta.
Keskeytys tehtiin viikoilla 23+2 ja meni kai ihan "ok". Pumppasin kipupumppua pienestäkin tuntemuksesta (siitä tuli mukavan uniseksi, niin aika kului nopeammin) ja sitten kun se ei enää poistanut kaikkia tuntemuksia, imppasin ilokaasua. Epiduraalikin jossain välissä laitettiin, mutta se ei tainnut ehtiä vaikuttaa, kun siinä vaiheessa synnytys eteni niin nopeasti. Olin kyllä ilokaasusta niin pihalla, että en juuri mitään loppuvaiheesta muista, paitsi sen, että kätilö aina välillä pyysi, että hengittäisin happeakin... Syntymähetken kuitenkin muistan, laitoin ilokaasun pois ja mut valtasi sellainen rauhallinen olo. Mieheni itki rintaani vasten, mutta itse "olin vain". Vauva vietiin hetkeksi pois, ja tuotiin sitten meille pienessä laatikossa peittoon käärittynä, villapipo päässä. Huuli-kitalakihalkio oli vähän hurjan näköinen, ja jotenkin se korostui, kun vauvasta näkyi vain kasvot. En edes tiedä kuinka kauan siinä vauvan kanssa oltiin, oli vain jotenkin niin absurdi tilanne, ei kai tuollaista aivot oikein osaa käsitellä. Itku mulla tuli vasta synnytystä seuraavana yönä (jäätiin yöksi sairaalaan, kun synnytys oli illalla), kun heräsin aamukolmelta ja todellisuus iski päälle. Sitten aamulla mentiin kotiin, jossa yritettiin alkaa normaalielämä. Vielä samana päivänä mua alkoi ihan hirveästi vaivaamaan se, että vauva oli kääritty peittoon ja sitten vielä laitettu laatikkoon, minkä takia en pystynyt pitämään sitä sylissä enkä nähnyt muuta kuin kasvot. Mietin jo, että voinko soittaa sairaalaan ja pyytää saada tulla vauvaa vielä katsomaan, mutta en sitten siihen ryhtynyt.
Mun toipuminen ei valitettavasti mennyt ihan putkeen, vaan jouduin kahdesti lähtemään päivystykseen verenvuodon takia. Ekalla kerralla todettiin, että pala istukkaa on jäänyt. Se poistettiin nukutuksessa, ja samalla tuli kohtuun reikä... Siitä ei onneksi kuulemma ollut haittaa. Toisella kerralla ei vuotoon löytynyt syytä, mutta se onneksi lakkasi nopeasti itsestään.
Patologin raportti tuli aikanaan, ja se käytiin perinnöllisyyslääkärin kanssa läpi. Samalla meille kerrottiin, että meillä on mahdollisen seuraavan raskauden yhteydessä oikeus kromosomitutkimuksiin "ilman syytä". Sitä täytyy vielä pohtia, että halutaanko ottaa sitä pientäkään riskiä, jos seulonnassa ei moitittavaa löydy. Jos siis nyt ensin tulisi raskaaksi... (Meidän viimeinen pakastealkio siirrettiin tällä viikolla, eli sormet ristiin!)
Kysyin myös siitä, miksi meille ei huomautettu alhaisista arvoista seulonnassa, jos ne kerran viittasivat tähän kromosomihäiriöön (tämän kuulimme kahdelta eri kätilöltä Taysissa). No, kuulemma riskiluku on ainoa, mihin ultraajien käsketään kiinnittää huomiota, koska jos liian tarkasti kaikkia eri lukuja huomioitaisi, pitäisi niin paljon enemmän tehdä lisätutkimuksia, että siihen ei olisi resursseja. Ymmärrettäväähän tuo on, mutta tietty sitä itsensä kannalta olisi toivonut, että asia olisi selvinnyt esim. viikolla 15, eikä viikolla 23...
On vain sanottava, että esikoisen olemassaolo on ollut se pelastava asia meille. En edes halua kuvitella miltä tämä olisi tuntunut, jos kyseessä olisi ollut (kauan odotettu) ensimmäinen raskaus. Kiitollisena olen tuota tervettä ja iloista taaperoa nämä kuukaudet katsonut. <3
Tsemppiä kaikille, jotka näiden asioiden kanssa joutuvat painiskelemaan.
