Huomenet kaikille!
Täytyy sanoa että tämä pino on varmaan yksi tämän saitin surullisimmista, kun lukee peloista ja surusta mitä ihmiset joutuvat kokemaan, mutta tämä on tässä meidänkin epätietoisessa tilanteessa parasta terapiaa. On ihanaa että ihmiset rohkenevat kertoa kipeistäkin asioista, vaikka toki onkin niin että tieto saattaa lisätä tuskaa.
Helmiina, itsellä ei ole kokemusta enkelilapsesta, mutta keskenmenoista on ja nyt tällä hetkellä, vaikka mikään ei olekaan tämänkään raskauden kohdalla taattua, on jotenkin sellainen tunne, että vasta nyt olen sinut keskenmenoihin liittyvien pelkojen kanssa, vaikka onkin vasta rv. 16+4 menossa.
Yksi parhaimmista kavereistani on ollut minulla suurena tukena viimeiset 3 vuotta. Ensinnäkin hänen kohtalonsa on pistänyt omat menetykseni perspektiiviin (vaikuttavat nykyään pieniltä häneen verrattuna) ja koska hän uskalsi yrittää uuttaa raskautta enkelilapsensa jälkeen (lääkäri sanoi että ei ole olemassa parempaa lääkettä kuin uusi raskaus ja se piti hänen kohdallaan paikkansa), totesin että rohkea näköjään rokan syö. Ei se salama voi loputtomiin iskeä samaan henkilöön, joten jospa sitä itsekin vielä uskaltaisi.
Omalla kohdallani kävi tosin niin, että meni n. vuosi ennen kuin toivuin edellisestä kunnon raskaudesta joka keskeytyi 9+6 (toipuminen vei kauan sillä silloinen avomieheni tumppasi minut sairaalaan kun kuuli että sykettä ei enää löydy ja käski sopeutua lapsettomuuteen, joten menetin muutakin kuin mahdollisuuden vauvaan ja siksi toipuminen kesti). Pelkäsin hullun lailla raskaaksi tuloa, mutta kun aika kului ja uusi rakkaus astui kuvioihin aloin ajatella uutta raskautta. Mutta sitten en raskautunutkaan ja lopulta tämä mies karkasi Thaimaaseen. Sen pituinen se - ei ehkä ollut tarkoitettu että minusta tulisi äiti.
No, toisin kävi. Tuli uusi mies vastaan ja vaikka näytti sille, että en tule raskautumaan, olen nyt tukevasti raskaana eikä keskenmeno ole pelottanut. Jotenkin ajattelin että kestän sen jos niin huonosti käy ja olikin sitten shokki saada kuulla, että tässä raskaudessa ovat tsäänssit aikalailla 50/50 eli voimme saada elävän vauvan tai sitten emme. Alkoi valmistautuminen mahdolliseen enkelivauvaan, varmuuden vuoksi...
Pää on ollut viimeisen viikon todella kovilla ja itkukin on tullut, sitä en kiistä, mutta eilen yllätin itseni jo nauramasta hassulle ajatuskululleni. Huomasin nimittäin miettiväni ensi kesää ja sitä, että JOS tämä raskaus menisikin onnellisesti maaliin ja lapsi olisi terve, niin uskaltaisiko sitä harkita uutta raskautta ensi kesänä, sillä harvoin kai kahdesti tämmöistäkään kohdalle sattuu?! Että ehtisin saada 2 lasta ennen kuin täytän 42
Sen verran pitää muuten kommentoida tuota ukkoni käytöstä vielä, että hänellä menee asiat näköjään "jakeluun" kun sanoo "suoraan ja suomeksi", sillä nyt kun hän on saanut miettiä asioita kaikessa rauhassa on hänenkin maailmansa saanut niitä harmaan sävyjä.
Ainoa minkä sanoi ehdottomaksi oli se, että jos lääkärit nyt toteavat pahan kehityshäiriön (menemme seuraavaan rakenneultraan sairaalaan 30.6. ) niin siinä kohtaa hän tulee takomaan järkeä päähäni jos aion itsepintaisesti jatkaa raskautta; että on viisainta uskoa lääkäreitä. No, tästä asiasta olemme olleet ensimmäisestä plussasta lähtien yksimielisiä, mutta hän kuulemma pelkää että muutan mieleni ja sitten suhteemme on koetuksella.
Hän sanoi tajunneensa, että todennäköisys on suurempi, että vauva vammautuu synnytyksessä, kuin että vauvalla olisi kromosomivirheen aiheuttama vamma ja totesi, että jos vauvassa on jotain, mitä lääkärit eivät ole kyenneet ennustamaan tai näkemään, niin sen asian kanssa sitten vaan eletään ja yritetään pärjätä. Että hän ei karkaa vaikka olisin joku sellainen yllättävä vika, vaikka se olisi kuinka paha, joten lakkaa hyvä nainen maalaamasta pirua seinälle (kaverini mies jätti entisen perheensä, kun heille syntyi Down-lapsi, joten kumpikin tiedämme että näitä kytkimen nostojan tapahtuu, valitettavasti)
Lisäksi ukko heittäytyi ylisuojelevaksi... Meidän pitäisi lähteä juhannukseksi vähän reissuun ja minun pitäisi ensin mennä junalla Ouluun ja nyt hän ei päästä minua reissuun ennen kuin olen soittanut sairaalaan ja varmistanut, että se on varmasti turvallista. Ja pitää kuulemma kysyä sekin, saako "lähitaistelua" harrastaa normaaliin tapaan sillä hän ei halua vastuulleen sitä, että istukka ehkä irtoaa (se on yleinen vika näissä istukan trisomioissa). Että eletään sit mieluummin vaikka selibaatissa jos tilanne sen vaatii. Sanoin että lääkäri ei kieltänyt normaalia elämää, johon hän kuittasi että ET KYSYNYT LÄÄKÄREILTÄ ERIKSEEN JOTEN NYT SOITAT SAIRAALAAN! Minä siis soitan...
Erittäin mukavaa alkanutta viikkoa kaikille!
