Eilen oli päivä, jota tuskin koskaan voin unohaa, mielestä pois pyyhkiä. Menimme aamulla puoli kahdeksan sairaalaan. Tabletit kohdunsuulle 7.50 ja puoli tuntia sen jälkeen alkoi kipu. Suppareita tuli säännöllisesti ja 10.30 tuntui se naps, jota en ole koskaan ennemmin huomannut. Vesi meni melkein saman tien. Pian alkoi kova supistus joka oli kipeä, mutta ei sietämätön. Puolituntia olikin jo supistellut ihan kunnolla.
10.40 syntyi pieni lähes täydellisen näköinen pieni enkelipoika. Sukupuoli oli selvästi nähtävissä ja lääkärinkin sen totesi. Isompi oli, mitä ultrassa oli mitattu. Mittaa noin 16cm, vaikka pää olikin, niin, olihan hänellä jonkinlaiset kasvot, surulliset, silmien yläpuolelta kaikki poissa. Oikeassa kädessä ei ollut kaikki normaalia eikä vasemmassa jalassa. Vasemman käden sormet olivat kauniit, täydelliset. Samoin oikean jalan helmivarpaat laskettavissa.
Kätilöä ei suyntymähetkellä ollut paikalla ja minä olin menossa sille metallipytylle. Pikkuinen syntyi suoraan käsiini, sain kopin, ennen kuin olisi "lentänyt" lattialle. Pieni syntyi vaudikkaasti. Mitään vuotoa ei ollut ennemmin. Saoitin kelloa pienokainen toisessa kädessäni. Hämmentynyt kätilö tuli paikalle ja vei pojan siistittäväksi. Siistin itsenikin ja mieheni oli järkyttyneen oloinen. Säikähdyksestä lähinnä, miten äkkiä kaikki tapahtui. Saimme viettää hetken pojan kanssa ja otimme kuvia. Sain lisää lääkkeitä, että istukka irtoaisi, sillä se ei vielä tullut.
Hyvästien aika oli tuskallinen. En olisi hennonut antaa poikaa pois. Hänen aikansa oli kuitenkin mennä. Hänet oli taivasta vasten luotu ja yhteinen aikamme oli 16 viikon masumatka ja vajaa puolituntinen vierekkäin. Kerroimme kuinka häntä odotimme, rakastimme ja kuinka jäämme kaipaamaan. Sen jälkeen peittelin hänet kaarimaljaan tehtyyn petiin ja kätilö vei poikamme pois.
Itkimme, toinen toistamme tukien ja siitä itkusta ei meinannut tulla loppua. Aika pysähtyi ja mikään ei tuntunut enää miltään. Tyhjä olo, poikamme on lopullisesti poissa.
Lääkkeet tehosivat ja istukka tuli 12.10. Sekin metallipytyllä istuen. Taaskaan ei kätilöä näkynyt mailla ei halmeilla kellonsoitosta huolimatta. Huikkasin miehelleni, että tuoppas mulle hanska ja autoin itse istukan hiljaa varovasti vetämällä ja ponnistin samalla. Sain sen ulos, ennen kuin kätilö tuli paikalle, hän huomasi istukan kädessäni ja ojensi kaarimaljan. Samalla hän pahoitteli, ettei ollut paikalla kummassakaan hetkessä, että jouduin itse hoitamaan pienokaisen ulos, samoin kuin istukan.
Mahakipu ei ollut koko aikana sietämätöntä. Lähinnä voimakasta menkkakipua niitä puoli tuntia kestäviä kovempia suppareita lukuunottamatta. Eikä nekään olleet sellaisia, ettei olisi kestänyt mitenkään. Parilla panadolilla selvisin koko ajan. Vuoto oi sellaista menkkavuotoa kovempaa, mutta ei sellaista, miksi ajattelin.
Lääkäri tarkasti ultralla puoli kolmen pintaan ja otti vielä istukan riekaleen kohdunsuulta ja mahdoton hulaus hyytynyttä verta tuli mukana. Siihen oikeastaan loppui kaikki se suurempi vuoto ja pärjäsin siitä asti ihan tavallisella siteellä. Sain vielä maidon herumista estävän lääkkeen ja lisää kohtua supistavia. Vaihdoin vaatteet ja lähdimme kotiin. Jälkitarkastus kuuden viikon päästä samalla osastolla. Lääkäri oli aivan ihana. Hän vakuutteli, ettei tällainen noin vain toistu, että mikään ei estä yrittämästä vielä uudelleen.
Ajelimme kotiin ja lasten näkeminen oli mitä ihanin hetki. Ruoka oli valmiina ja henkisesti ja fyysisesti väsynyt kroppa pääsi lepäämään tuttuun ja turvalliseen kotiin. Lähetin tekstarit lähimmille, jotka asiasta tiesivät ja vastausten tultua laitoin puhelimen kiinni.
Tänä aamuna heräsin, ihme kyllä pitkän nukutun yön jälkeen hieman alakuloisena. Tyhjä olo. Mielessä vain pieni enkelipoika. Yksin isossa sairaalassa, edessä tutkimuksia...Tiedän, hänellä on nyt hyvä olla. Ei hän olisi voinut tähän maailmaan syntyä. Hänen olemassaolollaan on muu tarkoitus. Rakkauteni tuohon pieneen enkelipoikaan on kuitenkin ikuinen. Samoin ikävä.
Elämä jatkuu. Huominen tulee kuitenkin, samoin ensiviikko ja kaikki päivät sen jälkeen. Vielä tulee se päivä, kun kyyneleet eivät tule koko aikaa. Vielä tulee se päivä, kun voin avata pienen laatikon, jossa on kaikki muistot Onni-enkelistä. Neuvolakortti, ultrakuvat, blogitekstit, valokuvat (mies tulosti ne heti illalla) romppu, johon on kaikki aineisto poltettuna. Samaan laatikoon tulee myös kaikki muu, mitä vielä kotoa löytyy, joka enkelipoikaamme liittyy.
Nyt on aika alkaa parantaa haavoja, hiljaa hetki hetkeltä, itkeä suru pois. Antaa itselle aikaa tuntea se, mikä milläkin hetkellä on mielessä pinnalla.
Kiitos kaikille tuesta. Voimia teille kaikille, jotka ikäviä uutisia olette saaneet.
"Elä elämäsi hymyillen, hymyile läpi kyynelten"
Lumi-Marja
