Toimitus kysyy: Uhmaikäisen kanssa

Hei,

teemme Kaksplussaan juttua siitä, millaista elämä uhmaikäisen kanssa on ja kaipaisimme kokemuksianne. Millainen on ollut teillä legendaarisin uhmatilanne? Tai mikä on toistuvin uhmatilanne? Mitä lapsi tekee, miten itse silloin reagoit, mitä kokemus on mahdollisesti tilanteiden hoitamisesta opettanut? Kirjoita kokemuksesi tähän ketjuun. Mainitsethan vastatessasi oman ja lapsesi/lastesi iän. Kiitokset!

Nina Erho
Toimittaja, Kaksplus

 

Meidän pojalla (ikää nyt 3 vuotta) oli melkoinen uhma kaksivuotiaana. Hillittömiä raivareita ei onneksi ollut yleensä sentään montaa kertaa päivässä, mutta sitten kun poika räjähti, niin hän saattoi kiljua tunninkin niin että siltä meni jalat alta. Kohtaukset muistutti yöllisiä kauhukohtauksia. Raivonpuuskaan ei auttanut mikään, syli tai ylipäänsä koskettaminen kaikista vähiten. Onneksi ennen kolmea ikävuotta raivarit selkeästi alkoi vähetä ja helpottua kun lapsi alkoi oppia kertomaan että "HARMITTAA!!" ja osaa monesti vielä kertoa syynkin.

 

Lapsellamme ei ole ollut uhmaikää kertaakaan. Hän on nyt 13-vuotias.

 

Esikoistyttäreni on nyt hieman yli kolmevuotias, kuopus vasta vauva. Esikko on aina ollut temperamenttinen ja harhoissani kuvittelin uhman olleen pahimmillaan joskus reilu kaksivuotiaana, kun raivareita alkoi ilmaantua. Ehei, sepä ottikin vain vauhtia.

Arkemme on nykyään yhtä taistelua ja vääntämistä heräämishetkestä nukkumaanmenoon asti, tänään ensimmäiset huudot huudettiin aamuseiskalta 30 sekuntia heräämisen jälkeen. Mikään ei suju, ei mikään. Tyttö on pahalla tuulella 95 % ajasta. Hän ei halua käydä potalla tai pöntöllä, ei pukea, ei pestä käsiä, ei syödä pahaa ruokaa (kaikki on pahaa), ei katsoa juuri tätä pikkukakkosta, ei syödä itse, ei syödä syötettynä, ei käydä kylvyssä, ei nukkua, ei mennä ulos, ei tulla sisään, ei mennä tarhaan, ei lähteä tarhasta pois. Kysymys toistuvasta uhmatilanteesta on hassu, koska jokaikinen tilanne on uhmatilanne. Tyttö kirkuu niin kovaa raivareissaan, että hänet on laitettava omaan huoneeseen jäähylle ovi kiinni – korvat menevät lukkoon. Usein pidämme kuulosuojaimia näissä pahimmissa tilanteissa.

Mikään kikka tai keino ei tunnu toimivan, lahjonta, uhkailu ja kiristys ovat jokapäiväisessä käytössä. Samoin ennakointi, huomion antaminen, kahden vaihtoehdon tarjoaminen jne. jne. jne.

Odotan vain, että tämä tilanne hieman helpottaisi. Nyt elämä tuntuu kohtuuttoman hankalalta ja ilottomalta, yhdeltä suurelta taistelukentältä.

 

Niin ja oma ikäni on 35.

 

Nyt 4,5 -vuotiaana lapsellani on uhma päällä. Päiväkodista kotiin pyöräilessämme hän huuta ja itkee koko matkan ja lähes joka päivä. Useissa askareissa päivän aikana uhmailee ettei tekisi mitä pyydetään. Pyöräilessä annan hänen huutaa mutta muissa uhma jutuissa yritän kiristää ja lahjoa. Kiristäminen herkkupäivän menettämisellä on aika tehokasta. Itsellä on huono omatunto kun täytyy tälläisa keinoja käyttää, mutta ei sitä kaikkea voi antaa tehdäkkään.

 

Onhan tää aika rankkaa. Suurin osa ajasta menee ihan mukavasti, mutta sitten kaiken peruskuvion päälle uhmailut, niin onhan siinä omat voimat aika vähissä.

Meillä ei ole mitään pahemmanluokan uhmia (lattialla rymyämistä etc) ja pojat on aikas vilkkaan herkän kilttejä perusluonteeltaan. Mutta kummallakin on uhmavaihe menossa. Vanhemmalla 3-vuotis- ja nuoremmalla 1½-vuotisuhma (olen esikoisen myötä ihan varma, että tämän ikäisenäkin on uhma... samanlainen näyttää olevan pikkuveljellä)

Vanhemman kanssa uhmaa on mielenmuuttuminen esimerkkinä hammaspesu. Meillä on tapana, että ensin minä pesen ja sen jälkeen pojat jatkavat itse hampaittensa pesua. Poika huutaa ennen operaatiota ettei halua pestä ja kun hampaat on pesty totean, ettei enää tarvitse kun äiti pesi ne... tämän jälkeen alkaa hirveä huuto "minä haluan pestä" ja tällaisten positiivisten miielenmuutosten kohdalla mieli saa muuttua. Yleensä koitan kuunnella eri jankutukset tuuliputkikorvilla sillä olen huomannut, että pojan on tarve vain jankuttaa, kunnes huomaa sen olevan turhaa. Asiat on suhteellisia, mutta kärjistettynä pääperiaate on, ettei mennä pojan mielenilmauksen mukaan...

1½-vuotiaan uhma saattaa olla mielihalun ilmaisua kovemmin elein. Kitinää, jalanpolkua, sormenvetäisyä ja "seisomisraivoa", kunnes tajuaa, että pojan tekee esim. kovasti mieli suklaapiparia. Toimitaan riippuen tilanteesta.. esim tuo keksiesimerkki on sellainen, ettei varmasti saa piparia. Hyvästä käytöksestä saa palkinnon. Useimmin pienemmän kanssa on vaan parempi että saa remuta hetken "itsekseen". Esim yölliset kohtaukset ovat vähän sellaisia ettei niille voi mitään. Poika saattaa kitistä niin, että tulee tunne, että haluaa syliin ja jos ottaa syliin saa kauheamman kohtauksen, että äkkiä päästävä pois....

Vanhemman pojan kanssa olen huomannut,että sylin tarve on aika kova uhmakohtauksen päälle.

On tää aika selviämisrämpiämistä välillä. Tänään en olisi jaksanut millään aamukohtauksia. Pitäisi päästä välillä oma pääkin tuulettumaan, saada omaa aikaa ja tilaa... Mutta sitä tilaisuutta odotellessa!

t. Äiti 36-v, pojat 3-v & 1½-v

 

Olen 35 vuotias reilun 4v ja pian 3v pojan sekä kohta 1,5v tytön äiti. Alkaa tässä valmistautumaan että talossa on pian kolme uhmailiaa. Nimittäin tyttökin on jo aloittanut nämä huudot ja raivarit jos joku ei mene mielen mukaan. Tosin on jo vauvasta ollut aika temperamenttinen samoin kuin keskimmäinenkin. Esikoinen on sitten luonteeltaan tasaisempi. Vanhimmalla uhma esiintyi kakan pihtaamisena ja tuhrimisena. Oli äärimmäisen hermoille käypää, mutta on onneksi nyt jäänyt taakse. Joskus harvoin sai kiukkukohtauksia. Nykyisin sanoo en tykkää siusta jos ei homma mene putkeen. Keskimmäinen on kanssa aika tulinen tapaus ja sai pienempänä raivareita. Nyt vaan tekee mitä tykkää ja sitten itkun kanssa kun jää vaikka pukemisessa jälkeen tai ruoat meinaa hävitä eestä. Kaikessa pitää olla vastahankaan. Meilläs siis kaikilla kylä on uhmaikä pukannut päälle hyvissä ajoin ennen 2v. Välistä menee hermot ja tulee huudettua kun tuntuu ettei korvat on lapsilta hukassa. Tosin olen todennut käytännössä, että lehmän hermot toimii käytännössä paremmin ku se että menettää ne. Meillä myös välistä uhkaillaan/kiristetään ettei mennä kerhoon tai saa jotain, mutta onneks kuitenkin aika hyvin on päästy sopuun. Iskälle sitten enemmän kiukutellaan ku on päivät poissa.

 

Meillä siis on toiminut pukemistilanteissa se että antaa lapsen valita pipon, hatun, hanskat jne. eli sillä saa lapsen rauhoittumaan ja tulemaan luokse. Pöydässä jos ei varoituksista huolimatta ole kunnolla joutuu pois ja yleensä tämän poiston jälkeen alkaa homma taas toimimaan. Meillä esikoinen ei suutuspäissä oikein sietänyt sylittelyä vaan piti saada rauhoittua itekseen. Yleensä juoksi omaan huoneeseensa raivoamaan ja mie sit perässä seuraks. Oottelin siellä millon on valmis rauhottumaan et voitiin puhua asiasta. Pienin on kans sellanen että syli on sen raivokohtauksen aikana myrkkyä. Se että huomoin saa kiinnitymään johonkin muuhun on meillä A ja O. Monesti hassuttelu, äitin ilveily, joku yllättävä juttu saattaa laukaista tilanteen eli luovuutta vaaditaan. Lisäks meillä varmaan helpottaa uhmailua sekin että vaan vaarallisimpia ja tärkeimpiä asioita kielletään eli elämä ei ole yhtä kieltämistä. Lisäks meillä on tuo toisten huomioonottaminen niin joka päiväinen teema kun lapset on sen verran pienellä ikäerolla. Jatkuvaa nahuamistahan se on, mutta kyllä siinä varmaan jotain ihmisuhteistakin opitaan.

 

Jatkanpa vielä minäkin... "ihanaa" lukea näitä kokemuksia, siis kaikella hyvällä - voimia teille kaikille!

Meilläkin on kiristys, uhkaus ja lahjonta arkipäivää ja myös tuo valinnanmahdollisuus vaihtoehdoista on isossa roolissa...

Tietoisesti oon yrittänyt välttää sellaisten iloisten asioiden kanssa pelaamista.. eli siis tuo kiristys ja uhkailu, niin sen olen rajannut sellaisiin kivoihin arkiasioihin, joiden häviäminen ei ole sinänsä iso juttu, mutta joita lapset arvostaa... Siis en vielä ole joutunut uhkailemaan jollain harrastuksella tai perheen yhteisellä reissulla etc. Sellaiset kivat jutut jotka tuovat iloa meidän kaikkien arkeen, niin niitä yritän vielä varjella... Toki nämä on tilannekohtaisia ja varmasti on lapsia, joiden kanssa joutuu (?) näistäkin luopumaan... Itse uskon kyllä rutiineihin ja periaatteiden ylläpitämiseen, kyllä ne tuottavat hedelmää! vaikkei aina jaksaisi uskoa.

 

niin, ja kyllä mun mielestä uhkauksen täytyy liittyä 3-vuotiaan kanssa johonkin, mikä tapahtuu seuraavan kahden minuutin tai korkeintaan kahden vartin kuluttua. Ei lapsi paljon tulevista lomamatkoista perusta.

Mä oon miettiny tätä jäähyasiaa. Kun kolmevuotiasta itkupotkuraivarihuutajan vie jäähylle, niin pitääkö siinä istua sen vieressä kun se karjuu, vai saako sen "hylätä" sinne sängylle huutamaan? Jos siihen jää, niin lapsihan saa sillä huutamisellaan jakamatonta vanhemman huomiota? Jos taas lähtee pois, niin jättää lapsen yksin tunteidensa kanssa.

Meillä jos lapsen joskus kantaa toiseen huoneeseen, hän karjuu kauhealla äänellä "älä äiti purista, älä jätä." On siinä naapureilla kuuntelemista ja miettimistä, että mitä täällä oikein tapahtuu. Ollaan puhuttu lapsen kanssa rauhallisella hetkellä, että välillä pitää mennä rauhottumaan muualle, ei voi demonisoida kaikkien perheenjäsenten elämää omalla käytöksellään. Vähän karulle se silti tuntuu, kun lapsi vielä osaa tehdä asiasta niin kovin dramaattisen.

 

Meidän lapsilla uhmaa on vähän kun vertaa monien muiden juttuihin,mutta tuntuu että eniten meillä uhmailee 5vuotias tyttömme.Uhmaa esiintyy yleensä aina kun pitää lähteä ulos.Tyttö vitkuttelee leikeissään vaikka pyydämme pissalle ja pukemaan.Usein tilanne päätyy siihen että joudumme taluttamaan tai kantamaan tytön huutavana pissalle ja pukemaan.Nyt olen välillä pukenut työn ulos joka selvästi auttaa ulos lähdössä.Pukea kyllä osaisi itsekkin kun on pukenut jo aika pienestä asti ihan kaikki vaatteet,mutta ihan mukava välillä auttaakkin kun yleensä tytöllä hermostuttaa jos housujen henkelit ovat huonosti tai jos huppu jää takin alla huonosti tai jos huivi tai kaulus menee huonosti...joten helpommalla pääsee kun auttaa heti eikä hepulin tultua.Muuten tyttö on super reipas,mutta tosiaan ulos lähtö on hankalaa.Ulkona kuitenkin viihtyy hyvin ja olen huomannut että vaatteet menee salamana ilman kiukuttelua päälle jos teemme jotain kivaa.Esim.lähdemme pyöräilemään tai potkimaan palloa urheilukentälle tai leikimme pihalla jotain kivaa.Vasta esimerkiksi otimme kaikille taskulamput kun oli jo pimeää ja lapset seikkailivat pihallamme niiden kanssa.

1-Vuotiaalla alkaa myös näkyä jonkinlaista kiukkuilua.Jos kielletään niin saattaa loukkaantuneena mennä huulet mutrussa kauemmas lattialle pyllöttämään.Joskus alkaa myös kiellettäessä itkeä ja menee lattialle makaamaan ja muka potkiskelee jaloillaan.Tuon kaiken tekee varovasti kun on vasta lähtenyt kävelemään ja on siinäkin vielä aika varovainen.Joten on vähän hassun näköistä kun varovasti menee makaamaan ja sitten muka potkuttelee ja itkee.Nyt olen tehnyt yleensä niin että pojan ottaessa jotain kiellettyä sanon hänelle "anna se äidille" ja pikkuiseni sitten ihan onnessaan tuo sen minulle ja saa siitä kiitokset jatkuvan kieltämisen sijaan

3-vuotiaallamme on ollut tosi vähän uhmaa,mutta nyt on kitinä vaihe menossa joka on tosi ärsyttävää.Saattaa aloittaa aamun kitinä äänellä vaatien "mulla on nälkä!Haluan maitoa!Haluan aamupalaa! Aurinko paistaa! Haluan ulos! Haluan lasten ohjelmat!"
Yhteentörmäyksiä 3vuotiaan kanssa tulee lähinnä silloin kun pitää lähteä perhekerhosta kotia jolloin poika saattaa pahimmassa tapauksessa juosta karkuun ympäri kerhoa ja jopa itkeä,mutta yleensä saamme ne tilanteet ohitettua jollain houkutuksella esim.saa sammuttaa kerhon valot,tai menemme kotimatkalla kauppaan.Nyt poika lähtee aika reippaasti kun tietää että pian pääsee samoihin tiloihin omaan päiväkerhoonsa,jossa käy yhtenä päivänä viikossa.Ulkoa sisälle meno aiheuttaa myös väliin itkua,kun poika haluaisi lähinnä asua ulkona.

7-Vuotias tyttömme ei varmaan kuulu enään uhmaikäisten piiriin mutta välillä tuntuu että hänen kanssaan on eniten yhteentörmäyksiä.Tyttö kun haluaisi jo "isona" koululaisena päättää mitä hän milloinkin pukee päälleen ja suuttuu minulle jos en anna lähteä liian vähillä vaatteilla kouluun ja välillä myös silloin kun kehotan tekemään läksyt heti koulusta tultua ja välipalan syötyään.Saan yleensä itselleni pahan mielen kun tyttö aloittaa inhottavalla äänensävyllä sanomaan että "sää aina määräilet ja sää aina pakotat" ym. Olen selittänyt ja selittänyt että ajattelen vain hänen parastaan,mutta vaikka se sillä hetkellä välillä näyttää auttavan niin yhteentörmäyskiä tulee samoista aioista yhä uudelleen.

Ihania reippaita lapsia silti kaikki neljä vaikka välillä kiukuttelevatkin <3 Niinpä kiukutellaan välillä me aikuisetkin

Äiti 31v,Isä 34v,lapset 1v, 3v, 5v ja 7v

 

Esikoistytär on 3,5vuotias ja on vauvasta saakka ollut hyvin tempperamenttinen (mikä ei välttämättä ole huono asia). Uhma alkoi kaksi vuotiaana ja on vahvistunut koko ajan. Vielä puoli vuotta sitten neiti saattoi saada isonkin raivarin keskellä kauppaa, kun neidin haluamaa asiaa ei ostettu ja mies kantoi lapsen huutavana autoon odottamaan. 3,5vuotias uhmaa edelleen, parku saattaa tulla siitä, ettei pikkuveljeltä ei saa viedä lelua kädestä, tai joutuu laittamaan säänmukaiset vaatteet ulos (eikä omia valintojaan), mutta viime aikoina on ollut selkeää kehitystä. Lapsi haluaa syliin ja itkee - samaan aikaan kuuntelee kun äiti tai isä selittää miksi X asiaa ei saa tehdä. Kiukku menee ohi ajallaan ja leikki jatkuu.

Pahimman uhman aikana kaikkein vaikeinta oli pysytellä itse aikuisena ja ottaa vastaan lapsen raivo - aina en siinä onnistunutkaan vaan ärähdin jotain takaisin. Punaisena lankana olemme pitäneet sitä, että raivoamalla tai itkemällä ei tienaa mitään, jos asia oli kielletty ennen raivoa, se pysyy raivon jälkeenkin kiellettynä. Neuvottelemalla ja keskustelemalla voi saada tahtonsa perille (esim. jos jättää raivoamasta ulkovaatteista, voi neuvotella, että tuon keltaisen paidan tilalle ottaisin punaisen ja jos lapsen toive on toteutettavissa, se toteutetaan. Raivoamalla taas asiat eivät muutu miksikään).

Mahdollisesti neidin uhma tässä vielä pahenee, mutta tällä hetkellä tuntuu, että ensimmäinen uhma on jäämässä taakse.

Äidin ikä 34v.

 

Meillä pojat 3v 2kk ja 1v 10kk ovat vähän väliä uhmaamassa. Yleensä kun pitäisi tulla sisään ulkoota tai lähteä jonnekkin ja jos ei lasta miellytä asia niin hän heittäytyy maahan. Vanhempi poika teke tätä ensin ja nyt tuo nuorempikin on alkanut heittäytymään. Nuorempi poika myös heittelee puuro yms lautasia jos jostain sattuu suuttumaan. Useasti on ruuat lentäneet maahan kun on sille päälle sattunut. Yleensä se maahanheittäytyjä saa hetken siinä olla, mutta ei siinä usein auta muu kuin ottaa lapsi kainaloon ja viedä sisälle/autoon. Ja tähän kuuluu myös kamala huuto, koska ei saa sitä tahtoaan läpi. Ja ruuanheittelijä viedään omaan sänkyyn jäähylle. Ja kun lapset saa raivokohtauksen jossain kaupassa niin silloin ei nolota itseni puolesta vaan säälittää niitä muita kaupan asiakkaita jotka joutuvat sitä karjuntaa kuuntelemaan. Usein viedään jäähylle, välillä lahjotaan ja toisinaan myös pitää huijata lasta. Äiti 26v.

 

Nyt 4- vuotias tyttäreni inhoaa yli kaiken pukemista. Alkoi 2. 5 vuotiaana.
Ulos lähtiessä keksi paljon kaikkea kivaa tekemistä juuri ennen lähtöä. Vaikka olin maininnut jo hyvissä ajoin ulos menemisestä. Siihen ei auttanut sekään, että kohde ulkona olisi ollut mieluinen.
Kun hetki pukemiseen koitti ei tyttö ottanut kuuleviin korviinsa pyyntöä/käskyä. Ja kun tilanne meni siihen, että otin tytön syliin ja aloin pukemaan niin huutokonsertiksihan se yltyi. Joskus myös äidinkin.
Niin hermoille se iänikuinen rumba usein päättyi.
Mutta esim. neuvolaan ei mennä silloin kun huvittaa.
Usein jäimme sitten sisään, kun ei tappelua jaksa jokapäivä. Kaikki tunnetut konstit myöskin lahjomiset kokeiltiin ja yhtä huonoin tuloksin.
Ei siinä auttanut kuin pitää itsensä rauhallisena ja pää kylmänä.

Mielestän se, että tyttö oppi itse n. 3 vuotiaana pukemaan helpotti tilannetta.
Siskon syntymä saattoi yöskin vaikuttaa, mutta edelleen lähteminen tytölle on se vaikein hetki. Nyt siitä onneksi voidaan keskustella ja usein juuri se edistää asiaa.

 

Edelliseen Äiti 34, ja tytöt 4 ja 1,5 vuotiaat

 

Itse olen 28-vuotias ja minulla on 3-vuotias tyttö ja 1,5-vuotias poika. On hassua, kuinka täysin erilaisia he ovat tempperamentiltaan, tyttö on hirmuisen kiltti ja kuuliainen eikä protestoi normaaleja arkijuttuja juuri mitenkään. Mutta kun pahoittaa mielensä, esim. pikkuveli lyö, en ehdi lukea/leikkiä tms. saa todella kovia raivareita ja ongelmana on, että tyttöä ei tahdo saada rauhoittumaan millään. Jo pienestä asti kaikenlaiset harhauttamisyritykset ovat vain lisänneet kiukkua. Hän saattaa huutaa jopa kolme tuntia, yleensä kuitenkin tunnista puoleentoista. Hän haluaisi itkeä vain ja ainoastaan sylissä, mikä tekee arjen aika hankalaksi, koska kuitenkin toinenkin lapsi ja koti hoidettavana. Ymmärrän, että tämä on osittain huomionhakuakin tytöltä, mutta kurjalta kuitenkin tuntuu jättää tyttö itsekseen itkemään ja huutamaan "äiti syliin" kun oikeasti on pakko tehdä jotain muutakin kuin pitää täysillä kirkuvaa tyttöä sylissä tuntikaupalla. Ja usein myös tuntuu että rauhoittuu kuitenkin nopeammin itsekseen kun sylissä olemalla tuntuu että ei tosiaan pääse tilanteen ohi millään. Juttelu, selittäminen, harhauttamisyritykset tosiaan vain saavat aikaan vielä enemmän raivoa. Yleensä teen niin, että raivarin sattuessa lohdutan kunnolla ja selitän miksi harmittaa ja pidän sylissä ja silittelen 5-15 min ja sitten rupean puuhailemaan omiani tytön lähellä ja kerron, että saa tulla äitiä auttamaan, kun on rauhoittunut. Itsellä pysyy hermo paremmin kasassa kun saa jotain aikaan, mutta ei kuitenkaan jätä tyttöä yksin. Käydään monesti raivareita läpi myöhemmin ja yritän kehua kuinka hienosti osasi rauhoittua ja että saa harmittaa mutta äiti ei ihan koko aikaa ehdi pitämään sylissä mutta äiti silti rakastaa ym.

Poika taas on ihan eri maata. Protestoi pienestä iästään huolimatta lähes jokaista vaipanvaihtoa, pukemista, käsien pesua ymymym mutta hänet on niiiiiiin helppo harhauttaa että ihan uskomatonta tytön jälkeen. Laulaminen on satavarma raivarin lopettaja, samoin kutittaminen ja poika myös kuuntelee tarkkaan kun selitän, että "sua harmittaa/sait kipeää, anna äiti halaa pahan mielen pois" ja poika sanoo "halaa, halaa, mieli, mieli" ja painaa päänsä kainaloon nanosekunniksi ja unohtaa.

Tuo arkeen rikkautta ja itselle haasteita kun ovat niin erilaisia luonteeltaan, mutta molemmat aivan ihania persoonia enkä mihinkää vaihtaisi, vaikka joskus voi sekin mielessä vilahtaa

 

Meillä kaksi tyttöä, vanhempi nyt kohta neljän, nuorempi puolitoista (itse olen 42 v.). Esikoisen uhmailu alkoi hiukan alta kahden vuoden, ja on jatkunut sykleinä siitä lähtien. Olisi paljon helpompaa luetella ne harvat tilanteet, jotka känkkäränkkäaikoina sujuvat ongelmitta (mm. aamupuuro jostain kumman syystä menee aina alas vauhdilla), sillä niiden laskemiseen ei montaa sormea tarvita.

Iloksemme nyt myös kuopus on alkanut ottaa idolistaan mallia, ja tämä tietysti vain lisää isosiskon kierroksia, kun on huomannut, että näin hän voi välillisesti aiheuttaa vielä suurempaa kaaosta. "Parhaimmillaan" esim. ulkovaatteiden pukeminen ja ulos lähtö on yhtä katkeamatonta itkupotkuraivarihuutoa -stereona, jossa toinen on kaasu- ja toinen -poljin.

Isompi on viime aikoina ottanut korkeaoktaaviseen kapinaansa myös varsin dramaattista sanastoa tyyliin "Äiti. älä enää satuta mua" (en todellakaan satuta) ja "Apua, auttakaa!". Eli kerrostalomme naapuruston aktiivisuudesta riippuu, missä vaiheessa lastensuojeluviranomaiset puuttuvat tähän kidutukseen.

Kun sitten saan tytöt ahdettua haalareihinsa ja luovutan heidät puistotädin hellään huomaan, heistä kuin taikaiskusta kuoriutuu mitä rakastettavin ja aurinkoinen kaksikko, joka hurmaa kiltteydellään ja leikkisyydellään. Onneksi puiston tädillä on itselläänkin matkaa mittarissa jo jonkin verran ja kolme lasta kasvattanut murkkuikäisiksi, sillä hän muistaa aina kehujen jälkeen todeta, että "me nähdään näistä lapsista vaan se parempi puoli". Muuten nimittäin uskoisin joka aamu puistomatkalla käveleväni jonkinlaisen maagisen vyöhykkeen läpi, jossa lapseni vaihdetaan kilteiksi klooneiksi, ja ne alkuperäiset jätetään odottamaan hakumatkalla tapahtuvaa takaisinvaihtoa...

 

Mulla on yksi lapsi, tyttö, 1v9kk ja uhmaa on ollut havaittavissa jo useita kuukausia. Välillä on helpompia kausia, välillä vaikeita. Ensimmäinen kunnon kohtaus säikäytti minut, luulin, että lapsi on vakavasti sairas, niin uskomaton tuo raivokohtaus oli. Lapsi huusi kuin mielipuoli ja oli suoraan kun manaaja -elokuvasta. Eihän minulla ollut kokemusta uhmasta, joten oikeasti säikähdin.

Meillä suurin ongelma on pukemisen ja ulos lähtemisen kanssa. Joko lapsi nauraa ja juoksee karkuun eikä suostu pukemaan tai vetää raivokohtauksen kun hänet pukee väkisin. Silloin kun en jaksa pelleilyä, sanon hänelle, että selvä, äiti lähtee sitten yksin kauppaan (tai mihin ikinä on tarkoitus lähteä) ja rupean pukemaan itselleni päälle ja esitän, että olen lähdössä. Tällöin lapsi useimmiten tulee luokseni, ja sanoo "mukaan" ja sitten pukeminen onnistuu. Saatan myös uhkailla: "selvä, ei sitten osteta kaupasta mitään kivaa tai hyvää", tämäkin tehoaa välillä.

Muissa tilanteissa (esim. jos lapsi vinkuu saada katsoa muumia) sanon, että ei, nyt ruvetaan syömään. Lapsi vetää raivarit. Sanon, että ei auta huuto, nyt ruvetaan syömään eikä katsota muumia. Lapsi huutaa. Enää en vastaa. Lapsi lopettaa yleensä hyvin äkkiä. Tämän olen huomannut tehokkaaksi keinoksi, eli vastaan max. kaksi kertaa lapselle, sen jälkeen en vastaa. Kun lopettaa huutamisen, rupean juttelemaan normaalisti niitä näitä hänelle. Olen huomannut myös, että kesken lapsen huudon on turha yrittää sanoa mitään, se vaan pahentaa tilannetta.

N. kuukausi sitten oli jo pari viikkoa jatkunut vaikeampi kausi. Lapsi teki kovasti pahojaan (kiellettyjä asioita, kuten leikki vessassa mm." siivoilemalla" kissojen hiekkalaatikkoa) ja eräänä päivänä minulla meni sitten hermot. En muista edes, mitä lapsi teki, mutta huusin hänelle ekaa kertaa tosissani. Tuon huutamisen jälkeen lapsi totteli pari viikkoa ihan todella hyvin, en tiedä, johtuiko tosta mun raivoamisesta. En kuitenkaan aio turvautua huutamiseen, koska se menettää tehonsa taatusti äkkiä ja se on uuvuttavaa. Paljon helpommalla pääsee, kun pysyy rauhallisena.

Minulla on myös ongelmana se, että kun lapsi pelleilee minkä tahansa asian kanssa ja yritän olla vakavana ja komentaa, niin minua rupeaa naurattamaan. En mahda sille mitään, repeän usein vaan ihan täysin. Lapsi oppii tästä vain sen, että pelleily on mielestäni hauskaa, mutta minkäs teet. Välillä minua naurattaa myös hänen raivokohtauksensa, kun ne menevät ihan överiksi. Tällöin poistun kyllä toiseen huoneeseen, en tahdo virnuilla, kun hän itkee ja on vihanen.

 

Elämä uhmaikäisen kanssa oli välistä huvittavaa, välistä hiuksia raastavaa. Onneksi jo meidän perheessä hieman laantunutta (tietty nyt sitten heti tänään saa pahimman mahdollisen uhman) ja elämä on aika mukavaa 5 vuotiaan kanssa, on ihana puliseva maailman tutkija

Mutta se legendaarisin kerta tapahtui pari vuotta sitten kesällä. Olimme ihan oman pihan tuntumassa, kun pienen maailma repesi totaalisesti. En yhtään muista mistä uhma alkoi, ei varmaan mitään kummempaa ollut.. Olimme siis matkalla kotiin ja matkaa oli jäljellä ehkä 100m, kun teki stopin, ei liikahtanut mihinkään ja huusi et äitiä, eiii yms. Tilanne oli kauhea, ihan hirveä.. yritin kantaa tuota huutavaa raivokasta lasta kotiin, mutta huusi vain kurkkusuorana et lopeta äiti, päästä mut yms. Voimat ei riittänyt pitelemään tuota rimuilevaa lasta ja laskin maahan. Kiukku vaan jatkui ja lopulta kyllästyin ja lähdin kävelemään kotipihaan, välistä palasin ihmettelemään kiukkuista lastani joka huusi ja raivosi nyt "äitii, älä jätä minua". Samassa kännyni soi ja vastasin, juttelin kännyyn ja vahdin lastani, sitten kuulin että joku mies sanoo viereisen aidan takaa "et se äiti jätti ton" kurkkasin niin et näki ja sitten tuo mies toteaa et "siellä se juoruaa vain kännyyn".. Siinä vaiheessa minulla napsahti ja sanoin tuolle naapurille, et jos olet noin huolissasi lapsen hyvinvoinnista niin mitäs jos soittaisit viranomaiset paikalle. Naapuri hävisi sisälle, ei ilmaantunut viraomaisia ja lapsikin rauhoittui lopulta ja tuli syliin ja kannoin kotiin. Aiemmin ei vain mikään kelvannut, ei halunnut kävellä itse, ei halunnut syliin. Niin ja miksi lähdin kävelemään omaan pihaan? No siksi, kun yleensä lapsi tulee perässä, nyt ei vain tepsinyt tämä keino ja siksi et olin itse jo puhki tilanteesta.

Tunnustan olevani kasvatuksen ammattilainen, mutta niin vain oman lapsen uhman edessä on välistä aivan keinoja vailla, samalla vanhemmuuden viivalla muiden äitien ja isien kanssa. Yritän pysyä uhman edessä rauhallisena (huom. yritän, aina en kykene siihen) aina olen lapselle läsnä, en jätä yksin, mutta annan tilaa uhamalle (en siis ole ihan vieressä, mutta samassa huoneessa kotona). Hermoja raastavaahan tuo uhma aika oli välillä ja tosiaan välistä suupieliä nyki, kun toisen uhma oli vähän huvittavaakin.

Mikä helpottaa uhmaa, no aika! Niin ja toki se, että itse pysyy rauhallisena, on läsnä lapselle ja antaa lapselle tilaa uhamalle, se on kuitenkin vaihe joka on koettava, kestettävä ja jaksettava. Mikä on hyvä muistaa niin kaikkea aikansa, se on vain vaihe ja ohi menee. Joskus sitä voi muistella huvittuneena, mitä toki on todella vaikeata kuvitella uhman ollessa läsnä juuri nyt.

Lapsi 5v. ja minä 39v.

 

[QUOTE="Aini";24820573]Esikoistyttäreni on nyt hieman yli kolmevuotias, kuopus vasta vauva. Esikko on aina ollut temperamenttinen ja harhoissani kuvittelin uhman olleen pahimmillaan joskus reilu kaksivuotiaana, kun raivareita alkoi ilmaantua. Ehei, sepä ottikin vain vauhtia.

Arkemme on nykyään yhtä taistelua ja vääntämistä heräämishetkestä nukkumaanmenoon asti, tänään ensimmäiset huudot huudettiin aamuseiskalta 30 sekuntia heräämisen jälkeen. Mikään ei suju, ei mikään. Tyttö on pahalla tuulella 95 % ajasta. Hän ei halua käydä potalla tai pöntöllä, ei pukea, ei pestä käsiä, ei syödä pahaa ruokaa (kaikki on pahaa), ei katsoa juuri tätä pikkukakkosta, ei syödä itse, ei syödä syötettynä, ei käydä kylvyssä, ei nukkua, ei mennä ulos, ei tulla sisään, ei mennä tarhaan, ei lähteä tarhasta pois. Kysymys toistuvasta uhmatilanteesta on hassu, koska jokaikinen tilanne on uhmatilanne. Tyttö kirkuu niin kovaa raivareissaan, että hänet on laitettava omaan huoneeseen jäähylle ovi kiinni – korvat menevät lukkoon. Usein pidämme kuulosuojaimia näissä pahimmissa tilanteissa.

Mikään kikka tai keino ei tunnu toimivan, lahjonta, uhkailu ja kiristys ovat jokapäiväisessä käytössä. Samoin ennakointi, huomion antaminen, kahden vaihtoehdon tarjoaminen jne. jne. jne.

Odotan vain, että tämä tilanne hieman helpottaisi. Nyt elämä tuntuu kohtuuttoman hankalalta ja ilottomalta, yhdeltä suurelta taistelukentältä.[/QUOTE]

Tuo voisi hyvinkin olla mun näppikseltä, paitsi että kyseessä nyt 4-vuotias esikoispoika.

 

Olen 21v äiti ja minulla on 2v1kk tytär. Vielä ei ole ollut mitään järkyttäviä purkauksia, lähinnä sitä, että kaikesta pitää olla eri mieltä ja päättää itse. Jos tarjoan mehua, vastaa tähän,että haluaa maitoa. Annan maitoa ja sitten alkaa karjunta, että haluaa mehua. Kaupassa polkee jalkaa ja kitisee jos ei lähde mukaan mieluisat ostokset..

 

Uhmis alkoi 1v6kk ikäisenä syömisen kanssa tappelulla. Siitä lähtien uhmis on vain pahentunut ja saanut uusia muotoja. Noin puoli vuotta myöhemmin se näkyi myös pukemista, vaipanlaittoa ja nukkumaanmenoa vastaan taisteluna. Sitten on tullut potkiminen, huutaminen, sylkeminen jne jne. Kaikista rasittavin on ollut paskan panttaaminen, jota ei onneksi ole ollut nyt pariin kuukauteen. Saattoi pantata paskaansa jopa viikon ja sitten se älyttömän iso ja kova kakka "synnytettiin" vähintään 1½ tunnin huudon ja kiemurtelun jälkeen. Sitä huutoa kesti välillä ihan pari päivääkin, kun se koitti pidättää sitä paskaansa. Annettiin joka päivä levolaciakin, jotta olisi pakko mennä kakalle. Neuvolasta ei saanut mitään apua. Välillä myös panttasi kustakin. Tätä paskarallia kesti n. 8kk.

Sitten viime syksystä lähtien on saanut hirveitä raivareita jolloin vain huutaa niin lujaa kuin keuhkoista vain lähtee, kieriskelee lattialla, potkii.. Raivarin kesto 15min-1½h. Viime kevät oli todellinen helvetti. Näitä raivareita oli joka ikinen päivä vähintään se yksi kaiken muun kiukuttelun lisäksi.

Multa loppui kyllä ihan paukut keväällä, en kestänyt enää pienentäkään kitinää tms vaan pimahdin ihan heti. Olin myös raskaana (la maaliskuussa) ja muutaman kerran piilouduin saunaan, kaapin taakse jne riehuvaa uhmista pakoon. Oli vaan pakko, etten tee mitään peruuttamatonta lapselleni. Se oli ihan painajaista. Mietin koko ajan mihin voisin työntää pojan hoitoon ja onko mun pakko hakee se hoidosta. Menis jo vittu nukkumaan ja kunpa se nukkuis helvetin pitkään.

Nyt pahin vaihe on onneksi ohi. Välillä saa raivarin, mutta kesto on max 45min ja se on vain kiljumista ja jalkojen polkemista. Itsellä ei enää pinna katkea niin herkästi kuin aiemmin, mutta onhan elämä helpottunutkin huomattavasti kevään jäljiltä. Syömisen kanssa on kyllä edelleen vaikeaa. Poika on luonteeltaan syntymälaiska ja kinaa syntyy siitä, kun hänen täytyisi tehdä jotain itse. Silloin tällöin se päättyy raivariin. Poika tykkäisi, että häntä syötetään(!) ja puetaan. Näistä kinastellaan päivittäin. Ei myöskään viitsi ikinä korjata jälkiään. Polkupyörää ei viitsi itse polkea vaan häntä pitää työntää sillä ohjauskepillä. Vessassa ei halua käydä yksin vaan aina jonkun täytyy tulla siihen viereen istumaan. Omatoimisuuteen ohjaaminen on tosi haastavaa ja kiukuttaa pojan laiskuus. Mun äiti ja anoppi syöttää poikaa, kun se ei itse viitsi syödä... Kotona sitä ei syötetä.

Mainio höpöttäjäsetä on poika muuten uhmiksesta huolimatta. Jospa helpottaisi tässä aikaa myöten enemmän ja saataisiin ihan kunnollinen ja omatoiminen kansalainen kasvatettua.

Äiti 27v ja poika 3v9kk.

 

Meillä kaksi lasta, 3,5vuotias ja kohta 2-vuotias. Molemmille puhkesi uhma samaan aikaan, noin puoli vuotta sitten. Yleisin syy mistä konflikteja syntyy on se, että neidit haluaisivat tehdä kaiken itse; kaataa maidon lasiin, voidella leivän, höylätä juuston, hämmentää ruokaa, kiivetä autoon, laittaa itse auton ym ovet kiinni, laittaa itse turvavyöt kiinni jne... Kaupassa tietenkin omat pienet ostoskärryt ja niiden kanssa kävellään ooooooooiiiikein hitaasti! Ja kun joskus vain on kiire meillä vanhemmilla...
Kun lapsi huomaa, ettei saakaan tehdä kaikkea aina itse, alkaa tietenkin parku. Mutta meidän lapsilla on auttanut tähän mennessä yleensä se, että olen selittänyt kuin aikuiselle, miksi juuri nyt ei jotain tiettyä juttua saa itse tehdä ja olen vain päättäväisesti pitänyt siitä kiinni. Kaupassa auttaa usein se, että kiireessä sullon lapsen istumaan ostoskärryyn ja alan vain tyynesti tehdä ostoksia. Lapsi tietää, ettei hyödytä huutaa pitkään, kun äiti ei kuitenkaan myönny. Tai ruokapöydässä lapsi on syömättä, ellei äidin leikkaama juusto kelpaa. Kun ei kiinnitä lapseen suurempaa huomiota, hän kuitenkin lopulta tyyntyy ja syö, vaikkei saanutkaan tehdä kaikkea itse.

Äiti 24v, tytöt 3,5 ja 2.

 

kauppauhmis on ollut kaikkein pahinta aikoinaan,pojat ollu jotain 2v ikäisiä ja huutanu ja raivonnut täysin kaupassa.onneks käytettiin pientä lähikauppaa paljon niihin aikoihin.kannoin aina huutavan lapsen pois kaupasta ja jätin ostokset kärryineen kauppaan,jäähdyteltiin ulkona ja juteltiin.kauppaan mentiin vasta takas sit ku laps oli rauhottunu,uloskantoa toistin aina tarvittaessa.isosta marketista on vaikeempi päästä ulos ku pienestä lähikaupasta.pojat nyt 4v ja 7v ja nuorin tulevaisuuden uhmalaps on 2kk.itse olen 28v.