Toimitus kysyy: Onko sinulla hyvät välit anoppiisi?

Onko sinulla hyvä suhde anoppiisi ja appeesi, vai hiertääkö välejänne jokin? Vietätkö paljon aikaa heidän kanssaan kesälomakaudella? Kuinka paljon he osallistuvat lapsesi / lastesi hoitoon?
Kokoan kokemuksianne Kaksplus-lehden Näin meillä -palstalle.
Muistathan laittaa vastaukseesi ikäsi ja lastesi iät, kiitos!

Kesäterveisin

Saga Wiklund
editoiva toimittaja
Kaksplus

 

Välejämme anoppilaan ei hierrä mikään, ei niin kauan kun he asuvat tämän nykyisen välimatkan, 800 kilometrin päässä
Tapaamme 1-2 kertaa vuodessa 2 päivää kerrallaan. Kolmas päivä olisi jo liikaa, se ollaan testattu. Emme ole appiukon ihanteiden mukainen perhe. Siksipä tämä kyläilyväli on hyvä. Olemme ns. kohteliaisuusväleissä, ja hyvä näin. Parempi laiha sopu kuin lihava riita.

Lapsiamme he eivät hoida koskaan, siksi kun meidän lapset "eivät osaa käyttäytyä."
Olemme 42, 32, lapset 15v, 13v ja 9kk.

 

Minulla on hyvät välit anopin kanssa, vaikka alku olikin hieman hankala anopin puuttuessa hanakasti nuoren miniän tapaan hoitaa asioita. Olin alkuun myös itse tiukempi reviiristäni, nyt olen antanut enemmän tilaa anopille olla mukana lastenlastensa elämässä. Olemme oppineet "sietämään" toisiamme ja itse pidän hyvänä ohjenuorana sitä, että ei etsi syytä aina vain toisesta vaan uskaltaa myös katsoa peiliin ja miettiä omaa käytöstänsä. Appiukkoni on jo kuollut, häneen välit olivat aina kohteliaan viileät, olimme selvästi eri aikakauden lapsia.

Anoppi asuu 10km päässä meistä ja on ollut suurena apuna lastenhoidossa, etenkin näin kesäisin kun koulusta on pitkä loma ja meillä vanhemmilla vielä töitä riittää. Tarvitaessa anoppi on auttanut myös sairaiden lasten hoidossa ja esim kun olimme synnärillä, oli isommat lapset hänen luona hoidossa. Vastavuoroisesti me olemme auttaneet anoppia mm kuljettamalla kaupoille, remonttihommissa jne. Yhteisiä lomia emme juuri vietä, me suuntaamme ulkomaille ja anoppi haluaa mökin rauhaan, jonne joskus ottaa osan lapsistammekin mukaan. Minusta anoppi on rikkaus ja minulle on tärkeää, että lapsilla on läheiset ja lämpimät välit kumpiinkin isovanhempiin.

Äiti 33, Isä 34 ja lapset 10, 6 ja 2.

 

Hyvät on välit anoppiin ja appi-ukkoon. Anopin kanssa olen kyllä aika erityylinen enkä kaksin tunnu keksivän mitään puheenaihetta, paitsi tietysti lapsista. Välillä pinna kiristyy, kun hän jaksaa antaa neuvojaan/kommenttejaan aina tietyistä samoista asioista, kuten lastemme sairasteluista. Lääkärit kun eivät hänen mielestään tiedä mitään.. Yritän kuitenkin ohittaa tällaiset tilanteet ja puhisen yksikseni.
Appivanhemmat asuvat n. 300km päässä ja tulevat tarvittaessa lapsia hoitamaan (kerran puolessa vuodessa) ja käyvät päiväkylässä n. kerran kuussa. Itse käymme heidän luonaan parin kuukauden välein viikonlopun verran. Lapsilla on todella läheiset välit isovanhempiinsa ja se on ihanaa. Haluan tukea tätä suhdetta mahdollisimman paljon. Toisia isovanhempia kuin heillä ei olekaan.
Äiti 33, isä 35 ja lapset 1 ja 3v

 

Minulla oli todella mukavat appivanhemmat - niin kauan kunnes lapsi syntyi. Sen jälkeen alkoi sellainen neuvominen ja joka asiaan puuttuminen ettei enää ole paljon huvittanut kylässä käydä. Vierailumme ovat koko ajan harventuneet, ja koska välimatka on noin 50 km, olen myös esittänyt miehelleni toiveen yökyläilyjen jäädyttämisestä toistaiseksi. Henkiset voimavarani eivät yksinkertaisesti riittäisi pidempään visiittiin. Ennen lapsen syntymää kuvittelin että voisimme hyvinkin pyytää heiltä hoitoapua silloin tällöin, mutta tällä hetkellä he olisivat varmasti vihoviimeinen hätävara joilta apua pyytäisin jos ketään muuta ei olisi saatavilla.

Tilanne surettaa minua todella paljon. Tiedän että he kuitenkin tykkäävät lapsestamme kovasti, enkä haluaisi liikaa rajoittaa lapsen ja isovanhempien tapaamisia. Itselleni mummolassa käynnit ovat kuitenkin todella raskaita koettelemuksia.

Äiti 28, isä 35, lapsi 9kk

 

Anopin kanssa on ihan hyvät välit mutta appi-ukon kanssa ei. Onneksi näemme vain harvoin.

 

Meillä sellainen tilanne, että anopin mielestä olen vääränlainen ihminen. Kuulemma liian temperamenttinen ja äänekäs ollakseni äiti. Mielestäni olen ollut erinomainen äiti... Anoppi arvostelee myös että olen liian ylikouluttautunut ja kunnianhimoinen.
Meillä on ollut miehen kanssa usein erimielisyyksiä hänen vanhempiensa takia, myös isojakin riitoja meidän perheen ja anopin/appiukon kanssa(meillä molemmilla siis).
Lapseni saa nähdä ja näkeekin usein mummia ja pappaa, mutta olen tehnyt selväksi että jos ikinä lapseni kuulee minusta jotain negatiivista niin tapaamiset loppuu asap. Suht.paljon hoitavat ja lähellä asuvat. Itsellä hyvin neutraali ja tunteeton suhde nykyään anoppiin, en arvosta ihmistä joka ei hyväksy erilaisuutta tai muunlaisia ihmisiä.

Äiti 29, Isä 30, lapsi 1,5v. ja RV 32

 

Itselleni anoppini on kuin toinen äiti. Ottanut minut alusta asti hyvin vastaan ja huomioon, hänen kanssaan voi puhua asiasta kuin asiasta (jopa paremmin kuin oman äitini kanssa) eikä jaa mitään lastenhoitoneuvoja ellen erikseen kysy miten hän teki asiat.
Hän asuu meidän naapurissa ja vierailemme hänen luonaan viikottain (ei kuitenkaan päivittäin, jotain rajaa sentäs ).
Voisin melkein sanoa että minulle on suotu täydellinen anoppi. Rakastan häntä!

Äiti 24v, isä 29v, lapset 2v4kk ja 10kk.

 

Kyllä oli hyvät välit. Anoppi oli usein huolissaan jaksamisestani. Ikävä kyllä hän kuoli 2 vuotta sitten.
Äiti 37v. isä 36v. lapset: 12,9,5,2

 

Minulla ja anopilla on erittäin hyvät ja lämpimät välit. Appivanhemmat asuvat noin 15 kilometrin päässä ja käymme siellä kerran viikossa, lisäksi appivanhemmat hoitavat vanhempia lapsia todella usein: ottavat kesällä mökille ja nyt keväällä jopa veivät heidät viikoksi etelänmatkalle. Anoppi on minulle läheisempi kuin oma äitini, ja luotan häneen täysin ja tulemme hyvin toimeen. Lasptenhoitovinkkejä hän ei jakele vaikka ammatikseen lasten kanssa toimiikin. Kaikinpuolin ihana ja lämmin ihminen ja olen kuin lottovoittaja kun olen tälläisen ihmisen anopikseni saanut!

Äiti 33v, lapset 6 v, 5 v ja kaksoset 8 kk

 

Meillä on anopin kanssa kohteliaat välit pintapuolisesti, mutta oikeasti varmaan molemmat inhotaan toisiamme yhtä paljon. Alussa asiat oli ihan ok, mutta jo raskausaikana alkoi välit kiristymään anopin kommenttien myötä. Nyt asiat on niin, että näemme pari kertaa vuodessa, vaikka välimatkaa on noin 8 kilsaa. Poikaa ei hoida koskaan. Ei myöskään soitella, eikä mieskään ole äitinsä kanssa tuon enempää tekemisissä. Inhoan sitä naista todella paljon.

Äiti 33v, isä 36v ja poika 7kk.

 

Aivan ihanat välit. He asuvat 4 km päässä meiltä ja olemme joka viikko tekemisissä, kyläilyn merkeissä. Pääsemme siellä esim. saunaan ja porealtaaseen ja lapset temmeltävät muualla talossa. He myös ottavat lapsiamme hoitoon usein pidemmiksi ajoiksi, jotta saamme yhdessä olo aikaa mieheni kanssa. Varmaankin parisuhteemme pystyssä välillä ihan vain heidän ansiostaan.Kesälläkin tulee vietettyä paljon aikaa sukumökillä.

Ennen esikoimesse syntymää välini anoppiin olivat kylmät ja etäiset. Mieheni soiteli tällöin omalle äidilleen usein ja se vaivasi välejämme. Esikoisen synnyttyä Anoppi oli suurena apuna ja neuvojana minulle. Siten tutustuimme toisiimme ja aloimme tulla läheisiksi. Toisen lapsemme synnyttynä sektiolla ja ollessani todella kipeä leikkauksesta, oli anopin apu taas kormaavatonta. Olen siis ikuisesti kiitolinen nykyisin hyvälle ystävälleni anopille.


Äiti ja lapset 3v ja 1kk

 

Minulla on ihan hyvät välit appivanhempiini. Osa syy voi olla se, että he asuvat 500 km päässä, joten emme näe liian usein. Ennen lapsen syntymää välit olivat hieman kireät johtuen minun ja anopin erilaisista ja voimakkaista luonteista, mutta nykyään tulemme hyvin toimeen. Emme ole sydänystäviä, mutta anoppi on loistava mummo lapselleni. Hän tuleekin katsomaan lastamme viikoksi päiväkodin päiväkodin kesätauon vuoksi ja toivotan hänet tervetulleeksi, mutta nautin myös siitä että pääsen päiviksi töihin "lepäämään". Onneksi mieheni ajattelee samoin.

Äiti ja tyttö 1,5v

 

Emme ole lainkaan tekemisissä appivanhempien kanssa. Välit menivät poikki jo esikoisen ollessa vauva, eivätkä he ole osoittaneet mielenkiintoa lapsenlapsia kohtaan, vuoden vanha kuopus ei toisia isovanhempiaan ole nähnytkään.
Äiti 24, lapset 3 ja 1

 

Anoppini on ihan mukava, mutta aika erikoinen ja (välillä) rasittava ihminen. Hän on minua huomattavasti vanhempi, joten olemme ajatusmaailmoiltamme aika erilaisia ihmisiä. Toisaalta joissain lasten kasvatukseen liittyvissä asioissa mielipiteemme ovat samankaltaiset. Lasta emme hänelle uskaltaisi antaa ikinä hoitoon, koska hän ei olisi siihen kykenevä. Pelottava ajatuskin.. Tapaamme lähes viikoittain ja puhumme myös puhelimessa joskus. Hän on ihan hyvä mummo, mutta aika erikoinen luonne ja ikä alkaa tehdä jo tepposiaan myös.

24, 33 ja lapsi 3kk

 

Hyvät välit! Anoppi asuu 700 km päässä ja näemme pari kertaa vuodessa. Ihana ihminen, soittelemme viikottain. Sairastui vähän aika sitten alzhaimerintautiin. Ei ole ollut lasten hoito apuna juurikaan välimatkan takia ja nyt kun elääkkeellä niin tämä ikävä sairaus tuli, mutta koitammne käydä useammin että lapset oppisivat tuntemaan mummonsa. Suku on tärkeä ja RAKAS!
Äiti 31 ja lapset 3vuotta ja puoli vuotta

 

Kyllä on, anoppi on kuin äiti minulle, tulemme hyvin juttuun jo 20 vuotta, asummekin vielä ns. vanhalla tavalla, anoppi samassa talossa! Hän hoitaa tarvittaessa poikaamme ja mielellään sen tekeekin, menee kuulemma aika nopeammin. Jos reissaamme niin yleensä anoppi lähtee myös mukaan kun on jo eläkkeellä. Ja jos riidellään ne sovitaan sitten kahvipöydän ääressä.
- Äiti 35v, isä 41v. (anoppi 71v.) poika 6 v.

 

Minulla ja anopilla on erittäin hyvät välit, minä kunnioitan häntä mieheni äitinä ja hän minua lapsenlapsensa äitinä, kumpikaan ei puutu toisen tapaan olla äiti. Mieheni ja anoppi on kasvanut kaksin ja anoppi on miehelleni äärimmäisen tärkeä, joten hän on mukana elämässämme jatkuvasti. Hän on paras mummi lapsellemme ja auttaa aina tarvittaessa, muttei koskaan tuppaa itseään tai ajatuksiaan. Ajattelen asian niin, että hänen täytyy olla maailman paras äiti, kun on kasvattanut minulle täydellisen miehen! =)

-Äiti 26v, isä 29v ja tyttö 7kk

 

Minulla ja anopillani on nykyään ylikorrektit, tasaisen viileät välit. Suhteemme alku oli eriskummallisen hyvä, liiankin, mikä kyllä notkahti pahasti lastemme synnyttyä. Esikoisemme vauva-aikana anoppini vieraili turhankin tanakasti ja osallistui kärkkäästi elämäämme, sillä hän asuu kivenheiton päässä meistä, viimeisintä odottaessani olisin todellakin tarvinnut apua mutta sitä en saanut - vaikkakin mainostaa aina "olevansa saatavilla". Nyt nuorimmaisemme vauva- aikana hän ei ole kuin hätäpäissään meillä piipahtanut, aina on ollut muualle kiire, muihin asioihin ja muille ihmisille häneltä kyllä löytyy aikaa mutta ei meille ja lapsenlapsilleen. Vanhemmat lapsemme kovasti odottavat aina mummin käyntejä mutta toistuvasti saavat pettyä pikavisiitteihin tai saavat tyytyä pelkkiin lupauksiin. Anoppini on matriarkka, pitää turhankin tiukassa otteessa poikiaan jokapäiväisillä yhteydenotoillaan ja boheemityylillään saa aikaiseksi ylimääräistä kaaosta meillä vieraillessaan. Nyttemmin olemme myös havainneet mieheni kanssa selvää vastakkainasettelua anoppini kohdalta mieheni ja hänen veljensä perheen kesken; anoppini viettää enemmän aikaa mieheni veljen tykönä ja on heitä kovasti auttelemassa, vaikka heillä on sama tilanne kuin meillä - kummankin perheessä kolme pientä lasta... Itse en jaksa moisesta enää tunteilla, harmittaa vain lastemme puolesta, jotka fiksuina ymmärtävät kilpailutilanteen ja ihmettelevätkin, miksei mummi meillä käydessään ole ja leiki kunnolla ajan kanssa. Erityisesti vanhin lapsemme on useasti asiasta saanut pahoittaa mielensä, mitä on ollut todella kurja seurata. Sitä on vain erehtynyt luulemaan, että kaikki lastenlapset olisivat yhtä tärkeitä anopilleni mutta käytäntö on osoittautunut aivan toiseksi, valitettavaa kyllä.

Äiti 35,lapset 5v.,2.5v. ja 1kk

 

Minulla on todella hyvät välit appivanhempiin. He asuvat noin 30 km päässä ja vierailemme heidän luonaan aina, kun mahdollista. Yleensä useamman kerran viikossa. Aikaisemmin mökkeilimme ja reissasimme paljon heidän kanssa, mutta nyt yhteinen lomailu on jäänyt noin kerran vuoteen. Appivanhempani eivät ole koskaan puuttuneet tekemisiimme vaan antaneet meidän touhuta omalla tavallamme.

Appivanhemmat ovat aina valmiita ottamaan poikamme hoitoon, jos tarve vaatii. Ja minä voin antaa poikani heille hyvin ja turvallisin mielin.

Äiti 29v ja poika 8kk

 

Minulla on aivan loitavat välit anoppini ja appiukkoni kanssa. Äitini kuoli viime vuoden lopulla, joten anopistani on tullut "vara-emoni".
En tulisi toimeen ilman häntä.
Välimatkaa meillä on paljon, joten näämme muutamia kertoja vuodessa, mutta sitä pidempiä aikoja.
Kun näämme, he ovat todella paljon lastemme kanssa ja keskittyvät heihin 101%:sesti. Sitä on ilo katsella.
Kun lapsemme ovat niin isoja, että voivat mennä mummilaan "yksinään", tiedän että he osallistuvat vielä enemmän lastemme elämään.
Kiitos heille!
Ikäni 22v ja lapseni 3v ja 1v

 

Anopin kanssa ei juuri olla missään tekemisissä. Välimatkaa 25km ja käynyt meillä kahdesti lapsiemme ristiäisissä. Lapsia ei ole hoitanut kertaakaan, se näyttää vain olevan sellainen ihminen ettei paljon välitä lapsistaan saati lapsenlapsistaan. Mitään riitoja meillä ei ole ollut ja aluksi me yritettiin aina käydä hänen luonaan, mutta sekin loppui kun ei itse pidä mitään yhteyttä.
Äiti 27v ja lapset 4v, 1.5v

 

Anopin kanssa on nykyään viileän asialliset välit. 15 vuotta yritin kehittää häneen ihmissuhdetta, mutta sitten luovutin. Tapaan häntä vain, jos se on välttämätöntä tai jos hän tarvitsee käytönnön apua jossain. Hän on useaan otteeseen esittänyt toivomuksen, että minä ja hänen poikansa voisimme erota. Sitkeästi olemme kuitenkin yli 20 v. yhteistä taivalta kulkeneet, vaikka välillä terveys, työ ja elämänarvot ovat laittaneet suhteemme kovalle koetukselle. Kun mieheni on selvittänyt äidilleen, että olemme selvittäneet vaikeutemme, anopille tulee yhtäkkiä minua ikävä, vaikka vähän aikaisemmin olen saanut puhelimessa kuulla "totuuksia" itsestäni ja elämästämme. Hän on taitava esittämään pojalleen, itkeä tirauttaa pari krokotiilin kyyneltäkin "ikävissään". Vei vuosia ennen kuin mieheni uskoi minua, että minun on parempi elää, kun en ole tekemisissä hänen äitinsä kanssa, enkä lähde kyläilemään hänen luonaan. Vuosien saatossa tulin monesti satutetuksi ja aina uudestaan päätin unohtaa, kun mieheni vakuutti, että hänen äitinsä "ei tarkoittanut mitään" sanoillaan tai teoillaan. Hän on puhunut loukkaavasti jopa vanhemmistani, vaikka nämä ovat hänelle aina olleeet ystävällisiä.

Apen kanssa oli ihan hyvät välit, mutta ei kovin tuttavalliset. Hänen kanssaan ei juurikaan voinut jutella ilman että anoppi olisi ollut vahtimassa, kommentoimassa ja vähättelemässä miehensä puheita. Appiukko on nyt jo kuollut.

Nainen 40, mies 42. Lapsia meillä ei ole.

 

Kun tapasin mieheni, hän asui yksin äitinsä kanssa ja hoiti talon työt,koska isänsä oli kuollut. Hänen äidilleen olin alkuun punainen vaate, hirviö joka vie hänen poikansa. Otimme alkuun kovasti yhteen, yritin alkuun asua hänen kanssaan saman katon alla mutta siitä ei yksinkertaisesti tullut mitään.
Mutta sitten syntyi ensimmäinen poikamme ja hän oli myyty. Nyt voin sanoa, että anoppini on minulle kuin äiti. Luotan häneen ja arvostan häntä, ja parasta on että hänkin arvostaa minua äitinä, vaimona ja miniänään. Ilman hänen apuaan arkemme ei onnistuisi. Tuntuu oudolta että emme aluksi tulleet toimeen.
Mutta uskon vieläkin että saman katon alla emme voisi asua.

 

Nykyisin tulemme anopin kanssa toimeen, alkuun oli paljon hankalampaa, olemme molemmat aika jääräpäisiä. En edelleenkään ymmärrä hänen ajatusmaailmaansa, eikä hän minun, mutta tulemme toimeen. Näemme noin kerran viikossa, muutaman tunnin kerrallaan. Anopille en anna lapsiani hoitoon, en nyt enkä tulevaisuudessa. Hänelle tuntuu olevan niin kovasti vaivaa siitä että hoitaa toisen poikansa lapsia silloin tällöin.
Äiti 21, Isä 26, Poika 1v2kk ja masukki rv20