Olin ponnistanut lähes tunnin yli nelikiloista lasta, voimat olivat loppumassa tai jo loppuneet ja olin ihan sekaisin jo.
Silmissä vilisi, huone pyöri, supistuksissa ei juuri taukoa, kipu aivan järjetön spinaalin vaikutuksen lakattua jo ennen ponnistusvaihetta.
Koko pieni kehoni oli rääkätty äärimmilleen, henkisestikin olin jo aivan loppu, mutta keho työskenteli saadakseen vauvan ulos.
Toinen kätilö piti toista jalkaani kroppaa vasten, toinen kätilö toista jalkaa, itse en enää jaksanut muutakuin työntää. Miehestä pidin kiinni milloin mistäkin, aina välillä mies kaikessa hiljaisuudessa siirsi käteni itselleen mukavampaan paikkaan- lujaan, rakkaaseen, uupumattomaan käteensä ja piti tiukasti kiinni ja kannusti.
Kätilöraukan paita taisi olla aika rutussa synnytykseni jälkeen. Paidan hiha oli sopivasti ulottuvillani ja tarrasin siihen aina kiinni koko ponnistuksen ajaksi, hellitin ja taas uuudestaan. Aina uudestaan.
Se sininen hiha vain oli siinä, pehmeämpänä kuin sängyn kova ja kylmä metallinen laita tai miellyttävämpänä kuin litimärkä lakana.
Eikä kätilö valittanut kertaakaan.
Nyt pyydän anteeksi, oi sinnikäs, kärsivällinen ja paitaraukkansa uhrannut kätilö, kutsumusammattinsa edustajien helmistä kaikkein kirkkain.