V
vakkari harmaana
Vieras
En ole sairaanhoitaja, enkä ole työskennellyt ensiavussa, olen kehitysvammaisten hoitaja ja työskennellyt paitsi kehitysvammaisten hoitajana niin myös lähihoitajana dementoituneita vanhuksia hoitamassa. Ja voin sanoa että kyllä siitä hoitajan työstä täytyy pitää jos tolle alalle lähtee, ei mikään huippuhyvä palkkakaan tekisi sitä työtä mieleiseksi jollei jonkinlainen kutsumus siihen olisi.
Kyllä se sen verran rankkaa on, fyysisesti ja myös henkisesti, koska henkilökuntaa ei missään tämän maan hoitolaitoksessa ole tarpeeksi. Kyllä siinä on itku monesti lähellä työpaikalla kun haluaisi niin paljon enemmän tehdä hoidettavien hyväksi, mutta kun joku jossain tuolla ylimmässä johtoportaassa on määrännyt että minimaalinen hoito riittää näille jotka eivät kykene oikeuksiaan puolustamaan.
Jokaisella on oikeus hyvään hoitoon ja ihmisarvoiseen kohteluun, mutta aina se ei vain toteudu, vaikka kuinka tekisi kaikkensa omalta osaltaan.
Olen sylitellyt kehitysvammaisia lapsia joita kukaan ei käy katsomassa, ollut saattamassa vanhuksia viimeiselle matkalle kun omaiset ei ehdi, ja itkenyt väsymystäni ja riittämättömyyttäni iltaisin kun omat lapset jo nukkuu.
Mutta silti en voisi kuvitella tekeväni muuta työtä, rankkaa se on, mutta myös palkitsevaa. Ei sitä hetkeä jonka kokee kun autistinen lapsi kosketusta karttava lapsi tulee halaaman, tai kun vanhus joka on pitkään ollut puhumaton, yhtäkkiä hymyilee ja vastaa kun juttelet hänelle hoitotoimien yhteydessä voi mikään raha korvata...se on se mikä auttaa jaksamaan tossa työssä, ei pelkästään tilipussin paksuus.
Kyllä se sen verran rankkaa on, fyysisesti ja myös henkisesti, koska henkilökuntaa ei missään tämän maan hoitolaitoksessa ole tarpeeksi. Kyllä siinä on itku monesti lähellä työpaikalla kun haluaisi niin paljon enemmän tehdä hoidettavien hyväksi, mutta kun joku jossain tuolla ylimmässä johtoportaassa on määrännyt että minimaalinen hoito riittää näille jotka eivät kykene oikeuksiaan puolustamaan.
Jokaisella on oikeus hyvään hoitoon ja ihmisarvoiseen kohteluun, mutta aina se ei vain toteudu, vaikka kuinka tekisi kaikkensa omalta osaltaan.
Olen sylitellyt kehitysvammaisia lapsia joita kukaan ei käy katsomassa, ollut saattamassa vanhuksia viimeiselle matkalle kun omaiset ei ehdi, ja itkenyt väsymystäni ja riittämättömyyttäni iltaisin kun omat lapset jo nukkuu.
Mutta silti en voisi kuvitella tekeväni muuta työtä, rankkaa se on, mutta myös palkitsevaa. Ei sitä hetkeä jonka kokee kun autistinen lapsi kosketusta karttava lapsi tulee halaaman, tai kun vanhus joka on pitkään ollut puhumaton, yhtäkkiä hymyilee ja vastaa kun juttelet hänelle hoitotoimien yhteydessä voi mikään raha korvata...se on se mikä auttaa jaksamaan tossa työssä, ei pelkästään tilipussin paksuus.
