Todella todella onneton :(

["Miuku"]

Mä olen alkanut miettimään onnellisuutta. Olin pitkään niin onneton, silti nyt jälkeenpäin ajatellen silti onnellinen. Kaikki meni monta vuotta haahuilessa, etsien itseä, paikkaa maailmassa. Kun kaiken piti olla hyvon, mikään ei kuitenkaan ollut.

Pitkän valmistautumisen, surun ja kivun jälkeen erosimme mieheni kanssa onnettomina, onnettomasta elämästämme. Mies oli onnellinen, kaikki näytti päällepäin onnelliselta, minä tein surutyötä vuosia yksin vaieten.

Nyt erostamme on vaivaiset 2 kuukautta. Ensipäivät mietin; nyt se elämä alkaa. Mikä elämä? Eikö sen pitänyt olla tässä ja nyt. Siellä meidän kodissa. Lapset, kauniit tavarat, puulattiat, jotka silloin tuntuivat niin rumilta, nyt niin kauniilta.

Katson jokapäivä kaksioni seiniä, haalistuneita muovimattoja, lastamme, joka painaa illalla päänsä tyynyyn, miettien missä isä on. Mikään elämässä ei ole ollut onnettomampaa kuin tämä aika tässä ja nyt. Yksinäisyys, musertava sisällyksetön elämä. Tämä kaikki mitä kaipasin, mikä ei olekaan mitään mitä kaipasin, elämältä halusin.

Onko tämä nyt sitä menettämisen kipua? Sitä minkä jokainen eroava kokee ja josta selviää lopulta? Pitääkö tästä selvitä? Eikä voi vain häntä koipien välissä palata kotiin ja myöntää tyrineensä pahemman kerran? Mitä minä haluan? Tätäkö, niin luulin. Sen silti tiedän, että koskaan onnettomimmissa hetkissänikään, entisessä elämässäni, käpertyneenä entisen kotini takan ääreen, tutulle turvalliselle sohvalle, kotiini, jossa luulin, että rakkaus on kuollut, en ollut näin onneton ja yksinäinen kun nyt olen.

Olenko antanut itselleni jo tarpeeksi aikaa tutkia sisintäni? Sitä mitä oikeasti elämältä haluan, mikä elämässä todella on minulle tärkeää. Olenko valmis tekemään jo sen päätöksen, että entisessä elämässä olin oikeasti sisimmässäni onnellinen vai onko tämä vain tämän uuden alun tuomaa tuskaa? Yksinäisyyden tuomaa tuskaa?

 

["Höpö"]

Miksi erositte? Voisko miettiä yhteen paluuta?

 

["Piika-äiti"]

Suureen muutokseen kuten eroon tottuminen vie noin 6 kuukautta ja noin vuodenkierron kestää toipua kunnolla. Eli anna aikaa itsellesi.

 

[voimia!]

Erosta toipuminen vie aikaa, paljon aikaa. Olette eronneet vasta 2 kuukautta sitten. Ei ole mikään ihme, että hetkittäin kaipaat vanhaan tuttuun ja turvalliseen elämään. Mutta ei, se ei tarkoita, että se olisi se onnellisempi vaihtoehto. Nyt on vaikeaa, on mustaa ja kamalaa, mutta se helpottuu siitä, päivä kerrallaan. Olet luultavasti synkimmissä hetkissä juuri nyt, vapauden ensihetkien haihduttua, mutta ero edelleen työstämättä.

Voimia ja kärsivällisyyttä sinulle! Olet varmasti lähtenyt syystä. Jos tekee mieli palata, niin mieti tarkkaan, miksi erosit. Älä palaa vain siksi, että uusi ja tuntematon pelottaa!

Itse erosin reilu kaksi vuotta sitten. Olisin varmasti ensimmäisen vuoden aikana palannut monta kertaa takaisin, jos olisin voinut (miehellä oli uusi nainen). Mutta kun en voinut, niin rämmin ensimmäisen tuskaisen vuoden läpi. Alkoi pikkuhiljaa helpottamaan. Aina välillä erotuska iski, mutta tuska vaimeni kerta kerralta ja välit tuskakohtausten välillä pitenivät vaivihkaan. Nyt sen reilut kaksi vuotta myöhemmin olen rehellisesti sanottuna onnellinen. Onnellinen elämässäni ja onnellinen, että tuli erottua. Kliseistä ehkä, mutta olen kasvanut ihmisenä. Näen ne epäterveet puolet, mitä siinä edellisessä suhteessa oli. Olen oppinut itsenäisemmäksi ja vahvemmaksi. Ja eroa aika hyvin työstettyäni tapasin sitten ihanan miehen. luulen, että tällä kertaa osasin valita paremmin kuin viimeeksi.
Aika näyttää.

Voimia ja uskoa sinne!
Aika auttaa. Pysy nyt lujana! Kovimmat koetukset ovat juuri nyt. Se helpottaa siitä kyllä!

 

[näinkin voi käydä]

Mun ystävä erosi miehestään ja olivat 2kk:tta asumuserossa. Palasivat yhteen, kun huomasivat kaipaavansa toisiaan paljon. Nyt ovat onnellisempia kuin koskaan

 

["Miuku"]

Syy eroomme oli minun usean vuoden kestänyt onnettomuuden tunteeni elämästämme, joka juonsi juurensa suuresta katkeruudestani ja vihastani mieheni tekemiin ratkaisuihin elämässään. Olipa vaikea lause....

Kun saimme esikoisen sairastuin vakavasti ja mies jätti minut selviytymään vauvamme kanssa yksin. Panosti täysillä itseensä ja uraansa, minä ja lapsi olimme toissijaisia ja hän on sen myöntänyt jälkeenpäin. Minä en vain pystynyt antamaan anteeksi, katkeroiduin...

Kun erosimme, päätin antaa itselleni aikaa vuoden ennenkuin teen mitään päätöksiä elämässäni. Uusi mies, tuttu oma mies, mitä nyt ikinä vastaan tulisi...päätin, että ei. Annan itselleni aikaa toipua. Nyt kuitenkin joudun joka päivä keräämään viimeisetkin voimanrippeeni, että pystyn näkemään tilanteessani jotain kaunista, tulevaisuudessa jotain upeaa. Paluu entiseen iskee tajuntaani joka päivä. Joka hetki. Joka ilta kun menen onnettomana nukkumaan. Ensimmäisen kerran vuosiin kaipaan miestäni. Kaipaan perhettäni. Kaipaan sitä kaikkea mitä meillä oli ja mikä tuntui niin vähälle silloin.

 

["Miuku"]

Erosta toipuminen vie aikaa, paljon aikaa. Olette eronneet vasta 2 kuukautta sitten. Ei ole mikään ihme, että hetkittäin kaipaat vanhaan tuttuun ja turvalliseen elämään. Mutta ei, se ei tarkoita, että se olisi se onnellisempi vaihtoehto. Nyt on vaikeaa, on mustaa ja kamalaa, mutta se helpottuu siitä, päivä kerrallaan. Olet luultavasti synkimmissä hetkissä juuri nyt, vapauden ensihetkien haihduttua, mutta ero edelleen työstämättä.

Voimia ja kärsivällisyyttä sinulle! Olet varmasti lähtenyt syystä. Jos tekee mieli palata, niin mieti tarkkaan, miksi erosit. Älä palaa vain siksi, että uusi ja tuntematon pelottaa!

Itse erosin reilu kaksi vuotta sitten. Olisin varmasti ensimmäisen vuoden aikana palannut monta kertaa takaisin, jos olisin voinut (miehellä oli uusi nainen). Mutta kun en voinut, niin rämmin ensimmäisen tuskaisen vuoden läpi. Alkoi pikkuhiljaa helpottamaan. Aina välillä erotuska iski, mutta tuska vaimeni kerta kerralta ja välit tuskakohtausten välillä pitenivät vaivihkaan. Nyt sen reilut kaksi vuotta myöhemmin olen rehellisesti sanottuna onnellinen. Onnellinen elämässäni ja onnellinen, että tuli erottua. Kliseistä ehkä, mutta olen kasvanut ihmisenä. Näen ne epäterveet puolet, mitä siinä edellisessä suhteessa oli. Olen oppinut itsenäisemmäksi ja vahvemmaksi. Ja eroa aika hyvin työstettyäni tapasin sitten ihanan miehen. luulen, että tällä kertaa osasin valita paremmin kuin viimeeksi.
Aika näyttää.

Voimia ja uskoa sinne!
Aika auttaa. Pysy nyt lujana! Kovimmat koetukset ovat juuri nyt. Se helpottaa siitä kyllä!

Sait kyyneleet virtaamaan. Surun vai helpotuksen, siitä en ole varma.
Toisaalta mietin mitä etsin elämästä? Miksi en voinut antaa kaiken olla, unohtaa kaiken pahan ja jatkaa siinä missä olin. Meillä oli kuitenkin kaikki, mitä hyvään elämään vaaditaan.

Yritän ajatella, miten pienen ajan olen ollut vasta yksin. Miten sillon kaipasin pois elämästäni kun siinä olin. Silti juuri sen ajattelu, kuinka pienen aikaa olen ollut itsekseni, tuntuu kamalalta. Minun mittakaavassani kymmeneltä vuodelta. Jokapäiväinen elämä on taistelua. Ei mitään kaunista. Ei ole hyvä olla missään, ei kotona, ei lasten kanssa. Mikään ei tunnu miltään ja ajatus siitä, että paluu entiseen saisi edes sen pienen onnentunteen vielä sydämeeni, on miltei mahdoton jättää käyttämättä. Yritän silti kaikkeni ja luulen pystyväni sinnittelemään vuoden itseni kanssa. Toivon vain, että sitten ei ole liian myöhäistä tajuta, että se elämä ja onni olikin siellä entisessä elämässä, meidän kodissa, laventelinkukille tuoksuvissa lakanoissa, joita tuuletin kaksi päivää eromme jälkeen...

 

[kun tietäisi]

Olisko oleellinen kysymys sitten tuo, että onko mies oppinut tarpeeksi silloisesta virheestään? Kun se nuoren miehen itsekeskeisyys tahtoo kuulua asiaan, ja jotkut oppivat siitä pois ja toiset sitten lopultakaan eivät.

Eli oliko oma katkeruutesi sitä, että reagoit edelleen esiintyvään itsekeskeisyyteen vahvasti, koska muistit tuon kauhean ajan, vaiko tosiaan vain pakkomielteenomaista ripustautumista ajatukseen, että tämän kusipään kanssahan mun ei tartte vanheta?

En silti osaa auttaa. Mulla on omat vastaavat muistoni, ja mies on edelleen pelkuri ja jollain tasolla pikkupaskiainen, vaikkei mikään pieni sielu sitten kuitenkaan. Olen päättänyt jäädä, mutta koville ottaa joskus molemmille, koska pettyneen naisen kanssa ei ole helppo elää jos nyt ei pettyneenäkään. Olen päättänyt senkin, että en enää ripustaudu mieheen vaan kannan itse itseni, mutta eipä sekään ihan vain päättämällä tapahdu. Lisäksi epäilen, että jollain tapaa mies sabotoi pärjäämispyrkimyksiäni. Mutta yhtä hyvin kysymys voi olla siitä, että hänestä nyt vain ei toista tukemaan ole.

 

["Miuku"]

Olisko oleellinen kysymys sitten tuo, että onko mies oppinut tarpeeksi silloisesta virheestään? Kun se nuoren miehen itsekeskeisyys tahtoo kuulua asiaan, ja jotkut oppivat siitä pois ja toiset sitten lopultakaan eivät.

Eli oliko oma katkeruutesi sitä, että reagoit edelleen esiintyvään itsekeskeisyyteen vahvasti, koska muistit tuon kauhean ajan, vaiko tosiaan vain pakkomielteenomaista ripustautumista ajatukseen, että tämän kusipään kanssahan mun ei tartte vanheta?

En silti osaa auttaa. Mulla on omat vastaavat muistoni, ja mies on edelleen pelkuri ja jollain tasolla pikkupaskiainen, vaikkei mikään pieni sielu sitten kuitenkaan. Olen päättänyt jäädä, mutta koville ottaa joskus molemmille, koska pettyneen naisen kanssa ei ole helppo elää jos nyt ei pettyneenäkään. Olen päättänyt senkin, että en enää ripustaudu mieheen vaan kannan itse itseni, mutta eipä sekään ihan vain päättämällä tapahdu. Lisäksi epäilen, että jollain tapaa mies sabotoi pärjäämispyrkimyksiäni. Mutta yhtä hyvin kysymys voi olla siitä, että hänestä nyt vain ei toista tukemaan ole.

Tämä vastaus pisti minut todella miettimään kaikkea. Elämääni, entistä ja nykyistä...
Mieheni ei ole muuttanut tapojaan. Elää edelleen ja on aina elänyt elämää itselleen ja uralleen. (Työnkuvansa aivan todellisuudessa on sellainen, että on pakko elää elämäänsä vain työlle, sen tiedän) Katkeruuteni alkoi sinä päivänä kun tajusin hänen valinneen uransa. Tajusin hänen valinneen sen tien elämässä jossa perhe on toissijainen, työ ensimmäinen. Minun oli mahdoton käsittää kuinka joku voi valita niin. Minun oli mahdoton käsittää se, että itse olisin valinnut roskakuskin ammatin ja perheen ennemmin kuin ybermenestyksen ja särkyneen perheen.

Katkeruuteni oli pitkäkestoista, toistuvaa, päivä päivältä lujittuvaa, siitä syystä, että tiedän, ettei mieheni työnsä takia tule koskaan olemaan perheessämme tasavertainen vanhempi kanssani. Se mitä silti olen miettinyt nyt, on, että pystyisinkö oppimaan elämään tuon asian kanssa. Sen asian, että työ menee aina edellä kaikessa mieheni elämässä. Se on vaatimus hänen työssään ja useimmat vaimot vain ovat ja tyytyvät siihen. Miksi minä en voinut siihen tyytyä? Siksikö kun olin kuolemaisillani ja mies ei silti jäänyt auttamaan minua ja lastani, siksikö katkeroiduin? Kyllä. Mutta voisinko antaa anteeksi noin ison asian. Voisinko oppia elämään asian kanssa, kun kuitenkin nyt, vaikka mies edelleen elää kuten elää, hän ei koskaan enää satuttaisi minua niin paljon kuin silloin. Niin sanotusti hän oppi läksynsä, pyysi anteeksi ja alkoi elää enemmän meille. Koskaan enää hän ei valitsisi noin, vaikka hän elääkin edelleen urakeskeisesti. Jos nyt hän saisi valita minut ja lapsemme tai työnsä, hän tekisi toisin. Sen me tiedämme nyt molemmat, opimme kantapään kautta, mutta pystynkö silti antamaan menneille anteeksi.

Voimia sinulle ja jaksamista tulevaan.

 

["vieras"]

Me erottiin lapsen isän kanssa 3 vuotta sitten, ja vieläkin joskus haikailen entisen elämän perään, vaikka ero oli pakko tehdä.

Olen kyllä tutustunut eron jälkeen mukaviin miehiin, mutta mitään vakavampaa en ole saanut aikaiseksi.

Etenkin näin juhlapyhinä masentaa yksinolo. Joten sulla ap varmaan on kohtalotovereita enemmänkin kuin minä täällä.

 

["vieras"]

Juu, ja lisäys edelliseen, samat syyt eroon minullakin. Miehen liiallinen työnteko ja oma vakava sairastuminen.

 

[Halikatti]

Yritätkö aloittaja ratkaista omia ongelmiasi miehesi kautta? Jos itse voit pahoin kun hän hylkäsi sinut niin eikö sinun täytyisi suunnata voimasi itsellesi avun hakemiseen, eikä toivoa, että mies olisi toisenlainen?

Ei ole mitään mieltä eikä järkeä yrittää oppia sietämään sitä, että toiselle on tärkeintä hänen työnsä, vaan alkaa elää omaa elämääänsä itselleen apua hakien joko miehen rinnalla (okei, nyt jo mahdotonta ilmeisesti) tai sitten ilman miestä. Jos sitten käy niin, että oma olo on hyvä toisen rinnalla vaikka hänellä on tärkeä työnsä, niin hyvä, jos taas käy niin että haluatkin elämältäsi enemmän kuin jäädä miehen rinnlalla yksinäiseksi, niin ainakin voit paremmin pyrkiä siihen parempaan elämään kun ensin tiedät mitä sinä haluat.

Tulipa sekavasti sanottua ja ehkä vähän karskistikin, sori vaan, mutta kun aikamoiselta toisen niskoille kaiken vierittävältä tuo aloitus kuulosti. Maailma on täynnä sikoja mutta löytyy myös paljon hyvää. Itsekin täytyy kantaa vastuuta itsestään, vaikka APUA hakemalla kun sitä tarvitsee.

 

[Orion-]

Jos et kerran ollu onnellinen siinä suhteessa, ni älä palaa vain turvallisuuden tunteen takia.
Sulla on nyt haaste, mutta tuloksena voipi olla enemmän kuin osaat odottaakaan.

 

["-m-"]

Ensinnäkin: voimia vaikeaan tilanteeseen! Ole itsellesi armollinen, mutta koita pitää arki mahdollisimman normaalina ja rullaavana, jotta lapsella olisi kaikki hyvin.

Jäikö mies asumaan vanhaan kotiinne ja mitä mieltä hän on erosta? Olisiko mahdollista, että jatkaisitte erillään asumista, mutta kävisitte esim. parisuhdeterapiassa? Siellä saisitte molemmat tilaisuuden purkaa vanhoja haavoja ja ehkä molemmille kirkastuisi mitä tulevaisuudelta haluatte - erilliset elämät, vai kuitenkin jatkaa yhdessä?

Ehkä miehesi ei ymmärtänyt kuinka pahasti olit sairas? Tai ehkä isyys äkkiä pelottikin häntä ja oli helppo piiloutua työn suojiin?

Ymmärrän, että on raskasta olla yksin vastuussa perheestä, mutta asiaa voi katsoa toisinkin päin: miehellä on vaativa työ, mutta luultavasti myös hyvä palkka. Hän on vastuussa perheen elannosta, sinä arjen toimimisesta. Joku nyt varmasti lukee tämän väärin: ei, en tarkoita että kannattaa olla naimisissa hyvän elintason vuoksi - tarkoitan sitä, että on tavallaan etuoikeutettua myös se, jos voi keskittyä perheen hyvinvointiin.

Itsekin olen naimisissa yrittäjän kanssa, ja työ menee tavallaan aina etusijalle: pienyritys, kovan kilpailun ala, eikä edes kovakatteinen ala. Töitä tehdään silloin kun niitä on, usein myös juhlapyhinä. En näe tilannetta niin, että mies asettaisi työn perheen edelle - tiedän, että hän tekee sen perheen vuoksi.

 

["niin"]

[QUOTE="-m-";26029820]Ensinnäkin: voimia vaikeaan tilanteeseen! Ole itsellesi armollinen, mutta koita pitää arki mahdollisimman normaalina ja rullaavana, jotta lapsella olisi kaikki hyvin.

Jäikö mies asumaan vanhaan kotiinne ja mitä mieltä hän on erosta? Olisiko mahdollista, että jatkaisitte erillään asumista, mutta kävisitte esim. parisuhdeterapiassa? Siellä saisitte molemmat tilaisuuden purkaa vanhoja haavoja ja ehkä molemmille kirkastuisi mitä tulevaisuudelta haluatte - erilliset elämät, vai kuitenkin jatkaa yhdessä?

Ehkä miehesi ei ymmärtänyt kuinka pahasti olit sairas? Tai ehkä isyys äkkiä pelottikin häntä ja oli helppo piiloutua työn suojiin?

Ymmärrän, että on raskasta olla yksin vastuussa perheestä, mutta asiaa voi katsoa toisinkin päin: miehellä on vaativa työ, mutta luultavasti myös hyvä palkka. Hän on vastuussa perheen elannosta, sinä arjen toimimisesta. Joku nyt varmasti lukee tämän väärin: ei, en tarkoita että kannattaa olla naimisissa hyvän elintason vuoksi - tarkoitan sitä, että on tavallaan etuoikeutettua myös se, jos voi keskittyä perheen hyvinvointiin.

Itsekin olen naimisissa yrittäjän kanssa, ja työ menee tavallaan aina etusijalle: pienyritys, kovan kilpailun ala, eikä edes kovakatteinen ala. Töitä tehdään silloin kun niitä on, usein myös juhlapyhinä. En näe tilannetta niin, että mies asettaisi työn perheen edelle - tiedän, että hän tekee sen perheen vuoksi.[/QUOTE]

Aivan samaa ieltä. Meillä iso perhe ja itsekin tienaan ihan hyvin mutta mies tienaa tuplasti enemmän ja kyllä me olemme keskustelleet siitä että miehen työn ansiosta me elätämme tämä perheen.

Voisiko näissä miehen työn "kateutta" tai loukkaantumista herättämissä tilanreissa olla apuna se, jos pyytäisitte miestä jakamaan työhuoliaan tms teille jolloin se miehen "työmaailma" ei tuntuisi niin uhkaavalta.