Tekikö omat vanhempasi virheitä joita itse et ikinä tekisi?

Väkivaltaa tms?
Meillä ei ikinä puhuttu tunteista, vihaa ei saanut näyttää mutta ei myöskää rakkautta näytetty, siinä yritän tehdä itse toisin.

 

juu vaikka miten paljon, joten kasvatan poikani toisella tavalla.

 

En hoidattaisi pienempiä sisaruksia isommilla...

T. 11-lapsisen perheen vanhin tyttö

 

Tai ei tule mitään mieleen. Mitä olen ihmisten kanssa asiaa miettinyt, niin mulla on ollut niin helppo lapsuus, kuin ihmisellä voi vaan olla. Voi, kun vaan osais itse toimia yhtä hyvin.

 

Ne teki kaiken melkein päin peetä

Miä olin meidän perheen "aikuinen" jo lapsena, ja porukoitten riitojen välissä
Alkoa käyttivät ja päätyvät tappelee
Siellä ikkunat hajoili ja poliisitkin usein vieraili
Meistä ei paljoa välitetty muutenkaan

 

Meilläkään ei näytetty mitään tunteita ja erityisesti kiukku/viha olivat rangaistavia. Äitini uhkasi lähteä kun "olin niin tuhma". Itse en ikinä tule sanomaan niin omalle lapselleni, koska tiedän miten pahalta se tuntuu, siinä vedetään matto jalkojen alta totaalisesti etkä voi puolustautua mitenkään. Haluan solmia lapseni kanssa luottamuksellisen suhteen, jossa voidaan puhua lähes kaikista asioista, toisin kuin minä äitini kanssa.

 

Tunteita ei näytetty lähinnä rakkautta ja viinan käyttö oli aika hurjaa isän puolelta.

 

Kyllä.

Vaikken vielä äiti olekaan, sen olen päättänyt jo vuosia sitten, että en koskaan antaisi selkään omalle lapselleni. Ketään ei saa lyödä. Ei lastakaan, ei millään tavalla. Ei edes rangaistukseksi.

 

Ei. Minulla oli erittäin onnellinen ja turvallinen lapsuus ja toivottavasti pystyn tarjoamaan samanlaisen omille lapsilleni.

 

Kyllä, mun äiti on mun esikuva siitä minkälainen en halua olla äitiydessä ja isovanhemmuudessa :/

 

Ehkä, en tiedä. Tässä on ollut kädet ihan riittävän täynnä omien virheittensä kanssa, ei ole ehtinyt vertailla.

 

Ne teki kaiken melkein päin peetä

Miä olin meidän perheen "aikuinen" jo lapsena, ja porukoitten riitojen välissä
Alkoa käyttivät ja päätyvät tappelee
Siellä ikkunat hajoili ja poliisitkin usein vieraili
Meistä ei paljoa välitetty muutenkaan

Tuttu tunne, mulla kesti monta vuotta ennen kun opin sanomaan että teidän riidat ei kiinnosta, enkä mä suostu olemaan erotuomarina kertomassa kumpi on väärässäs. Ja kun yritin sanoa et vikaa on mun mielestä molemmissa niin molemmat otti nokkiinsa siitä.

 

no en pistäis ketään pimeään eteiseen häpeemään yöllä.

 

Meillä ei ikinä puhuttu tunteista, vihaa ei saanut näyttää mutta ei myöskää rakkautta näytetty, siinä yritän tehdä itse toisin.

Peesi tähän. Lisään vielä, että koskaan eivät pyytäneet anteeksi huutamista/tukistamista eikä koskaan kelvannut se, että parhaansa yritti jossain asiassa, aina oli parantamisen varaa. Niin ja kieltoja ei koskaan perusteltu, aina kuultiin vain jyrkkä EI.

 

Ei. Minulla oli erittäin onnellinen ja turvallinen lapsuus ja toivottavasti pystyn tarjoamaan samanlaisen omille lapsilleni.

Samaa toivon minäkin. Tosin välillä on sellainen olo, että olen kaukana täydellisestä äidistä, kun esikoisella on joku "koulu alkoi ja elämä potkii päähän oikein kunnolla" -vaihe menossa...

 

En hoidattaisi pienempiä sisaruksia isommilla...

T. 11-lapsisen perheen vanhin tyttö

On se surullista että joutuu aikuisen rooliin kesken lapsuuden.

Meillä piti isää pelätä viikonloppuisin ihan urakalla ja monta kertaa lähdettiin yönselkään. En ikinä haluaisi lasteni pelkäävän minua.

 

Iskän alkoholiongelma ja siitä seuranneet asiat on vaikuttaeet mun elämäni jokaisella saralla erittäin negatiivisesti.En kuitenkaan käy mitään tuomioita jakelemaan.Täällä on tällasta...

 

Meiilä oli ns vapaa kasvatus,se onnistui aika hyvin minun kohdallani mutta siskoni osasi ottaa murros iässä siitä kaiken mahdollisen irti.Pompotti vanhempia kun he erosivat.Äiti ei puhunut tunteista kuten isäni oli paras mahdollinen tuki ja turva.Äitini tosin saattoi viettää parikin päivää ettei puhunut mitään vaan murjotti ja ovet paukkui,en tekisi sitä koskaan lapselleni.En koskaan jättäisi alle 10v yksin kotiin.

 

Mä olen saanu tukkapöllyä, piiskaa (risullakin paljaalle pyllylle), eristysselliä (pannuhuone...), saippuaa suuhu ja myös puolukkahilloa (inhosin yli kaiken)... En tekis noita omalle lapselle. Tai no melkeinhän tuo eristys on sama asia ku jäähy.

En myöskään antais yhenkään lapsen ottaa perheessä kasvattajan/"päällikön" hommia. :kieh:

En suvaitsis lapsilta epäkunnioittavaa käytöstä. Vaatisin vanhempien arvostusta. En pakottais uskonnollisiin touhuihin.

Antaisin lapselle kahdenkeskistä aikaa. Useammin ku kerran 5 vuodessa... Halaisin lapsia päivittäin. Niitä isompiaki (jos vaan antavat).

Opettaisin lapsille enempi myötätuntoa ja kunnioitusta myös toisia sisaruksia kohtaan. Ja koittaisin vahvistaa itsetuntoa. Virheille ei naurettais ja tunteet sais näyttää. Koittaisin opettaa pyytämään aidosti anteeksi, tunteeton sanan lausuminen ei riittäis.

 

Äitinä näyttäsin enemmän tunteita ku oma äiti ja en haukkus
Isänä en löis lapsia ja pettäs äitiä

Vanhempina pitäsin hieman löysempää kuria ja selvittäisin vanhempien väliset asiat niin ettei lasten tartte niistä kärsiä...

 

Kumma silti melkein täysjärkinen olen näin aikuisena vaikka vaikuttaahan nuo edelleen

 

ku näin vanhemmiten muistan miten äiti uhkaili meitä isän kotiin tulolla kun ei oltu kunnolla...

tai kun piti ikkunasta karata pakkaseen isää kun tiedettiin että se oli vihanen meille jostain mitä oli tehty

 

En nyt tiedä mikä lasketaan virheeksi, kai nuo parhaan taitonsa mukaan toimivat. Paljon hyvää lapsuuteen kuului, mutta kieltämättä on joitain asioita missä haluan toimia toisin. Ja toiminkin.

 

Ainut virhe, mitä joskus mietin, oli se ettei meillä puhuttu rahasta ikinä sillä tavalla, että olisin tajunnut rahankäytöstä tms. yhtään mitään. Joten kun 19 vuotiaana muutin pois kotoa, olin todella pitkään ihan pihalla ja muistan shokkini kaupassa kun pesuaineet ja kaikki muu maksoi niin hirvittävästi! Jotain olen toki oppinut mutta edelleen olen hirvittävän huono taloudenpitäjä...

Mutta kuten ehkä huomaatte, jos tuo oli isoin virhe niin aika pienillä menään Olen aina ollut äärettömän tyytyväinen että kasvoin tuollaiseen perheeseen. Olen nähnyt yhden ainoan kerran elämässäni kun äitini ja isäni riitelee (kyllä ne sitä teki mutta ei lasten edessä).

Nyt vielä vanhemmiten kun olen lukenut kasvatustiedettä, niin huomaan ettei kaikki todellakaan ole mennyt ihan kirjan mukaan, mutta ei kai kenelläkään. ikinä.

 

Mä olisin ylpeä itsestäni, jos yltäisin samaan, kuin omat vanhempani. Koskaan ei ole tarvinnut kotona pelätä, tai tuntea itseään laiminlyödyksi. Paljon kannustusta ja rakkauden osoituksia, sekä yhteisiä puuhia. Rajoja sopivassa suhteessa ja vastuun opettamista teoista, sekä esim. rahasta. Vanhempieni eron äitini hoiti mielestäni huonosti ja siinä yhteydessä tunsin joutuvani kasvamaan aikuiseksi ehkä turhan aikaisin. Isä oli kuitenkin silloinkin tukenani vilpittömästi.
Toivon oman perheeni muodostuvan yhtä läheiseksi, kuin minulla oli omassa lapsuudessani ja vielläkin.