Ikävöin kyllä kotiaikoja kovasti ja olihan se tavallaan rankkaa, omat lepohetket oli nollassa ja ekat vuodet meni tietysti niin, että elin vain muille: joko työnantajalle tai lapselle. Sitten kun lapsi nukkui, olis pitänyt vielä jaksaa huomioida miestäkin...
Mutta lyhyt aikahan se ja siihen sisältyi myös paljon hyvää: Lapsen ilo kun tulin töistä hakemaan, oli ihana kuulla mitä kivoja juttuja lapsi oli hoidossa tehnyt ja oppinut, töissä itsensä kehittäminen ja aikuiskontaktit, työ ja lapsiperhe-elämä sopi mun kohdalla melko hyvin yhteen, koska mun työ ei ole mitään lapsiin liittyvää. Tasapainottivat toisiaan.
Se oli inhottavaa, että lapsi sairasti paljon ja minä myös: noh, toisaalta sai lepäillä silloin kotona, mutta tuntui inhottavalta olla töistä pois niin usein.
Väsynyt olin varmaan aina. Isommat kotityöjutut kerääntyi rästiin (pyykit ja viikkosiivous, ruoan tekeminen pakastimeen väsyneitä iltoja varten ym. viikonlopuiksi, ikkunan/mattojen pesut, lastenhuoneen suursiivous, kirjahyllyn järjestäminen, komeroiden järjestämiset ym. kesälomiin jne) joten viikonloput ja lomatkin oli työntäyteisiä.
Uimahallikäynnit, metsäretket, ystäväperheiden kanssa kyläilyt niin ikään pakkaantui viikonloppuihin ja lomiin joten oma aika oli kyllä aika 0.