Te jotka olette olleet pitkään yhdessä 10+

  • Viestiketjun aloittaja dggmdlg
  • Ensimmäinen viesti
H&P
Ei se mikään harmi ole, olen introvertti luonteeltani, parisuhde olisi yhtäkuin painajainen.
Kyllä se huvittavalta kuulostaa että ihmissuhteesta leivotaan työsarka jota kynnetään ja kynnetään. Ajattele jos sen ekaluokan kaverinkin kanssa olisi pakko tahkota koko elämä kaverina, ihan vaan siksi kun on ekaluokalla tutustunut siihen.

Onhan mulla erityisiä ihmisiä, sitä kutsutaan perheeksi. Sääliä ei tarvitse, en minäkään sinua sääli, ilmeisesti pidät tuollaisesta elämäntavasta ja koet sen omimmaksi.
No jos itse tunnistat itsesi persoonaksi jota ei parisuhde kiinnosta, niin miksi edes luet, saatikka kommentoit tällaista ketjua? Jos sinua ei kiinnosta tai jos sinulla einole asiasta omakohtaista kokemusta.

Minullakin on perhe, ja läheiset välit vanhempiini ja sisaruksiin. Joskus sitä on kuitenkin lennettävä pesästä.. ;) Lisäksi minulla on oma ihana perhe. En kyllä lähtisi kumppania vertaamaan siihen ekaluokan kaveriin :) kyllä kyse on jostakin suuremmasta. Voisi olla helppo vaihtoehto vaihtaa aina kumppania kun tulee ristiriitoja, tai samaan naamaan kyllästyy. Mutta sen sijaan kun näkee vaivaa ja suhteen eteen tekee töitä, ainakin itse sitä on alkanut silloin arvostaa yhä enemmän.
 
"Lissukka"
Pitkissä parisuhteissa on pääomaa, samanlaista kun oman lapsen saamisessa. Kukaan joka ei ole pitkässä parisuhteessa ollut, tuskin tietää millaista se oikeasti on miten siinä molemmat osapuolet muokkautuvat ja miten mukavaa on olla se joku tärkein toiselle ihmiselle ja miten mukavaa on, kun on joku joka on itselle se kaikkein tärkein. Ihan samalla tavalla kun lapsi muokkaa vanhempiaan, jokainen lapsi omalla tavallaan.

Jos parisuhteessa on paljon hyvää, niin ei sitä pitkän parisuhteen pääomaa halua heittää menemään, koska tietää, että samaan pisteeseen pääseminen kestää jonkun toisen ihmisen kanssa hurrrjan kauan. Jos siis meinaa ottaa riskin ja vielä avata elämänsä jollekin toiselle ihmiselle. Kaikki eivät uskalla ja heitä tuskin voi siitä syttää, onhan siinä myös riskinsä.

Niinkuin lasten kasvatuksessakin on ne vähemmän hohdokkaat hetkensä, niin myös monessa parisuhteessa ja ne vaikeat hetket muokkaavat siinä olevia ihmisiä taas lisää.

Itse olen aina ajatellut, että jos tuo toinen tuosta johonkin häviäisi, en ehkä jaksaisi enää aloittaa koko hommaa alusta kenenkään kanssa, vaan olisi helpointa olla itsekseen. Mutta olempa monta muutakin asiaa ennustanut omassa elämässäni pieleen.

Mutta siis olen ollut kohta 18 vuotta yhdessä lasteni isän kanssa ja vielä yhdessä porskutamme.
 
  • Tykkää
Reactions: Pinjuliinu
Kohta 15 vuotta naimisissa, kohta 14 v poika.
Ero ei ole koskaan ollut harkinnassakaan.

Jokaiseen parisuhteeseen / ihmiseloon kuuluu normaalit vastoinkäymiset (niinku vihkivalassakin luvattiin tukea niin myötä kuin vastoinkäymisissä ), ois se elo aika tylsää jos vaan pelkkää auvoa ois.

Molemmat ollaan karjalaismaisia jästipäitä ( tosin mies amazigh) ja sen takia ymmärretäänkin toistemme jääräpäisyyttä tai möksötyksiä hyvin ja ne yleensä kääntyy aina huumoriksi.

Päivääkään en vaihtaisi pois, on tuo mies ollut kullanarvoinen pelastus :) muutoin oisin todnäkösesti jossain katuojassa.
 
Sun mielestä ilmeisesti kaikki ihmiset joihin koskaan tutustut, pitää raahata mukana loppuelämä. Tuolla periaatteella elämästä tulee kyllä todella tukalaa. Normaali ihminen tajuaa ettei kaikki ihmissuhteet kestä ikuisesti, elämään voi tulla ihmisiä, ja sieltä voi myös joskus poistua ihmisiä.
Lapsia on turha verrata parisuhteeseen, tai ylipäätä perhettä. Perhe on ikuinen. Ainakin mulle, kaikille ei.
No mun perhe, siis lapsuuden perhe, koostuu mun ja sisarusten lisäksi meidän pitkässä parisuhteessa olevista, yhdessä asuvista vanhemmista. Niin eikö sen niitten elämänki pidä olla hirveetä tuskaa ja tervanjuontia? Vähän heikkoa siis meille lapsille :D
 
"Vilia"
10 vuotta on yhteiselämää kasassa ja on tuntunut yhyeltä ajalta, eroa ei ole tarvinnut ensimmäisen vuoden teini-riitojen jälkeen harkita. Onhan niitä raskaampiakin aikoja ollut, mutta ovat olleet enemmän kiinni elämäntilanteesta kuten taloudellisista huolista, opiskelu- ja työstressistä ja nyt pari viime vuotta lasten vauva-ajan väsymystä. Lapsia lukuunottamatta nuo nyt olisi olleet sellaisia raskaampia aikoja, jotka olis olleet siinä myös sinkkuna tai vaihtuvissa suhteissa, mutta ei olisi ollut ketään niin läheistä niissä tukemassa. Meillä onnistumisen salaisuus on ollut varmaan se, että ei olla täysin samalaisia. Tärkeät perusarvot on samat, mutta on esim. eri harrastuksia ja erilaiset ammatit. On ihanaa kun toisella on eri vahvuudet/ heikkoudet kun minulla, haastaa ajatusmaailmaani ja voi olla varma, että pulmiinsa saa aina jonkun uuden näkökulman. Myös hyvin toimiva ja ajan kanssa vaan parantunut seksielämä on ollut varsinkin lapsiperheen kiireessä tärkeä parisuhteen liima.
 
Satunnainen matkailija
[QUOTE="anonyymi";30748765]Kahdesti olen pakannut lapset autoon ja kerännyt tavarat kaikessa hiljaisuudessa kun mies ollut töissä. Ajatuksella että nyt lähden tästä suhteesta kävelemään. Mutta jokin on estänyt lähtemästä.

Tosin viimeisellä kerralla pillahdin itkuun siinä vaiheessa silloin kuusivuotias lapsi kysyi näkeekö hän isäänsä enää. Ja tässä vaiheessa sammutin auton, vein kamat sisälle ja lähdin lasten kanssa kauppaan. Mies tosin kyllä oli ihmetellyt kun hirveä nippu matkalaukkuja eteisessä pakattuna ja meitä ei näy missään.

Mutta en vaan osaa elää lasten isän kanssa. Kommunikointi ei toimi ja ajatusmaailmat on samanlaiset. Ja yhdessäolo tökkii. Ihan naurattavan pienet asiat alkaneet vuosien mittaan raivostuttamaan. Ja nimen omaan kun ne ajatusmaailmat on siis samanlaiset. Molemmat saattaneet peräjälkeen käydä kaupassakin ja sitten jälkimmäisenä tullut ihmettelee kun jääkaappi täynnä. Tai pahimmillaan ollut puhe edellisenä päivänä että syödään pizzaa iltaruoalla. Ja mies on ajatellut helpottaa asiaa ja hakenut töistä tullessaan pizzat ja minä olen saattanut tilata kotiinkuljetuksella. Ja sitten on ruokaa taas kaksinkertainen määrä.

Viimeiset vuodet käytännössä oltu vaan kämppäkavereita kun ei kumpikaan oikein tunne hirveää vetoa toista kohtaan. Mutta mies ei halua erota ja minä en tiedä mitä teen.[/QUOTE]

Heh, meillä on yhtä juuttunut tilanne, koska ollaan täysin erilaiset. Ei mitään yhteistä. Kyllä se rakkaus olikin sokea, vaikka monta vuotta seurusteltiin.
 
joku muu
Yhdessä oltu 12 vuotta, josta reilut 2 naimisissa. 14 vuotiaana alettiin seurustella ja siitä lähtien pidetty yhtä. Toki on ollut hankaluuksia, nuorena kun alkaa niin kasvukivut laittaa suhteen lujille. Lähes kaikki teininä alottaneet kasvaa jossain vaiheessa erilleen, mutta me kasvettiin ns. yhteen. Suurin haaste suhteessamme itselle olut se, ettei ole koskaan ollut ns omillaa. Ja vauva vuoden jälkeen koetiin myös melko vakavaa kriisiä, mutta sekin ratkaistiin puhumalla, eroakin molemmat mietti tahollaan. Nyt kriiseistä selvitty ja molemmat kasvettu ihmisinä. Onneksi tälläkin kertaa yhteen eikä erikseen. Omasta kokemuksesta sanoisin, että suhteessa on vaikeaa silloin kun puolisoiden elämässä tapahtuu jotain, mikä kasvattaa heitä ihmisinä. Silloin on suuri riski siihen, että toinen ei enää tunnukaan samalta ihmiseltä, saataa myös käydä niin yhäkkiä ajateleekin asioista ihan eritavalla kuin se oma puoliso.

Me ollan aika huonoja keskustelemaan, mutta jos on jotain oikeesti vakavampaa ollaan asiat puhuttu halki. Isoja asioita ei voi jättää roikkumaan, koska ne myrkyttää suhteen. Me on myös hyväksytty se, että voidaan elää niin kuin meistä hyvältä tuntuu, ilman että pitäisi noudattaa yhteiskunnan normeja. Niin kauan kun molemmilla on hyvä olla ja suhde tuntuu oikealta noudatetaan yhdessä sovittuja sääntöjä ja nautitaan elämästä yhdessä. Yksi mikä meitä yhdistää on seksi, se on vaan parantunut, mitä kauemmin oltu yhdessä. Seksi on vaan seksiä ja parisuhteen ulkopuolella se ei ole rakkauden osoitus, mutta silti se on suhteen kassassa pitävä voima. Toimiva parisuhde koostuu monesta eri osasta, ja ne osat ovat jokaisessa suhteessa yksilöllisiä. Kuitenkin jokaisen osan on oltava kunnossa, jotta homma toimii.

Itse olen kiitollinen, että olen löytänyt sen ns. sielun kumppanin. Ei ole tullut vastaan ketään toista, jonka kanssa voisin saada yhtä toimivan parisuhteen. Haluan elää elämääni mieheni kanssa. Jos menettäisin hänet, tuntuisi varmasti kuin menettäisin merkittävän palan itsestäni. En ole vain minä vaan osa meitä. Jonkun mielestä voi olla jopa surullista, omasta mielestäni todella antoisaa.
 
Minusta ihmisen pitää olla todella tylsämielinen, että on jonkun "puolison" kanssa 50 vuotta. Ei ole koskaan itsenäistytty, suoraan lapsuudenkodista toisen hoteisiin. En tykkää. Mutta onneksi ei tarvitsekaan. Maailma on täynnä ihmisiä joita en ymmärrä, nämä pariskuntahifistelijät ovat vain pieni otanta niistä. :)
Mä lohdutan sua sillä, ettei kaikkea tarvitsekaan ymmärtää :)
 
"jope"
14 vuotta ,siitä alkuun 2vuotta juupas eipäs. No yhteenhän sitä jäätiin, tai ainakin tänäpäivänä näin vielä on. Ei meillä ole lapsia, keskitymme edelleen toisiimme. Yhdessä ja erikseen juhlitaan, matkustellaan, harrastetaan, eletään arkea.. kumpikaan ei ikinä ole toiselta mitään menemisiä , hankintoja, matkoja yms kieltänyt.
Parisuhteessa mikään ei ole niin varmaa kuin se, että kaikki on epävarmaa. Jos väität toisin, pidät kumppaniasi itsestäänselvyytenä mikä tuhoaa parisuhteenne ennemmin tai myöhemmin, ja yleensä myöhemmin. Parisuhteessa on ymmärtääkseni vähintään se kaksi ihmistä, YKSILÖÄ , omia persoonia omine ajatuksineen , haluineen, intohimoineen ja unelmineen. Milloin niistä tulee "meidän"? Eikö mikään ole enää yksin minun omaa? Milloin joku alkoi kyselemään menojeni perään, mihin menet, milloin tulet, mitä kaupasta, kumpi hakee lapset, muista maito..ai, et muistanut maitoa?! Ja niin sitä kuullaan kunnia.
Kunnia, kunnioitus...älä aliarvioi, halveksu tai väheksy kumppaniasi, älä varsinkaan tee sitä jos läsnä on ylimääräisiä korvia. Asiat on hyvä osata eritellä, niihin jotka kuuluvat vain parisuhteen sisälle ja sitten ne muut ..
Mutta kun puhumiseen päästiin, sitä ei voi tehdä liikaa parisuhteessa. Puhu kumppanillesi mikä vaivaa, mikä on huonosti, voidaanko yhdessä tehdä asialle jotain.. ja Hei, sitten on ne hyvätkin asiat ja ihan arkiset pikkuasiat, kunhan puhutte puhutte puhutte! Tämä sitten ei tarkoita valittamista ja nalkutusta, saatikka toisen haukkumista. Joka kerta kun olet kumppaniasi arvostelemassa tai haukkumassa, kieltämässä menemästä jne.. Katso peiliin, laske kymmeneen, muista että hän on ihminen, YKSILÖ, omine ajatuksineen ja haluineen! ja mieti sitten montako kertaa kumppanisi on jättänyt kieltämättä tai nalkuttamasta sinulle sinun virheistäsi ja puutteistasi saatikka haluistasi.
Koskekaa toisianne usein, mieti välillä miltä se ihminen vierelläsi tuntuu. Sulje silmät ja nuuski hänen ihoaan, miltä se tuoksuu. Onko siinä lähellä hyvä olla, turvallinen, onnellinen olo.... Jollei, niin pakkaa ihmeessä ja lähde. Älä tuhlaa elämääsi, äläkä sen toisen.
Iso peukku, niin kauan kun on ollut ihmisiä, on ollut myös parisuhteet. Ei se ole rakettitiedettä, ei pidä ottaa asioita maailmanloppuna. Ei kaikki onnistu, ei tarvitsekaan. On inhimillistä erehtyä, muuttua, ja näin rakkauskin voi noin vain loppua ja niinkuin alkaakkin.
 
"Onnellinen"
Meillä on mennyt kaikki aivan ihanasti, ei yhtään olla ruidelty vaikka 15 v ollaan yhdessä oltu.

Aina joskus olen käynyt kavereiden kanssa pitkä viikonloppu -matkalla, se piristää. Mieskin on käynyt kavereittensa kanssa Thaimaassa aina välillä.
 
yhdessä ain
20 tasan alkaa olemaan täynnä tätä suhdetta. Melkoista vuoristo rataa on menty, mutta koskaan ei olisi voinut toista jättää. Ajan mittaan on molemmat tulleet armollisemmiksi toisen "omituisille" tavoille eikä kaikesta tarvi enää vääntää.
Kaikki muutokset meillä on käyty aika vaikean kautta, että toimita tavat ja sopusointu on löytyneet, kun aina ei huomaa mikä toisen saa pettymään puhumalla niistä on selvitty.
Suhde on kiintynyt ja syventynyt vuosi vuodelta ja aina se jalat alta vievä tunne jostain tulee, vaikka olis kuinka vihoissaan ollut toiselle.
Luottamus on ehdoton. Vaikka aina ei niin hyvin toinen toistamme kohdellakkaan, niin kumpikin tietää, että tahallaan ei toista haluta loukata.
Ollaan kai niin vanhanaikaisia, että julkisesti ei hirveesti tunteita näytetä, mutta kahden kesken on kuumameno.
 
Toistakymmentä mennään tuon miehen kanssa. Leppoisaa, leppoisan miehen kanssa. :)
Tässä välissä oli 1-2 vuoden kuiva kausi jolloin toisen olemus ei oikein innostanut mutta varsinaista isompaa kriisiä ei ollut.
Mutta me ollaan vähän vanhanaikaisia ja ajatellaan että jos parisuhteessa onkin väsyttävää ja arkista, niin avioliitto voi silti olla kunnossa. Ne hyvät tunteet tulee kuitenkin jossain vaiheessa takaisin.
 
"vaimo"
Yli 20-vuotta ollaan oltu yhdessä. Koettu on PALJON! Isoja kriisejä parisuhteessa, pieni erokin. Yksi lapsistamme on sairastunut erittäin vakavasti, kotimme ja koko omaisuutemme on tuhoutunut tulipalossa. Niin se rakkaus kuitenkin vain kantaa. Tästä kaikesta ollaan selvitty, ja ollaan molemmat edelleen sitä mieltä, että toinen on se paras kumppani. Suhde on palautunut, kun sille on annettu mahdollisuus ja toiselle aikaa. Kyllä tää kaikki on taistelemisen arvoista todellakin ollut! Nyt vois sanoa, että me ollaan onnellisempia ja rakastuneempia kuin koskaan ennen.
 
Nyt eroamassa
No harmi sinulle ettet ole löytänyt sellaista ihmistä josta haluaisit pitää kiinni, ja tekisit kaikkesi sen puolesta. Ehkä sinäkin ymmärrät kun sellainen sattuu kohdalle. Sinua saattaa huvittaa, että jotkut oikeasti tekee töitä suhteen eteen. Mua lähinnä säälittää, ettet ole löytänyt vielä niin erityistä ihmistä..
No, tähän täytyy kyllä itse todeta, että se, jos eroaa ei tarkoita, etteikö olisi tuollaista ihmistä löytänyt. Itse olin 15 vuotta onnellinen yhden ihmisen kanssa, kunnes tilanne muuttui. Ei minusta suhteen saati elämän mielekkyyttä kannata mitata vain sillä, ollaanko loppuelämä yhdessä.

Niin, ja omassa erossani yksi syy on oman seksuaalisen suuntautumisen muutos. En sinänsä ajattele, että meissä kummassakaan on mitään vikaa, ja ihan väleissä olemme edelleen. Olen iloisempi siitä, että voin nyt toteuttaa tätä toistakin puolta itsessäni, kuin jos olisin vaan tehnyt työtä tuon yhden suhteen eteen ja pitänyt itsearvona sen suhteen pituutta.

Minusta on outoa pitää säälittävänä sitä, jos ihmiset eroavat tai ovat sinkkuja. Ei ole säälittävää elää elämää, jossa on itse tyytyväinen ja jonka kokee oman näköisekseen. Mutta säälittävää on minusta arvottaa ihmistä ja elämää parisuhteen kautta.
 
Homma hoidossa
16v yhdessä. Suurimmat "riidat" käydään yleensä lasten/teinin kasvatustavoissa. Kahden keskisiä riitoja todella harvoin, ehkä muuta sormen laskettavissa.
Eli, meillä kai kaikki hyvin?
 

Yhteistyössä