Toggle sidebar

Te, joita on hakattu lapsena vanhempien toimesta

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja nyt niin harmaa
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
N

nyt niin harmaa

Vieras
Itse olen kokenut tällaista vain kerran, mutta edelleen asia kaivelee sisuskaluja. Mustelmia kummempaa ei fyysisesti jäänyt, mutta psyykkiset haavat ovat yllättävän syvät. Tietyn tasoista henkistä väkivltaakin olen kokenut, vaikka toisaalta minulla on ollut todella onnellinen lapsuus. Vanhempani ovat rakastaneet minua ja osoittaneet sen myös.

Ruumiillinen kuritus oli asia erikseen. Jos pienenä tein jotain luvatonta, niin saatoin saada ns. selkään. Tämä ei kuitenkaan hetkahduta, koska oli vain kurinpidollinen juttu eikä, vihan vallassa tehtyä väkivaltaa. Jännää, miten näillä asioilla onkin iso ero ainakin oman kokemuksen mukaan...

Hankalaa on se, että tuo hakkaamiskokemus on jättänyt jäljet elämääni. Ajattelen usein, että olen itse päässyt tosi helpolla elämästä moneen muuhun verrattuna. Ettei se ollut kuin yksittäinen kerta jne. Silti välillä tulee noita välähdyksiä asiasta.

Olenko ihan säälittävä, kun asiaa vieläkin vatvon? Olisi varmaan aika jo siirtyä elämässä eteenpäin. Miten te muut koette elämänne kokemuksen/kokemusten jälkeen? Onko aiheuttanut masennusta tms?
 
Mua hakattiin koko lapsuus, samoin mun sisaruksia. Kukaan meistä ei ole jäänyt noita asioita miettimään. Menneet on menneitä, eikä voi tietää miksi joku toimii kuten toimii. Kaikilla on yleensä syynsä tekoihinsa, mutta ei niitä voi muut tietää, turha siis märehtiä.
 
Minä olin villi lapsi ja keksin kolttosia. Sain usein remmistä tai vyönsoljesta ja isä tukisteli niin, että hiuksia jäi tukko käteen. Lisäksi oli vielä uskonnollista manipulointia ja paholaisella pelottelua. Pelkäsin parikymppisenä asua omillani, mutta pimeän pelko on kadonnut, kun en pidä isääni yhteyttä.

En kanna kaunaa asiasta. Tajuan, että vanhempani menivät liian varhain naimisiin ja olivat kersoja itsekin, kun olisi pitänyt omia kasvattaa.

Asun uusperheessä, eikä meillä ole tarvinnut käyttää henkistä/fyysistä ylivoimaa lasten kaitsemiseen. Villikot on rauhoiteltu ihan haleilla ja pusuilla. Menneet voi käyttää voimavarana ja niistä voi oppia.
 
Mun entinen isäpuoli hakkasi, nöyryytti ja alisti mua ja mun pikkuveljeä ja mua käytti seksuaalisesti hyväksi. Mikään fyysinen väkivalta ei ole jättänyt niin suuria arpia ja traumoja kuin se henkinen väkivalta, alistaminen ja nöyryyttäminen. Mutta meistä tuli vahvoja aikuisia eikä me anneta kenenkään pompottaa meitä.
 
Äiti kertoi lyöneensä minua vasta kun olin aikuinen. Oma muistini toimi niin, että en muistanut tapausta, mutta alitajunta teki sitäkin kovempaa työtä oman lapseni synnyttyä. Jouduin psykoosiin kun mietin noita asioita. Joten jäljet jätti. Anteeksi olen antanut enkä enää juurikaan mieti sitä, mitä nyt parisuhteissa oikeanlaisen läheisyyden oppiminen on ollut vaikeaa.

Oman lapseni kanssa minulla on asiat kunnossa onneksi.
 
Saatiin remmistä, koivuvitsasta, tukkapöllyä, korvatillikoita, läimittiin kasvoihin, mutta kyllä niitä iskuja ihan syystä annettiin. Ei oltu mitään enkeleitä. Henkinen epävarmuus ja turvattomuuden tunteet syntyivät aivan muista asioista kuin fyysisestä kurinpidosta.
 
Mua on pieksetty äitini toimesta, olen nyt 24-vuotias ja ensimmäisen lapsen syntymä 4-vuotta sitten laukaisi muistot ja olen siitä lähtien ollut terapiassa. Musta on tullut asioista liikaa murehtiva ihminen, joka pelkää kuolemaa eikä osaa tai uskalla olla onnellinen. Et ole tyhmä, en ihmettele yhtään jos sinua asia vaivaa kun se vaivaa minuakin vielä, mutta toivottavasti jonain päivänä ei enää niin pahasti.
 
Jos olin kipeä minua piestiin (ja lapsethan on usein kipeitä). Jos sain kokeesta 7, silloin myös. Mitä uskotte että tapahtui kun sain matikan kokeesta 5?? Eli mitään ärsyttävää ei olisi saanut tehdä ettei vitsa laulanut.. Kyllä sitä oltiin koko lapsuus ja nuoruusaika peloissaan..
 
[QUOTE="vieras";26495746]Miksi haluat kertoa tämän harmaana?
Tässä se rekisteröinti taas näkyy - halutaan "säilyttää kasvot".[/QUOTE]

Ei tämä ainakaan omien kasvojen säilyttämistä varten ole harmaana kerrottu. Muita asianomaisia en kyllä halua tunnistettavan ja tämä lienee aivan ymmärrettävää.

Kovia on moni kokenut. Kuten jo sanoin, niin fyysinen kurinpito ei ole jälkiä jättänyt. Silmitön väkivallanteko kylläkin. Todella hienoa, että moni teistä on kyennyt jatkamaan elämäänsä ja jopa vahvistununt kokemuksista. Itselläni myös vahva koulukiusaamistausta, joten kaikki on ollut lopulta vaikuttanut kaikkeen.
 
Mä olen opetellut antamaan anteeksi isälleni kaiken sen väkivallan mitä se mulle teki lapsena. Mä sain kämmenestä ja nyrkistä ja millon mistäkin kuuden vuoden ajan, päivittäin. Ja olin ainoa - isä ei koskaan koskenut äitiin tai pikkuveljeen. En tiedä kumpi lopulta teki pahemmin, isä joka löi kotiin tullessaan vai äiti, joka tiesi, kuuli, ja sulki makuuhuoneen oven jonne meni ettei tarvitsisi katsoa.

Mun äiti kuoli muutama kuukausi sitten ja isä on vielä elossa. Ehkä toi äidin kuolema helpotti jollain tavalla -- ei sitä oikein osaa selittää. Mulla on kaikista lapsuuden traumoista "aiheutunut" epävakaa persoonallisuushäiriö ja masennus, joiden kanssa taistelen edelleen. Isä ei toki ole kaikkia traumoja väkivallallansa aiheuttanut, muutkin ovat tehneet todella pahoja asioita mulle kun olin lapsi.

Emmä tuu noista jutuista koskaan pääsee yli, sen oon hyväksynyt. Mutta se silmitön viha, joka mulla on ollut isääni kohtaan - ja sitten taas toisaalta se järjetön hyväksynnän haenta - on hälventynyt äidin kuoleman jälkeen. Isä huomioi mua nyt ihan eri tavalla; soittaa vaan soittaakseen että kuinka menee; haluaa nähdä ja olla osa mun elämää. Ja ehkä teen siinä tyhmästi että annan sen, mutta mä en jaksa enää olla vihainen. Jos isä pettää mun luottamuksen (taas, kuten viimeiset 20 kertaa eri tilanteissa), niin siinähän sitten pettää. Ei mulla tässä vaiheessa oo enää mitään menetettävää.

Isä on mulle kertonut katuvansa kaikkea sitä mitä mun lapsuudessa tapahtui. Se jo riittää mulle, sillä oon vakuuttunut että asia myös on näin, sillä tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ehkä mä olen vaan naivi ja tahdon uskoa ihmisten hyvyyteen, mutta omapa on elämäni.
 
Minä sain pienenä turpaani päivittäi. On viillelty käsiä, tumpattu tupakat selkään ja mahaan, luita murtunut ja katkennut, tukka revitty kokonaan päästä ja monenmoista muuta mukavaa.

Puhumattakaan henkisestä väkivallasta.

Ihan normaali olen, ei ole tarttenut rampata terapiassa ja lapsenikin ovat ihan tavallisia, tunteensa näyttäviä ihmisiä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Lettuperkele:
Mä olen opetellut antamaan anteeksi isälleni kaiken sen väkivallan mitä se mulle teki lapsena. Mä sain kämmenestä ja nyrkistä ja millon mistäkin kuuden vuoden ajan, päivittäin. Ja olin ainoa - isä ei koskaan koskenut äitiin tai pikkuveljeen. En tiedä kumpi lopulta teki pahemmin, isä joka löi kotiin tullessaan vai äiti, joka tiesi, kuuli, ja sulki makuuhuoneen oven jonne meni ettei tarvitsisi katsoa.

Mun äiti kuoli muutama kuukausi sitten ja isä on vielä elossa. Ehkä toi äidin kuolema helpotti jollain tavalla -- ei sitä oikein osaa selittää. Mulla on kaikista lapsuuden traumoista "aiheutunut" epävakaa persoonallisuushäiriö ja masennus, joiden kanssa taistelen edelleen. Isä ei toki ole kaikkia traumoja väkivallallansa aiheuttanut, muutkin ovat tehneet todella pahoja asioita mulle kun olin lapsi.

Emmä tuu noista jutuista koskaan pääsee yli, sen oon hyväksynyt. Mutta se silmitön viha, joka mulla on ollut isääni kohtaan - ja sitten taas toisaalta se järjetön hyväksynnän haenta - on hälventynyt äidin kuoleman jälkeen. Isä huomioi mua nyt ihan eri tavalla; soittaa vaan soittaakseen että kuinka menee; haluaa nähdä ja olla osa mun elämää. Ja ehkä teen siinä tyhmästi että annan sen, mutta mä en jaksa enää olla vihainen. Jos isä pettää mun luottamuksen (taas, kuten viimeiset 20 kertaa eri tilanteissa), niin siinähän sitten pettää. Ei mulla tässä vaiheessa oo enää mitään menetettävää.

Isä on mulle kertonut katuvansa kaikkea sitä mitä mun lapsuudessa tapahtui. Se jo riittää mulle, sillä oon vakuuttunut että asia myös on näin, sillä tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ehkä mä olen vaan naivi ja tahdon uskoa ihmisten hyvyyteen, mutta omapa on elämäni.
Click to expand...

miten kukaan voi olla noin suurisydäminen? sun isähän oli just mätä, kun löi vaan yhtä, tyypillistä hajota ja hallitse, taktiikkaa. En vois ikinä antaa anteeksi tai olla yhteyksissä.
 
[QUOTE="höh";26496395]miten kukaan voi olla noin suurisydäminen? sun isähän oli just mätä, kun löi vaan yhtä, tyypillistä hajota ja hallitse, taktiikkaa. En vois ikinä antaa anteeksi tai olla yhteyksissä.[/QUOTE]

En mä tiedä. Mä vaan oon tällainen. Ei meistä kukaan oo täydellinen - ei myöskään ne, jotka sitä yrittää olla. Elämä on liian lyhyt kulutettavaksi vihaan ja katkeruuteen. Ehkä isäni ei ansaitse että mä vastaan puhelimeen ja häntä näen. Ehkä isä myös itse sen tiedostaa ja siksi juuri arvostaa sitä, että annan sen olla osa mun ja lapsenlapsensa elämää.
 
Yhdessä vaiheessa tuntui, että olen jo antanut anteeksi. Nyt olen taas huonommassa jamassa ja tunnen suurta vihaa. Haluaisin nöyryyttää äitiäni kertomalla kaikesta siitä mitä tapahtui. Osaksi tämä johtuu siitä, että hän näyttelee ulkopuolisille rakastavaa ja lempeää äitiä, mutta minä tiedän millainen hän on oikeasti. Ehkä tämä vaikea tilanne omassa elämässä nostaa jotain taas sieltä lapsuudesta, kun se pyörii nyt mielessä enemmän kuin vuosikausiin. Tai sitten se, kun äiti nyt haluaa meidän lasten pitävän huolta hänestä. Olen varmaankin katkera, koska hän yrittää nyt lypsää minulta jotain sellaista jota ei ole ikinä antanut minulle.
 
mä sain usein selkääni, mua riepoteltiin ja raahattiin hiuksista, sain tukkapöllyjä, korvatillikoita, minua puristettiin kädetä niin, että tuli kunnon mustelmat. Isäni uhkasi tappaa, polttaa elävältä jne. Ja kyllä, nuo asiat on mielessä edelleen, välillä ne vaivaa- olen kyllä jutellut psykologin kanssa noista nuorena- mut ei noista koskaan täysin yli pääse...
 
Alkuperäinen kirjoittaja Lettuperkele:
Mä olen opetellut antamaan anteeksi isälleni kaiken sen väkivallan mitä se mulle teki lapsena. Mä sain kämmenestä ja nyrkistä ja millon mistäkin kuuden vuoden ajan, päivittäin. Ja olin ainoa - isä ei koskaan koskenut äitiin tai pikkuveljeen. En tiedä kumpi lopulta teki pahemmin, isä joka löi kotiin tullessaan vai äiti, joka tiesi, kuuli, ja sulki makuuhuoneen oven jonne meni ettei tarvitsisi katsoa.

Mun äiti kuoli muutama kuukausi sitten ja isä on vielä elossa. Ehkä toi äidin kuolema helpotti jollain tavalla -- ei sitä oikein osaa selittää. Mulla on kaikista lapsuuden traumoista "aiheutunut" epävakaa persoonallisuushäiriö ja masennus, joiden kanssa taistelen edelleen. Isä ei toki ole kaikkia traumoja väkivallallansa aiheuttanut, muutkin ovat tehneet todella pahoja asioita mulle kun olin lapsi.

Emmä tuu noista jutuista koskaan pääsee yli, sen oon hyväksynyt. Mutta se silmitön viha, joka mulla on ollut isääni kohtaan - ja sitten taas toisaalta se järjetön hyväksynnän haenta - on hälventynyt äidin kuoleman jälkeen. Isä huomioi mua nyt ihan eri tavalla; soittaa vaan soittaakseen että kuinka menee; haluaa nähdä ja olla osa mun elämää. Ja ehkä teen siinä tyhmästi että annan sen, mutta mä en jaksa enää olla vihainen. Jos isä pettää mun luottamuksen (taas, kuten viimeiset 20 kertaa eri tilanteissa), niin siinähän sitten pettää. Ei mulla tässä vaiheessa oo enää mitään menetettävää.

Isä on mulle kertonut katuvansa kaikkea sitä mitä mun lapsuudessa tapahtui. Se jo riittää mulle, sillä oon vakuuttunut että asia myös on näin, sillä tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ehkä mä olen vaan naivi ja tahdon uskoa ihmisten hyvyyteen, mutta omapa on elämäni.
Click to expand...

Huh, tulipa outo fiilis, muutamaa kohtaa lukuunottamatta tämä olisi voinut olla mun kirjoittama. Esim se, että mun äiti on elossa, eikä lyöminen ollut jokapäiväistä, eroaa sun kirjoituksesta, mutta mulla myös epävakaa persoonallisuus ja masennus. Lisäksi olen nykyään isäni kanssa tekemisissä viikoittain, ei mulla mitään kaunaa ole, mutta jos menisi välit poikki, en osaisi olla siitä surullinen, aika yhdentekevää mulle.

Alkuperäiseen kysymykseen sen verran, että onhan asioilla ollut vaikutusta siihen, millainen ihminen musta on tullut, mutta yritän olla ajattelematta menneisyyttä, kun sitä ei kuitenkaan voi muuttaa. Terapiassa kävin vuoden verran ja mun osalta asiat on käsitelty loppuun.
 
Meillä äiti pieksi, isä ei koskaan. Ei ole jättänyt traumoja, en muistele äitiä pahalla.
Sen se opetti, etten ole ikinä antanut, edes ollut aihetta, jatkaa perinnettä.
 
Mielestäni "vitsalla kasvatus" on osa suomalaista kulttuuria ja tulen sitä itsekin jatkamaan jos tarve. Turhaan en lyö, mutta Koivuniemen herra puhuu jos sitä vaatii... siinä voivat humanistit kauhistella mutta teidän lapsista niitä häiriköitä tulee.
 
Kuinka moni on muuten lyönyt vaimoaan? Onko teistä sallittua ikinä vai mennäänkö siinäkin yli?
Joskus tekisi mieli laittaa läski tummumaan mutta en uskalla koska vaimolla on massaa ja saattaa lyödä takaisin.
 
[QUOTE="pertti";26497037]Mielestäni "vitsalla kasvatus" on osa suomalaista kulttuuria ja tulen sitä itsekin jatkamaan jos tarve. Turhaan en lyö, mutta Koivuniemen herra puhuu jos sitä vaatii... siinä voivat humanistit kauhistella mutta teidän lapsista niitä häiriköitä tulee.[/QUOTE]

No minä en ainakaan puhu mistään "vitsalla kasvattamisesta", vaan lyömisestä, tukasta raahaamisesta, potkimisesta, heittelystä, nimittelystä, haukkumisesta, mitätöinnistä yms. Toki kyllähän se vitsallakin piiskasi, muun muassa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Jellybeany:
No minä en ainakaan puhu mistään "vitsalla kasvattamisesta", vaan lyömisestä, tukasta raahaamisesta, potkimisesta, heittelystä, nimittelystä, haukkumisesta, mitätöinnistä yms. Toki kyllähän se vitsallakin piiskasi, muun muassa.
Click to expand...

Niin, tätä juuri aikaisemmissa viesteissäni sanoinkin, että ns. "normaali" kurittaminen on eri asia kuin pahoinpitely. Raja näissä on vain niin häilyvä, että ollaan katsottu parhaaksi luoda ihan laki ruumiillista kurittamista/ pahoinpitelyä vähentämään.

Itselläni on kyllä ihan täydellinen lapsuus ollut teihin moniin verrattuna, huh huh. En enää kehtaa ajatellakaan, että olisi mainitsemisen arvoisia ongelmia ollut.
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa