te joille riittää yksi lapsi?

quote]
Eipäs ole. Se on itse asiassa yksi parhaita syitä syntyä maailmaan. Että on jonkun tärkein ihminen. Täällä on jo ihan tarpeeksi itseriittoisia ihmisiä. Ja minä puutuin keskusteluun vain siksi, että ihan oikeasti vauva-aika tai -ajat ovat aika pieni hetki ihmisen elämässä jälkeenpäin ajatellen - ei niiden pohjalta pitäisi ratkaista näin suurta kysymystä. Sitäpaitsi juuri vauva-ajan rankkuuden takia lapset oliskin parasta tehdä pienellä ikäerolla, niin tulis se hoidettua samalla kertaa. Puhun jälleen kokemuksesta.

[/quote]

Sun mielestäsi varmasti näin. Kaikkihan me kokemuksesta puhutaan - siitä omastamme.

 

Anteeksi vaan, mutta en ymmärrä teidän perustelujanne. Mullakin oli koliikkilapsi esikoisena. Oltiin ihan tillin tallin väsymyksestä, ja silti tiedostettiin se tosiasia, että sisarus on todella tärkeä asia ihmiselle VARSINKIN AIKUISENA. Minä tiedän, sillä olen itse ainoa lapsi. Sitäpaitsi voi käydä niinkuin meille, että seuraava onkin niitä unelmavauvoja, joiden kaikki ei usko edes olevan totta...

No anteeksi vaan, ei sun tarvitsekaan ymmärtää
Teillekin olis myös voinut käydä vähemmän hyvin toisen kanssa - jos nyt näin aletaan ajattelemaan.
Tiedän valitettavasti MONIA ihmisiä, jotka eivät ole missään tekemisissä sisarustensa kanssa aikuisiällä. Ja tehdäänkö tässä tapauksessa elävä ihminen vain sen takia että pikkunuppusella olisi sisko tai veli? Minun mielestäni TÄMÄ on huono perustelu.

Eipäs ole. Se on itse asiassa yksi parhaita syitä syntyä maailmaan. Että on jonkun tärkein ihminen. Täällä on jo ihan tarpeeksi itseriittoisia ihmisiä. Ja minä puutuin keskusteluun vain siksi, että ihan oikeasti vauva-aika tai -ajat ovat aika pieni hetki ihmisen elämässä jälkeenpäin ajatellen - ei niiden pohjalta pitäisi ratkaista näin suurta kysymystä. Sitäpaitsi juuri vauva-ajan rankkuuden takia lapset oliskin parasta tehdä pienellä ikäerolla, niin tulis se hoidettua samalla kertaa. Puhun jälleen kokemuksesta.

Kyllä jokainen syntyvä on omien vanhempiensa (toivottavasti) tärkein ihminen. Sisaruksista sä et voi ikinä tietää miten aikuisiällä tulevat keskenään toimeen.
Etkä voi myöskään tietää toisten ihmisten jaksamisesta, vaikka mielestäsi vauva-aika olisikin tosi lyhyt aika.
Ja lasten pieneen ikäeroon en edes ota kantaa... menee jo niin OT.

 

Mutta ottakaa huomioon myös odotusaika ja synnytys, sekin voi olla jollekin syy ettei halua lisää lapsia. Pelkää synnytystä liikaa huonoilla kokemuksilla tai edellinen on ollut kamala.

 

quote]
Eipäs ole. Se on itse asiassa yksi parhaita syitä syntyä maailmaan. Että on jonkun tärkein ihminen. Täällä on jo ihan tarpeeksi itseriittoisia ihmisiä. Ja minä puutuin keskusteluun vain siksi, että ihan oikeasti vauva-aika tai -ajat ovat aika pieni hetki ihmisen elämässä jälkeenpäin ajatellen - ei niiden pohjalta pitäisi ratkaista näin suurta kysymystä. Sitäpaitsi juuri vauva-ajan rankkuuden takia lapset oliskin parasta tehdä pienellä ikäerolla, niin tulis se hoidettua samalla kertaa. Puhun jälleen kokemuksesta.

Sun mielestäsi varmasti näin. Kaikkihan me kokemuksesta puhutaan - siitä omastamme.[/quote]

Vaan kun yhden lapsen äideillä ei ole kokemusta useammasta, niin yritän tässä (väärällä tavalla ehkä) kannustaa tekemään toisen, niin voi sitten puhua kokemuksesta.

 

Mutta ottakaa huomioon myös odotusaika ja synnytys, sekin voi olla jollekin syy ettei halua lisää lapsia. Pelkää synnytystä liikaa huonoilla kokemuksilla tai edellinen on ollut kamala.

minä en vaan ymmärrä näitä perusteluja, koska kaikki lähtee siitä omasta itsekkyydestä: ei suinkaan ajatellen lasta.

 

quote]
Eipäs ole. Se on itse asiassa yksi parhaita syitä syntyä maailmaan. Että on jonkun tärkein ihminen. Täällä on jo ihan tarpeeksi itseriittoisia ihmisiä. Ja minä puutuin keskusteluun vain siksi, että ihan oikeasti vauva-aika tai -ajat ovat aika pieni hetki ihmisen elämässä jälkeenpäin ajatellen - ei niiden pohjalta pitäisi ratkaista näin suurta kysymystä. Sitäpaitsi juuri vauva-ajan rankkuuden takia lapset oliskin parasta tehdä pienellä ikäerolla, niin tulis se hoidettua samalla kertaa. Puhun jälleen kokemuksesta.

Sun mielestäsi varmasti näin. Kaikkihan me kokemuksesta puhutaan - siitä omastamme.

Vaan kun yhden lapsen äideillä ei ole kokemusta useammasta, niin yritän tässä (väärällä tavalla ehkä) kannustaa tekemään toisen, niin voi sitten puhua kokemuksesta.[/quote]

Joo-o, eiköhän tässä ollut jo monta jotka sen yhden perusteella (melko järkevästikin) osasivat päätellä että toinen olisi liikaa?

 

Vaan kun yhden lapsen äideillä ei ole kokemusta useammasta, niin yritän tässä (väärällä tavalla ehkä) kannustaa tekemään toisen, niin voi sitten puhua kokemuksesta.

Jaa. Mun mielestä kyllä saarnaat ja opetat, aika ikävällä tavalla vielä.

 

Mutta ottakaa huomioon myös odotusaika ja synnytys, sekin voi olla jollekin syy ettei halua lisää lapsia. Pelkää synnytystä liikaa huonoilla kokemuksilla tai edellinen on ollut kamala.

minä en vaan ymmärrä näitä perusteluja, koska kaikki lähtee siitä omasta itsekkyydestä: ei suinkaan ajatellen lasta.

Syntymätön lapsi ei voi vaatia mitään. Minusta on enemmän kuin järkevää punnita sitä omaa jaksamista ETUKÄTEEN. Ja tehdä se päätös mahdollisesta toisesta sen oman jaksamisen + muiden syiden perusteella.

 

quote]
Eipäs ole. Se on itse asiassa yksi parhaita syitä syntyä maailmaan. Että on jonkun tärkein ihminen. Täällä on jo ihan tarpeeksi itseriittoisia ihmisiä. Ja minä puutuin keskusteluun vain siksi, että ihan oikeasti vauva-aika tai -ajat ovat aika pieni hetki ihmisen elämässä jälkeenpäin ajatellen - ei niiden pohjalta pitäisi ratkaista näin suurta kysymystä. Sitäpaitsi juuri vauva-ajan rankkuuden takia lapset oliskin parasta tehdä pienellä ikäerolla, niin tulis se hoidettua samalla kertaa. Puhun jälleen kokemuksesta.

Sun mielestäsi varmasti näin. Kaikkihan me kokemuksesta puhutaan - siitä omastamme.

Vaan kun yhden lapsen äideillä ei ole kokemusta useammasta, niin yritän tässä (väärällä tavalla ehkä) kannustaa tekemään toisen, niin voi sitten puhua kokemuksesta.

Joo-o, eiköhän tässä ollut jo monta jotka sen yhden perusteella (melko järkevästikin) osasivat päätellä että toinen olisi liikaa?[/quote]

Mistä voi tietää? En minäkään tiennyt, että toisesta tulis niin ihanan helppohoitoinen vauva, tai että esikoinen ihastuisi heti siskoonsa. Kuvittelin vaikka mitä kamaluuksia, mutta silti tiesin, että kyllä se vaan molempien lasten kannalta on paras, että niitä on kaksi, vaikka äiti vähän kärsisikin.

 

quote]
Eipäs ole. Se on itse asiassa yksi parhaita syitä syntyä maailmaan. Että on jonkun tärkein ihminen. Täällä on jo ihan tarpeeksi itseriittoisia ihmisiä. Ja minä puutuin keskusteluun vain siksi, että ihan oikeasti vauva-aika tai -ajat ovat aika pieni hetki ihmisen elämässä jälkeenpäin ajatellen - ei niiden pohjalta pitäisi ratkaista näin suurta kysymystä. Sitäpaitsi juuri vauva-ajan rankkuuden takia lapset oliskin parasta tehdä pienellä ikäerolla, niin tulis se hoidettua samalla kertaa. Puhun jälleen kokemuksesta.

Sun mielestäsi varmasti näin. Kaikkihan me kokemuksesta puhutaan - siitä omastamme.

Vaan kun yhden lapsen äideillä ei ole kokemusta useammasta, niin yritän tässä (väärällä tavalla ehkä) kannustaa tekemään toisen, niin voi sitten puhua kokemuksesta.

Joo-o, eiköhän tässä ollut jo monta jotka sen yhden perusteella (melko järkevästikin) osasivat päätellä että toinen olisi liikaa?

Mistä voi tietää? En minäkään tiennyt, että toisesta tulis niin ihanan helppohoitoinen vauva, tai että esikoinen ihastuisi heti siskoonsa. Kuvittelin vaikka mitä kamaluuksia, mutta silti tiesin, että kyllä se vaan molempien lasten kannalta on paras, että niitä on kaksi, vaikka äiti vähän kärsisikin.[/quote]

No mutta äidin onni/onnettomuus heijastuu usein koko perheeseen..

 

quote]
Eipäs ole. Se on itse asiassa yksi parhaita syitä syntyä maailmaan. Että on jonkun tärkein ihminen. Täällä on jo ihan tarpeeksi itseriittoisia ihmisiä. Ja minä puutuin keskusteluun vain siksi, että ihan oikeasti vauva-aika tai -ajat ovat aika pieni hetki ihmisen elämässä jälkeenpäin ajatellen - ei niiden pohjalta pitäisi ratkaista näin suurta kysymystä. Sitäpaitsi juuri vauva-ajan rankkuuden takia lapset oliskin parasta tehdä pienellä ikäerolla, niin tulis se hoidettua samalla kertaa. Puhun jälleen kokemuksesta.

Sun mielestäsi varmasti näin. Kaikkihan me kokemuksesta puhutaan - siitä omastamme.

Vaan kun yhden lapsen äideillä ei ole kokemusta useammasta, niin yritän tässä (väärällä tavalla ehkä) kannustaa tekemään toisen, niin voi sitten puhua kokemuksesta.

Joo-o, eiköhän tässä ollut jo monta jotka sen yhden perusteella (melko järkevästikin) osasivat päätellä että toinen olisi liikaa?

Mistä voi tietää? En minäkään tiennyt, että toisesta tulis niin ihanan helppohoitoinen vauva, tai että esikoinen ihastuisi heti siskoonsa. Kuvittelin vaikka mitä kamaluuksia, mutta silti tiesin, että kyllä se vaan molempien lasten kannalta on paras, että niitä on kaksi, vaikka äiti vähän kärsisikin.[/quote]

No sulla siis ehkä näin. Älä silti paasaa omia mielipiteitäsi ainoina oikeina kuuntelematta yhtään muita.
JOKAINEN ON ITSE oman itsensä ja jaksamisensa/pelkojensa/tilanteensa paras asiantuntija.

 

No hohhoijaa, kyllähän täällä pari sivua saatiin asiaa rauhassa pohtiakin. Se on niin vakio, että joku useamman äiti tulee näihin yhden lapsen kesuteluihin tuputtamaan omaa näkemystään tai hehkuttamaan sisarusten välttämättömyyttä...!

 

No hohhoijaa, kyllähän täällä pari sivua saatiin asiaa rauhassa pohtiakin. Se on niin vakio, että joku useamman äiti tulee näihin yhden lapsen kesuteluihin tuputtamaan omaa näkemystään tai hehkuttamaan sisarusten välttämättömyyttä...!

Täysin samaa mieltä.

 

eiköhän se ole jokaisen oma asia tekeekö toisen vai ei. ilman sisaruksia olevat lapset varmasti pärjäävät elämässä ihan yhtä hyvin kuin sarukselliset lapset.

 

Okei, okei. Silti mun mielestä voisitte harkita sitä toisen tekemistä, sillä tiedän itsestäni, että elämä on aikuisena jotenkin ikävää ilman sisarusta varsinkin siinä vaiheessa, kun vanhemmat kuolevat. Enhän mie pahalla...

 

Okei, okei. Silti mun mielestä voisitte harkita sitä toisen tekemistä, sillä tiedän itsestäni, että elämä on aikuisena jotenkin ikävää ilman sisarusta varsinkin siinä vaiheessa, kun vanhemmat kuolevat. Enhän mie pahalla...

tjaa, meillä vanhemman kuolema vasta nuotion sytyttikin...välit meni täysin joten se siitä sisarusrakkaudesta.

 

Minä en oikeastaan tähän ketjuun kuulu, mutta ihan samoja ajatuksia ajattelimme mekin miehemme kanssa esikoisesta ja elämän helppoudesta! Ja siis piti jäädä yksilapsiseksi perheeksi. Mutta joskus vain sitä ajatuksetkin vain muuttuu.. Eikä se elämä välttämättä ole yhtään sen kamalampaa kahden kanssa. Minä ainakin nautin tällä toisella kertaa jopa vauva-ajasta, mikä oli vain hirveää kitkutusta esikoisen kanssa aikoinaan. Ja nyt heillä on ainakin toisensa.

Mutta pointtini oli vain se, että kiva lukea ettei oltu ainoita, jotka eivät toista suunnitelleet eikä halunneet silloin aikoinaan!

 

Okei, okei. Silti mun mielestä voisitte harkita sitä toisen tekemistä, sillä tiedän itsestäni, että elämä on aikuisena jotenkin ikävää ilman sisarusta varsinkin siinä vaiheessa, kun vanhemmat kuolevat. Enhän mie pahalla...

nooo ei mua ainakaan ole haitannut asia että mulla ei ole ollut sisaruksia, saanpa sitten yksinäni ison perinnön eikä tartte tapella sisaruksien kans. ja on mulla muutakin sukua kun omat vanhemmat.

 

Okei, okei. Silti mun mielestä voisitte harkita sitä toisen tekemistä, sillä tiedän itsestäni, että elämä on aikuisena jotenkin ikävää ilman sisarusta varsinkin siinä vaiheessa, kun vanhemmat kuolevat. Enhän mie pahalla...

Tätä samaa olen kuullut muuten omalta mieheltäni, että siskoni mieheltä, molemmat kun ainoita. Ovat aina toivoneet ja halunneet, että heillä olisi sisaruksia, vielä siis nyt aikuisenakin.

 

Okei, okei. Silti mun mielestä voisitte harkita sitä toisen tekemistä, sillä tiedän itsestäni, että elämä on aikuisena jotenkin ikävää ilman sisarusta varsinkin siinä vaiheessa, kun vanhemmat kuolevat. Enhän mie pahalla...

tässä sinulle esimerkki miten voi käydä:
perhe saa 2 lasta. toinen lapsi ei tule toimeen vanhempien eikä sisaruksen kanssa, vaan pistää jo teini-iässä välit poikki perheeseensä, ja muuttaa ulkomaille asumaan. ei ole sen jälkeen soitellut tai kirjoitellut. tämä toinen lapsi on siten "ainoa" lapsi perheessä, eikä hänellä ole "sisarusta".
näin kävi siis tuttavaperheelle.

 

Sukulaisinamme ja ystäväpiirissämme on perheidensä ainoita lapsia, syyt heidän sisaruksettomuuteensa vaihtelevat. Yhteistä näille kaikille kuitenkin on se, että JOKAINEN heistä suree sisarusten puutetta.

 

Okei, okei. Silti mun mielestä voisitte harkita sitä toisen tekemistä, sillä tiedän itsestäni, että elämä on aikuisena jotenkin ikävää ilman sisarusta varsinkin siinä vaiheessa, kun vanhemmat kuolevat. Enhän mie pahalla...

nooo ei mua ainakaan ole haitannut asia että mulla ei ole ollut sisaruksia, saanpa sitten yksinäni ison perinnön eikä tartte tapella sisaruksien kans. ja on mulla muutakin sukua kun omat vanhemmat.

Tällaisia me ainoat lapset olemme...

 

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tätä asiaa olen viime aikoina miettinyt paljon, ja tehnyt surutyötä tavallaan, kun lapsemme (1v) taitaa jäädä ainoaksi. Syynä ainoastaan lapsen vaativa temperamentti - olen ihan loppu poikki kuollut enkä uskalla ottaa riskiä, pelkään, että joutuisin varmaan sairaalahoitoon tai avioero tulisi, jos toinen tehtäis. Ikäkin tulee vastaan, jos vaikka kuvittelis esim. 5 vuoden kuluttua toisen tekevän - olisin jo 38v. eikä se jaksaminen varmasti lisäänny iän myötä. Mutta olen surullin toisaalta tästä "päätöksestä", sillä AINA ennen lastamme ajattelin haluavani vähintään 2, ehkä jopa enemmän lapsia. Olen tavallaan pettynyt itseeni - miksi en jaksanutkaan? Vaikka olen ystäväpiirissä se, jota pidetään jaksavana, myös lasten suhteen, minä olen se, joka on aina jaksanut leikkiä ja hoitaa lapsia. "Miksi minulle kävi näin?" -kysymys vaanii päivittäin ja olen kyllä vähän katkera. Työstän suruani, ja yritän löytää vertaistukea. Jotenkin se, että lapsellani ei tule olemaan sisaruksia, tuntuu surulliselta, vaikka eiväthän sisarukset aina tule edes toimeen tai ole läheisiä.

Ajatuksen virtaa vain tässä, toivottavasti lisää aiheesta vielä!

- Nuppunella

Kuule just viime yönä pohdin samaa, pettynyt kun en jaksakkaan. Nyt väsy menee vähän väliä yli ja en saa millään unta ja aamuisin ei jaksais millään nousta - mutta pakko. Sitten iltapäivällä iskee väsykohtauksia, ei jaksa tai kestä mitään vastoinkäymistä, välillä melkein tuntuu että sekoo.
Mulla muutenkin työura mennyt pipariksi eikä muualla sitä enää varmaan tuu olemaan - ikää jo sen verran ja en enää tiedä mikä olisi edes se ala.
Ja nyt en ole hyvä kotiäitinäkään, kun tiuskin ja laahustan yöpuku päällä joskus koko päivän. Ei tuu käytyä ees lapsen kanssa pihalla.
Mies kyllä toistaseks yrittää auttaa minkä jaksaa.

 

Sukulaisinamme ja ystäväpiirissämme on perheidensä ainoita lapsia, syyt heidän sisaruksettomuuteensa vaihtelevat. Yhteistä näille kaikille kuitenkin on se, että JOKAINEN heistä suree sisarusten puutetta.

Näin minullakin. Siksi tehtiin toinen lapsi, eikä kyllä olla kaduttu. Vaikka SYY hänen tekemiseensä olikin halu saada esikoiselle sisarus, on hän tietenkin syntymänsä jälkeen meille yhtä arvokas omana itsenään kuin esikoinenkin.

 

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tätä asiaa olen viime aikoina miettinyt paljon, ja tehnyt surutyötä tavallaan, kun lapsemme (1v) taitaa jäädä ainoaksi. Syynä ainoastaan lapsen vaativa temperamentti - olen ihan loppu poikki kuollut enkä uskalla ottaa riskiä, pelkään, että joutuisin varmaan sairaalahoitoon tai avioero tulisi, jos toinen tehtäis. Ikäkin tulee vastaan, jos vaikka kuvittelis esim. 5 vuoden kuluttua toisen tekevän - olisin jo 38v. eikä se jaksaminen varmasti lisäänny iän myötä. Mutta olen surullin toisaalta tästä "päätöksestä", sillä AINA ennen lastamme ajattelin haluavani vähintään 2, ehkä jopa enemmän lapsia. Olen tavallaan pettynyt itseeni - miksi en jaksanutkaan? Vaikka olen ystäväpiirissä se, jota pidetään jaksavana, myös lasten suhteen, minä olen se, joka on aina jaksanut leikkiä ja hoitaa lapsia. "Miksi minulle kävi näin?" -kysymys vaanii päivittäin ja olen kyllä vähän katkera. Työstän suruani, ja yritän löytää vertaistukea. Jotenkin se, että lapsellani ei tule olemaan sisaruksia, tuntuu surulliselta, vaikka eiväthän sisarukset aina tule edes toimeen tai ole läheisiä.

Ajatuksen virtaa vain tässä, toivottavasti lisää aiheesta vielä!

- Nuppunella

Kuule just viime yönä pohdin samaa, pettynyt kun en jaksakkaan. Nyt väsy menee vähän väliä yli ja en saa millään unta ja aamuisin ei jaksais millään nousta - mutta pakko. Sitten iltapäivällä iskee väsykohtauksia, ei jaksa tai kestä mitään vastoinkäymistä, välillä melkein tuntuu että sekoo.
Mulla muutenkin työura mennyt pipariksi eikä muualla sitä enää varmaan tuu olemaan - ikää jo sen verran ja en enää tiedä mikä olisi edes se ala.
Ja nyt en ole hyvä kotiäitinäkään, kun tiuskin ja laahustan yöpuku päällä joskus koko päivän. Ei tuu käytyä ees lapsen kanssa pihalla.
Mies kyllä toistaseks yrittää auttaa minkä jaksaa.

Tää on just tätä, kun näistä asioista ei puhuta ja sitten ihmiset luulevat olevansa jotenkin harvinaisen epäonnistuneita. Voin kertoa, että minä lähdin esikoisen kanssa liikkeelle siitä tasosta, että luulin oikeasti, että vain jotenkin sairaat lapset itkevät (enkä ollut edes erityisen nuori). No, koliikki oli sitten totaalinen järkytys. kun siitä päästiin, alkoi mulla vaikea unettomuus. Lapsi siis nukkui ja minä en. Voitte kuvitella, että pelkäsin omaa jaksamistani, kun odotin kuopusta. toisen kanssa kuitenkin kaikki oli ihan erilaista: perustavin ero oli se, että tiesin nyt, ettei mikään vaiva kestä ikuisesti.