te joille riittää yksi lapsi?

Tuo rakas 1v 3kk ikäinen tyttö jää meidän ainokaiseksi, koska...
-mä en jaksa valvoa enää yhtään sitten kun tyttö alkaa nukkua öitä
-mä en halua synnyttää enää ikinä...enkä olla raskaana...enkä palautua edellä mainituista
-mä ootan niin kovin sitä hetkeä, että tavarat pysyis jotenkin järjestyksessä eikä joku koko ajan kuskais esim liinavaatteita eteiseen
-mä ootan myös sitä hetkeä, ettei tavaroita tarvi piilotella, kaappeja teipata, alalaatikoita pitää tyhjänä...eli normaalia olotilaa tänne kotiin
-mä ootan, sitä, että tuo tyttö oppii syömään, ilman että joka paikka on ruuassa tyyliin verhoja myöten
-mä ootan että meillä ei olis enää vaippa-ikäistä vaan kaikki kävis vessassa
-mä en jaksa noita raivokohtauksia (esim. vauva haluaa tiskata yhdessä ja otankin mukaan tiskaamaan, mutta aina siitä tulee lopuksi paha mieli ja kauhea itku jotenkin)
-mä hauluaisin istua puoli tuntia rauhassa myös silloin kun lapsi on hereillä
-mä haluaisin, että pystyis elää sellasta normaalia arkea. Mun mielestä vauvan kanssa ei pysty...

...eli siis mä olen niin pohjattoman itsekäs (ja väsynyt), että sen takia meille riittää yksi lapsi...JA mä häpeän tätä mun itsekkyyttä (ja väsymystä) niin paljon...niin paljon...

Allekirjoitan kaiken tuon. Täältä saat vain vertaistukea, et p..kaa niskaan. Halit kohtalotoverille!

 

Tuo rakas 1v 3kk ikäinen tyttö jää meidän ainokaiseksi, koska...
-mä en jaksa valvoa enää yhtään sitten kun tyttö alkaa nukkua öitä
-mä en halua synnyttää enää ikinä...enkä olla raskaana...enkä palautua edellä mainituista
-mä ootan niin kovin sitä hetkeä, että tavarat pysyis jotenkin järjestyksessä eikä joku koko ajan kuskais esim liinavaatteita eteiseen
-mä ootan myös sitä hetkeä, ettei tavaroita tarvi piilotella, kaappeja teipata, alalaatikoita pitää tyhjänä...eli normaalia olotilaa tänne kotiin
-mä ootan, sitä, että tuo tyttö oppii syömään, ilman että joka paikka on ruuassa tyyliin verhoja myöten
-mä ootan että meillä ei olis enää vaippa-ikäistä vaan kaikki kävis vessassa
-mä en jaksa noita raivokohtauksia (esim. vauva haluaa tiskata yhdessä ja otankin mukaan tiskaamaan, mutta aina siitä tulee lopuksi paha mieli ja kauhea itku jotenkin)
-mä hauluaisin istua puoli tuntia rauhassa myös silloin kun lapsi on hereillä
-mä haluaisin, että pystyis elää sellasta normaalia arkea. Mun mielestä vauvan kanssa ei pysty...

...eli siis mä olen niin pohjattoman itsekäs (ja väsynyt), että sen takia meille riittää yksi lapsi...JA mä häpeän tätä mun itsekkyyttä (ja väsymystä) niin paljon...niin paljon...

Allekirjoitan kaiken tuon. Täältä saat vain vertaistukea, et p..kaa niskaan. Halit kohtalotoverille!

Tänk juu! Onneksi ne sentään kasvaa, eikä tää vauva aika oo kovin pysyvä olotila...

 

Mä tiedostan, että periaatteessa meidän "pitäisi" tehdä toinen kun ei tolla vesselillä serkkujakaan ole joten on aika lellikki. Mutta mua kammottaa ja pelottaa ajatus uudesta raskaudesta, se oli niin kamalaa aikaa. Synnytyksessä sain pahat repeytymät ja kätilö oli kamala, paraneminen oli tuskallista koska ompeleet aukesivat enkä voinut kävellä pitkään aikaan. Lihoin paljon ja sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Vauvalla oli koliikki, ja kun siitä selvittiin niin vauvasta tuli tosi temperamenttinen ja nyt 1-v taapero hankaa joka asiassa vastaan ja kiukkuaa minkä ehtii. Mikään ei ole hyvin ja koko ajan kitisee ja natisee. En vaan kestäisi kaikkea uudestaan.. Vaikka tiedän että lapsi tarvitsisi sisaruksia.

 

Mä tiedostan, että periaatteessa meidän "pitäisi" tehdä toinen kun ei tolla vesselillä serkkujakaan ole joten on aika lellikki. Mutta mua kammottaa ja pelottaa ajatus uudesta raskaudesta, se oli niin kamalaa aikaa. Synnytyksessä sain pahat repeytymät ja kätilö oli kamala, paraneminen oli tuskallista koska ompeleet aukesivat enkä voinut kävellä pitkään aikaan. Lihoin paljon ja sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Vauvalla oli koliikki, ja kun siitä selvittiin niin vauvasta tuli tosi temperamenttinen ja nyt 1-v taapero hankaa joka asiassa vastaan ja kiukkuaa minkä ehtii. Mikään ei ole hyvin ja koko ajan kitisee ja natisee. En vaan kestäisi kaikkea uudestaan.. Vaikka tiedän että lapsi tarvitsisi sisaruksia.

Toistan tässä hieman itseäni,,, minusta lapsi tarvitsee ennenkaikkea vanhemman joka jaksaa. Sisarukset on varmasti ihania ja ainokaiset niitä tulee kinuamaan mutta tärkeämpää on että äidistä, miksei isästäkin, riittää kunnolla sille yhdelle lapselle kuin että on kaksi lasta joiden vanhemmat ei jaksa.

 

Meillä on moniallerginen astma lapsi 2 vuotta, jolla takana korvakierre. Allergiat ovat edelleen aika laajat tai no tosi laajat ja vauva-aika oli siis luonnollisesti haastavaa imetysdieetteineen ja sopivien erityiskorvikkeiden metsästyksineen. Diagnoosin saamiseen meni hirvittävästi aikaa ja koko vauva-aika meni siis ihan sumussa.

Nyt tilanne on tasaisempi ja lapsi onneksi oireeton. Ruokavalio on edelleen äärimmäisen rajoitettu, mutta sillä tässä nyt mennään ja onneksi muksu kasvaa ja voi hyvin. Silti ei vielä olla "kuivilla" tästä hommasta lähellekään.

Mulla on endometrioosi ja se etenee koko ajan. Itse tiedostan, etten jaksa nyt aloittaa kaikkea alusta, kun vasta ollaan edes vähän selvitty tästä edellisestä allergiasuosta. Toinen lapseni tulisi mitä suuremmalla todennäköisuudellä olemaan ainakin yhtä allerginen ellei jopa allergisempi. Jaksamisen rajat tulee siinä vaiheessa kyllä vastaan.

 

itse kans aikoinani ajattelin et yksi lapsi riittää, esikoinen oli tuolloin vasta vuoden, mutta kuinkas ollakkaan olinkin jo raskaana tuossa vaiheessa kun ajattelin että ei enään.. rankkaa oli parit ekat vuodet kun lapsilla pieni ikäero, mutta nyt helpottaa kun esikoinen on 4 ja kuopuskin kohta kolme. mutta enempää meille ei tule, varmistettu kierukalla heti toisen syntymän jälkeen.

 

no. tämä ei ole oma valinta, mutta tämän kanssa pystyy kyllä elämään. eli useamman lapsen olisin halunnut mutta ei se elinehto ole. olen äärettömän onnellinen että miulla on yksi terve ja ihana tytär :heart: :heart:

Peesi

 

Vaikka mun 2v poika on ihana, helppo ja iloinen, niin ei se tarkoita että minä enemmän kakaroita haluisin. Miksi täytyy perustella yhtä lasta joko heikolla taloudella/vaikealla vauva-ajalla/kykenemättömyydellä tehdä lisää lapsia?

 

-oma ikä, esikoisen sain 36v ja en haluaisi toista lasta kovin pienellä ikäerolla mutta tuntuu että oma ikä tulee vastaan
-esikoinen lapsettomuushoidon tulos-> en halua enää lähteä siihen rumbaan uudestaan (luomu mahdollinen kyllä)
- Tuntuu että meillä on just hyvä näin

 

Vaikka mun 2v poika on ihana, helppo ja iloinen, niin ei se tarkoita että minä enemmän kakaroita haluisin. Miksi täytyy perustella yhtä lasta joko heikolla taloudella/vaikealla vauva-ajalla/kykenemättömyydellä tehdä lisää lapsia?

Niinpä. Me ollaan sanottu kaikille jotka tinkaavat että milloin tulee lisää lapsia, että me tehtiin kerralla mieleinen.

Ei ehkä paras mahdollinen vastaus mutta sillä saa sen keskustelun loppumaan kuin seinään.

 

Vaikka mun 2v poika on ihana, helppo ja iloinen, niin ei se tarkoita että minä enemmän kakaroita haluisin. Miksi täytyy perustella yhtä lasta joko heikolla taloudella/vaikealla vauva-ajalla/kykenemättömyydellä tehdä lisää lapsia?

Jos se on oikeasti se syy siihen, miksi ei halua/saa lisää lapsia. Ei tietysti tarvitse selittää tai puolustella päätöstään, mutta monilla tuntui asia olevan mietittynä monelta kantilta ja päätös tehty niiden syiden pohjalta.

 

Niinpä. Me ollaan sanottu kaikille jotka tinkaavat että milloin tulee lisää lapsia, että me tehtiin kerralla mieleinen.

Ei ehkä paras mahdollinen vastaus mutta sillä saa sen keskustelun loppumaan kuin seinään.[/quote]

 

Mun mielestä jokainen voi aivan hyvin valita oman lapsilukunsa sitä muille perustelematta. Haluaisin kuitenkin puuttua tuohon aloittajan sanavalintaan että yksi lapsi riittää. En näkisi tuota niin että esim kahden lapsen äidille yksi lapsi ei riittänyt. Se kuulostaa omassa korvassani oudolta, vaikka onhan tämä nyt tällaista pilkuttamista. Niinhän sitä kuitenkin sanotaan että nykyään mikään ei riitä.

 

Ei saa ajatella, että kuinka monta lasta riittää meille, vaan kuinka monelle lapselle meistä riittää =)

 

Vaikka mun 2v poika on ihana, helppo ja iloinen, niin ei se tarkoita että minä enemmän kakaroita haluisin. Miksi täytyy perustella yhtä lasta joko heikolla taloudella/vaikealla vauva-ajalla/kykenemättömyydellä tehdä lisää lapsia?

Niinpä. Me ollaan sanottu kaikille jotka tinkaavat että milloin tulee lisää lapsia, että me tehtiin kerralla mieleinen.

Ei ehkä paras mahdollinen vastaus mutta sillä saa sen keskustelun loppumaan kuin seinään.

Hmm... hyvä vastaus, pitäisköhän alkaa käyttään tota?

Mutta joo, samoja syitä ihan kuin muillakin. Oma jaksaminen ja tytön temperamentti näyttävät jo nyt siltä yhdistelmältä, ettemme pääse ihan helpoimman kautta. En sitä kyllä koskaan olettanutkaan. Myöskään raskausaikaa en välttämättä enää jaksaisi, vaikkei synnytyksestä jäänytkään mitään traumoja. Myös raha ja tila ovat yksi syy

 

Vaikka mun 2v poika on ihana, helppo ja iloinen, niin ei se tarkoita että minä enemmän kakaroita haluisin. Miksi täytyy perustella yhtä lasta joko heikolla taloudella/vaikealla vauva-ajalla/kykenemättömyydellä tehdä lisää lapsia?

Niinpä. Me ollaan sanottu kaikille jotka tinkaavat että milloin tulee lisää lapsia, että me tehtiin kerralla mieleinen.

Ei ehkä paras mahdollinen vastaus mutta sillä saa sen keskustelun loppumaan kuin seinään.

Hmm... hyvä vastaus, pitäisköhän alkaa käyttään tota?

Käytä vaan. Hitto mä jaksa kaikille selittää meidän vaikeasta lapsettomuusajasta, masennuksesta jne. joten ton kun lyö pöytään niin vot.

 

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tätä asiaa olen viime aikoina miettinyt paljon, ja tehnyt surutyötä tavallaan, kun lapsemme (1v) taitaa jäädä ainoaksi. Syynä ainoastaan lapsen vaativa temperamentti - olen ihan loppu poikki kuollut enkä uskalla ottaa riskiä, pelkään, että joutuisin varmaan sairaalahoitoon tai avioero tulisi, jos toinen tehtäis. Ikäkin tulee vastaan, jos vaikka kuvittelis esim. 5 vuoden kuluttua toisen tekevän - olisin jo 38v. eikä se jaksaminen varmasti lisäänny iän myötä. Mutta olen surullin toisaalta tästä "päätöksestä", sillä AINA ennen lastamme ajattelin haluavani vähintään 2, ehkä jopa enemmän lapsia. Olen tavallaan pettynyt itseeni - miksi en jaksanutkaan? Vaikka olen ystäväpiirissä se, jota pidetään jaksavana, myös lasten suhteen, minä olen se, joka on aina jaksanut leikkiä ja hoitaa lapsia. "Miksi minulle kävi näin?" -kysymys vaanii päivittäin ja olen kyllä vähän katkera. Työstän suruani, ja yritän löytää vertaistukea. Jotenkin se, että lapsellani ei tule olemaan sisaruksia, tuntuu surulliselta, vaikka eiväthän sisarukset aina tule edes toimeen tai ole läheisiä.

Ajatuksen virtaa vain tässä, toivottavasti lisää aiheesta vielä!

- Nuppunella

Minulla tosi samanlaisia ajatuksia... Tosin erokin onjo tullut... Elättelen toiveita että jos yhen lapsen vielä joskus hankkis sen elämänsä miehen kanssa ja jaksais js mieskin tälläkertaa osallistuisi<3

 

Mulla on vaan todella vahvasti semmoinen tunne, että meidän perhe on tässä :heart: . Tyttö täyttää viikon päästä 2-vuotta ja on meidän ainokainen. Aikaisemmin olin ihan varma, että haluaisin vielä toisen, mutta mitä enemmän aikaa tässä kuluu, sitä varmemmaksi olen tullut, etten ehkä kuitenkaan. Eikä tähän oikein mitään syytä ole. Tai no, toisaalta meidän tyttö oli varsin "helppo" vauva ja tottakai ajattelen, että toinella olisi saletisti koliikki ja kaikenmaailman allergiat jne. Ehdoton ei meillä ei toinen lapsi kuitenkaan ole, jos seuraavan 6 vuoden aikana alkaa tuntumaan siltä, että toinen olisi kuitenkin tervetullut, saatamme yrittää ja tiedän, että luultavasti ainakin mies joskus vielä toisen haluaisi, mutta toistaiseksi hänkin on tyytyväinen näin.

 

Koska kloonausta ei ole vielä ihmisillä testattu

 

Olin päättänyt jo nuoruudessani, että hyvä jos yhden lapsen teen. Tein sitten tämän ainokaisemme (4-vuotias) nelikymppisenä. Ja enempää en tosiaan aio tehdä, vaikka tämä pieni mies on aivan ihana. Toista kertaa ei voi olla niin hyvä tuuri (se seuraava olisi kuitenkin koliikkityyppi), eikä tässä iässä enää jaksa valvoa pienen vauvan kanssa.

 

Onneksi löysin tämän keskustelun! Tätä asiaa olen viime aikoina miettinyt paljon, ja tehnyt surutyötä tavallaan, kun lapsemme (1v) taitaa jäädä ainoaksi. Syynä ainoastaan lapsen vaativa temperamentti - olen ihan loppu poikki kuollut enkä uskalla ottaa riskiä, pelkään, että joutuisin varmaan sairaalahoitoon tai avioero tulisi, jos toinen tehtäis. Ikäkin tulee vastaan, jos vaikka kuvittelis esim. 5 vuoden kuluttua toisen tekevän - olisin jo 38v. eikä se jaksaminen varmasti lisäänny iän myötä. Mutta olen surullin toisaalta tästä "päätöksestä", sillä AINA ennen lastamme ajattelin haluavani vähintään 2, ehkä jopa enemmän lapsia. Olen tavallaan pettynyt itseeni - miksi en jaksanutkaan? Vaikka olen ystäväpiirissä se, jota pidetään jaksavana, myös lasten suhteen, minä olen se, joka on aina jaksanut leikkiä ja hoitaa lapsia. "Miksi minulle kävi näin?" -kysymys vaanii päivittäin ja olen kyllä vähän katkera. Työstän suruani, ja yritän löytää vertaistukea. Jotenkin se, että lapsellani ei tule olemaan sisaruksia, tuntuu surulliselta, vaikka eiväthän sisarukset aina tule edes toimeen tai ole läheisiä.


Ajatuksen virtaa vain tässä, toivottavasti lisää aiheesta vielä!

- Nuppunella

Aivan kuin minun ajatuksiani olisit kirjoittanut. Olen pettynyt itseeni, kun luulin, että jaksaisin paremmin. Nytkin tunnen itseni jo tämän yhden kanssa NIIN huonoksi, kun en kestä uhmailuja vajoamatta itse samalle tasolle... ym, ym

 

Anteeksi vaan, mutta en ymmärrä teidän perustelujanne. Mullakin oli koliikkilapsi esikoisena. Oltiin ihan tillin tallin väsymyksestä, ja silti tiedostettiin se tosiasia, että sisarus on todella tärkeä asia ihmiselle VARSINKIN AIKUISENA. Minä tiedän, sillä olen itse ainoa lapsi. Sitäpaitsi voi käydä niinkuin meille, että seuraava onkin niitä unelmavauvoja, joiden kaikki ei usko edes olevan totta...

 

Anteeksi vaan, mutta en ymmärrä teidän perustelujanne. Mullakin oli koliikkilapsi esikoisena. Oltiin ihan tillin tallin väsymyksestä, ja silti tiedostettiin se tosiasia, että sisarus on todella tärkeä asia ihmiselle VARSINKIN AIKUISENA. Minä tiedän, sillä olen itse ainoa lapsi. Sitäpaitsi voi käydä niinkuin meille, että seuraava onkin niitä unelmavauvoja, joiden kaikki ei usko edes olevan totta...

No anteeksi vaan, ei sun tarvitsekaan ymmärtää
Teillekin olis myös voinut käydä vähemmän hyvin toisen kanssa - jos nyt näin aletaan ajattelemaan.
Tiedän valitettavasti MONIA ihmisiä, jotka eivät ole missään tekemisissä sisarustensa kanssa aikuisiällä. Ja tehdäänkö tässä tapauksessa elävä ihminen vain sen takia että pikkunuppusella olisi sisko tai veli? Minun mielestäni TÄMÄ on huono perustelu.

 

Anteeksi vaan, mutta taisi alkuperäinen kysyjä peräänkuuluttaa niitä, joille se yksi lapsi riittää. Vaikka kuinka sisarukset ois tärkeintä ja hienointa maailmassa.

 

Anteeksi vaan, mutta en ymmärrä teidän perustelujanne. Mullakin oli koliikkilapsi esikoisena. Oltiin ihan tillin tallin väsymyksestä, ja silti tiedostettiin se tosiasia, että sisarus on todella tärkeä asia ihmiselle VARSINKIN AIKUISENA. Minä tiedän, sillä olen itse ainoa lapsi. Sitäpaitsi voi käydä niinkuin meille, että seuraava onkin niitä unelmavauvoja, joiden kaikki ei usko edes olevan totta...

No anteeksi vaan, ei sun tarvitsekaan ymmärtää
Teillekin olis myös voinut käydä vähemmän hyvin toisen kanssa - jos nyt näin aletaan ajattelemaan.
Tiedän valitettavasti MONIA ihmisiä, jotka eivät ole missään tekemisissä sisarustensa kanssa aikuisiällä. Ja tehdäänkö tässä tapauksessa elävä ihminen vain sen takia että pikkunuppusella olisi sisko tai veli? Minun mielestäni TÄMÄ on huono perustelu.

Eipäs ole. Se on itse asiassa yksi parhaita syitä syntyä maailmaan. Että on jonkun tärkein ihminen. Täällä on jo ihan tarpeeksi itseriittoisia ihmisiä. Ja minä puutuin keskusteluun vain siksi, että ihan oikeasti vauva-aika tai -ajat ovat aika pieni hetki ihmisen elämässä jälkeenpäin ajatellen - ei niiden pohjalta pitäisi ratkaista näin suurta kysymystä. Sitäpaitsi juuri vauva-ajan rankkuuden takia lapset oliskin parasta tehdä pienellä ikäerolla, niin tulis se hoidettua samalla kertaa. Puhun jälleen kokemuksesta.