Mulla on ystävä vasta kuolemassa semmoiseen sairauteen, joka vie vuodessa parissa. Ei ole halunnut olla tekemisissä kanssani, kuuluu kai monella asiaan. Hänellä on tarpeeksi kestämistä omissa tunteissaan ja lapsensa jättämisessä, jos oikein olen ymmärtänyt.
Omituinen tunne, kun en voi totutella muutokseen. Huomaan puhuvani ajatuksissa ikään kuin hänelle, mutta en kuitenkaan hänelle vaan ikään kuin jälkeenjäävälle maailmalle enkä kenellekään erityisesti. Yritän ikään kuin pakottaa itseni käsittämään tilanteen, ja silti kieltäydyn kokonaan ajattelemasta sitä. Onnistun painamaan asian viikkokausiksi pois mielestä, kunnes se palaa entistä ehompana.
Ihmettelen jatkuvasti, onko tämä vain minun omituisuuttani että olen niin kyvytön käsittämään kuolemaa, vai onko ihminen oikeasti näin apina ja vajaasti käsityskykyinen. Olen vuoroin tavallista kiukkuisempi, vuoroin herkempi. Jouduin äskettäin isän ystävän hautajaisiin, ja siellä itkin enemmän kuin kukaan, vaikka paikalla oli varmasti ainakin puolet porukkaa minua paljon läheisempiä. Näihin peijaisiin en kyllä mene, vaikken tiedä sitäkään, pyydetäänkö. Miksi pyydettäisiin, jos kerran tekemisissäkään ei toinen enää halunnut olla?