Te joiden äidit/isät ovat olleet psykiatrisessa sairalassa hoidossa

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "väsynyt äiti"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

"väsynyt äiti"

Vieras
Olen ollut nyt kolme kuukautta osastolla ja minulla on kaksi pientä lasta (4 ja 6 vuotiaita)

Mitein miten tämä vaikuttaa lasten kehitykseen ja jättääkö mitään traumoja.. Kotona olen niin sanotusti "normaali". Masennuksen ja uupumuksen takia olen sairaalassa ja omat voimat ovat nyt loppuneet. Pitää katsoa lääkitys kohdilleen ja levätä. Lapsille olen yrittänyt kertoa mistä on kyse. Vanhempi ymmärtää jollain asteella. Isä hoitaa lapsia ja on suuri tuki lapsille ja minulle tänä vaikeana aikana. Toki ovat päiväkodissa viikot ja tarvittaessa voi mennä isovanhempien luokse.

Tosiaan haluan tietää miten te olette lapsena ymmärtäneet vanhemman sairastamisen ja miten se on vaikuttanut teihin lapsuudessa sekä mahdollisesti näin aikuisiällä..

Toki muutkin saavat kommentoida jos on jotain sanottavaa.
 
Kyllä se jättää lapselle jälkiä. Mun äiti oli ekan kerran masennuksen takia hoidossa kun olin 6v. Turvattomuuden tunnetta oli jatkuvasti, minä jouduin tavallaan olemaan pikkuäiti. Suojelin äitiä ettei vaan masentuisi enää ja joutuisi sairaalaan. Kyllä siinä lasten elämä pilalle menee vaikka mitä yrität.
 
On kamalaa kun joutuu olemaan äitinä omalle äidilleen. Lapsuus meni siinä että yritti olla hissukseen, hoitaa pikkusisarusta ja vastata kaikesta että se äiti ei nyt sitte taas romahtais, tilaa omille tunteille ei käytännössä ollut lainkaan. Olin se kiltti ja kiva ja pärjäävä ja äidin ylpeys ja kaikkien tuki ja turva. Ja sairastuin sitten psyykkisesti parikymppisenä, kun kerta kaikkiaan omat rakenteet eivät olleet kehittyneet miksikään. Omia lapsia en hanki ikinä, ja olen katkera vanhemmilleni, etteivät antaneet mun olla siellä sijaiskodissa, mihin meidät vähäksi aikaa laitettiin, ei kun heidän piti läyhätä ja saada todistella rakastavansa meitä niin pirusti. Eikähän siitä mitään koskaan tullut.
 
Mun äiti joutui psykiatriseen sairaalaan kuukaudeksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön vuoksi. Olin itse tuolloin 6 vuotias, juuri koulua aloittamassa. Olin paljon isovanhempieni luona tuon kuukauden ajan. En koe että tämä olisi pilannut lapsuuttani, se sen sijaan että äiti ei olisi saanut tarvitsemaansa apua, olisi voinut pilatakin.
 
Mitä sitten tekisitte jos olisitte ollet äitinne? Niin sanottua normaali elämää kotona elämme, käydään kaupasa ja lapsia hoitaa isä, kun olen poissa. Lapsille kerron, että ei missään nimessä olen teidän vika ja kerron monta kertaa päivässä rakastavani heitä.. Mitä olisitte haluneet, että äitinne olisi tehnyt toisin?
 
Mun äiti joutui osastolle kun olin 12. Eli olin kyllä reippaasti vanhempi kuin sun lapset, kerron silti omat kokemukseni.

Elikkä elettiin kesän loppua, odottelin jännityksellä kohta alkavaa yläastetta. Äiti oli jo vuosia joutunut kantamaan liian suurta huolta raha-asioista ja kolmesta pahuuksia tekevästä kersasta, vaikka vanhin oli jo pitkään asunut omillaan. Tuona kesänä kaikkea kai vain kasaantui liikaa.
Äiti meni psykoosiin.
Se oli aika kamalaa, äiti puhui kaikkea outoa ja muutenkin käyttäyti oudosti. Illalla sit sen sisarukset toimitti äitin hoitoon. Mun vanhempi sisarus sai jäädä yksin kotiin asumaan, mä jouduin yhden sukulaisen luo. Kuukauden äiti oli putkeen osastolla, sit vielä kuukauden niin että pääsi viikonlopuiksi kotia. Koskaan äiti ei ihan ennalleen palautunut, eikä paludu. On kuitenkin pärjännyt ilman lääkkeitä.
Mua ei asia koskaan hävettänyt, en myöskään kokenut että mun ois pitänyt ton jälkeen käyttäytyä äitiä kohtaan jotenkin erilailla. En myöskään kokenut mitään turvattomuutta, enkä pelännyt uutta sairastumista. Tosin näin jälkikäteen kattoen me kaks nuorinta sisarusta lakattiin ton jälkeen tekemästä ihan kaikkea pahaa mitä mieleen juolahti...
Kurjalta tietysti tuntui että äiti on sairas mutta en osannut siihen suhtautua mitenkään erilailla kuin olisin suhtautunut mihin tahansa muuhunkin sairauteen. Kurjaa oli myös se etten saanut olla kotona. Olin tosin hyvin läheisten ihmisten luona, mutta silti...

Toi kokemus vahvisti suhdetta äitiin, koska kotiin päästyään äiti vihdoin uskalsi rehellisesti puhua omista tarpeistaan ja tunteistaan.
Lisäksi koen tuon myötä kasvaneeni ihmisenä. Mitään pysyvää pahaa ei äidin sairastumisesta seurannut.
 
[QUOTE="väsynyt äiti";30575155]Mitä sitten tekisitte jos olisitte ollet äitinne? Niin sanottua normaali elämää kotona elämme, käydään kaupasa ja lapsia hoitaa isä, kun olen poissa. Lapsille kerron, että ei missään nimessä olen teidän vika ja kerron monta kertaa päivässä rakastavani heitä.. Mitä olisitte haluneet, että äitinne olisi tehnyt toisin?[/QUOTE]

Mä olisin halunnut että vanhempani olisivat eronneet. Vaikka heillä ei ollut riitoja tms ja rakastivat toisiaan niin isäni kanssa olisin varmasti saanut normaalin lapsuuden. Meinaan kun äiti oli sairaalassa meillä oli hauskaa,leikin yms ei tarvinnut huolehtia äidin voinnista,yrittää olla muuta kuin lapsi. Erotkaa ja jätä lapset miehelle.
 
Kyllä se jättää lapselle jälkiä. Mun äiti oli ekan kerran masennuksen takia hoidossa kun olin 6v. Turvattomuuden tunnetta oli jatkuvasti, minä jouduin tavallaan olemaan pikkuäiti. Suojelin äitiä ettei vaan masentuisi enää ja joutuisi sairaalaan. Kyllä siinä lasten elämä pilalle menee vaikka mitä yrität.

Höpö höpö. Jos tuttu ja turvallinen aikuinen pitää lapsista huolta sairaala-ajan ja rutiineista pidetään kiinni, vanhempaa pääsee tapaamaan kun kunto sen sallii ja asiat selitetään lapsen ikätason mukasesti niin ei tuosta traumoja tule. Melkein sama jos vanhempi olis sairaalassa jonku fyysisen sairauden takia. Kunhan aikuiset muistaa huolehtia nousta asioista eikä sairautta jätetä hoitamatta. Ja kunhan lapsille ei aleta vierittää liikaa vastuuta tai semmosta yksityiskohtaista tietoo asiasta mistä ei oo lapselle mitään hyötyä. Sairastuneen velvollisuus on minusta sairaalajakson jälkeenkin pitää itestään niin hyvää huolta ku mahollista, jotta kunto paranis ja pysyis sen verran hyvänä että lapsista pystyy huolehtimaan ja niistä iloitsemaan.
 
[QUOTE="Hömelö";30576967]Höpö höpö. Jos tuttu ja turvallinen aikuinen pitää lapsista huolta sairaala-ajan ja rutiineista pidetään kiinni, vanhempaa pääsee tapaamaan kun kunto sen sallii ja asiat selitetään lapsen ikätason mukasesti niin ei tuosta traumoja tule. Melkein sama jos vanhempi olis sairaalassa jonku fyysisen sairauden takia. Kunhan aikuiset muistaa huolehtia nousta asioista eikä sairautta jätetä hoitamatta. Ja kunhan lapsille ei aleta vierittää liikaa vastuuta tai semmosta yksityiskohtaista tietoo asiasta mistä ei oo lapselle mitään hyötyä. Sairastuneen velvollisuus on minusta sairaalajakson jälkeenkin pitää itestään niin hyvää huolta ku mahollista, jotta kunto paranis ja pysyis sen verran hyvänä että lapsista pystyy huolehtimaan ja niistä iloitsemaan.[/QUOTE]

Eihän se ole sama asia kuin fyysinen sairaus. Psyykkinen sairaus vaikka olisi miten hyvin hoidettu esim terapia plus lääkkeet vaikuttaa silti ihan arkielämään, pillerit tekee tokkuraisen äidin tai sitten harhaisen tms.
 
Eihän se ole sama asia kuin fyysinen sairaus. Psyykkinen sairaus vaikka olisi miten hyvin hoidettu esim terapia plus lääkkeet vaikuttaa silti ihan arkielämään, pillerit tekee tokkuraisen äidin tai sitten harhaisen tms.

Ei ole tosiaan sama kuin fyysinen sairaus. En nyt mene yksityiskohtiin mutta toisella mun vanhemmista on / on ollut psyykkinen sairaus joka vaikuttaa elämään edelleen, vaikka olen jo yli 30-vuotias. Välillä on hyvässä kunnossa, mutta välillä edelleen lääkkeistä huolimatta harhainen. Aina sitä saa edelleenkin pelätä mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä keksii.

Eli riippuu tosi paljon siitä millainen tuo psyykkinen sairaus on ja miten hyvin sitä saadaan hoidettua lääkityksellä ja terapialla.

Edelleenkin joka kerta kun puhelin soi ja näen että tämä henkilö soittaa mun sydäntä kylmää enkä pysty aina puhumaan puhelimessa. Vie tosi paljon mun voimia. Olen joutunut olemaan vanhempana omille vanhemmilleni ja selvittelemään asioita. Paljon enemmän kuin mun olisi pitänyt olla. Mutta tähän vaikuttaa se ettei tuo sairaus tässä tapauksessa mene koskaan kokonaan ohi vaan sen kanssa olisi opittava elämään.

Siinä kohdalla kun olisi pitänyt lukea pääsykokeisiin ja muuttaa omilleen oli sairauden kanssa akuutti kriisi. Se ei ole ainut syy siihen että pääsykokeet menivät kuten menivät mutta psyykkinen sairastuminen vaikuttaa koko perheeseen.
 
Jos todella välität lapsistasi aidosti, etkä vertaile ajan myötä itseäsi heihin ja heidän tekemisiin jne ja laitat heidät etusijalle niin eipä huolta. Ja syöt ne lääkkeesi sitten!

Oma "äitini" paljastui raskausaikana päästään vialliseksi. Isä ei hennonnut erota. Ajat jolloin kävi osastolla ja söi lääkkeensä olivat ok mutta tämä tapaus päätti jättää lääkkeet aina lopulta pois. Sitten vanhempina saatiin kuulla kaikesta vain pahaa ja kuinka hän joutuu vaan kökkimään kotona, niin sitten ei pennutkaan saa käydä missään ym "kivaa". Isä kyllä yritti parhaansa mutta ero olisi ollut ihanaa.. Hyvät muistot ovat mummulasta ja muiden sukulaisten luota, olimme paljon poissa kotona aina lomilla ja viikonloppuisin, että "äiti saa levätä". Ei oikeasti tehnyt kuin joskus pakolliset ja laittoi lapset tekemään kotityöt ja hoitamaan pienimmät.. Eli mulla ei ole hyviä kokemuksia. Laitoin välit hiljattain poikki häneen, koska ei suostu hoitoon ja meno on.. noh villiä ilman lääkkeitä. Sellainen bubiruusu nykyään ja aina saa pelätä mitä nyt soitetaan ja mistä.. Huhuhhuh.
Opin toki tekeväiseksi, vastuuta kantamaan jne. Ehkä liikaakin. Ja katkeraksi.
Esim.tätini halusi adoptoida minut, isä siihen olisi suostunut mutta äiti ei.. koska sai lapsilisää minusta. Sitten halusi potkiakin pihalle myöhemmin, kun ei saanut ns.käyttörahaa itselleen minusta ja myöhemmin sisaruksistani. :( Kesätyörahat olis vienyt myös, jos isä ei olisi pistänyt hanttiin. Yleensä riitelivätkin lapsista ja meidän kohtelusta..
 
Ei siitä äidin hoidosta ainakaan meillä jäänyt mitään. Isä hoiti hommat kotona, vaikka ei nyt mitenkään sosiaalinen meidän kanssa silloin ollutkaan.

Eniten satutti se kun luokkakavereiden vanhemmat olivat opettaneet lapsilleen sanoja, kuten lataamo. Ja niillä sitten iloittiin koulussa "mutsis on lataamossa". Olisinko ollut kuudennella luokalla kun kiskaisin tästä kommentista johtuen luokkakaveria koukulla leukaan. Kiusaaminen sen asian puolesta loppui tosin siihen, mutta vieläkin näitä tyyppejä nähdessä tulee mieleen ala-asteen ajat.

Mutta siellä ne sai meidän äiteeltä piuhat selviksi ja sähkön kulkemaan. Aivan uusi ihminen kun sai elämän kulmasta kiinni. Ei enää uskoisi samaksi ihmiseksi.
 

Yhteistyössä