Tästä mun raskaudesta... Jos joku jaksais lukea...

[Sisu]

Millä rvllä enkelilapsesi syntyi? Oliko hän täysaikainen vai pieni vielä? Ei sinun tarvitsekaan hankkia oikeastaan mitään. Vaatekerta ja se turvakaukalo. Sitten kun pieni on syntynyt voitte käydä ostamassa vaunut/rattaat/sängyn.

Jokaisella on omat pelkonsa raskauden aikana, varsinkin niillä joilla on syytä pelätä jotakin tapahtuvaksi.

Minä en hankkinut mitään ennen kuopuksen syntymää. Koska meidän keskimmäinen kuoli juuri ennen synnytystä, rv 40+2. Istukka irtosi matkalla sairaalaan ja mitään ei enää ollut tehtävissä vaikka pääsin lähes heti sektiopöydälle. Olimme katsoneet miehen kanssa kaukalon ja vaunut valmiiksi. Sovimme paikallisen lastentarvikeliikkeen kanssa niin että ne pidetään meille varattuina tietty aika. Jos kaikki menee hyvin, mies hakee ne. Kun kuopus syntyi, meni mies suoraan synnäriltä hakemaan ne tavarat. Liikkeen myyjä antoi pienelle lahjaksi vaunulelun ja helistimen.

Voimia tulevaan!!

Olen pahoillani menetyksestänne!!
Meidän enkelivauva synty rv 18, keskeytyny keskenmeno. Mutta meille hän siis oli vauva, jota oltiin kovasti toivottu ja odotettu.

 

[Tallu -]

Tunteesihan ovat ihan luonnollisia tilanteessasi :hug: Ehkä tuo tieto jo osaltaan helpottaa, ja varmaan moni muukin on tuntenut vastaavassa tilanteessa ihan samoin. Mutta mieti myös sitä, että mitä saat pelkäämällä? Auttaako se siihen, ettei vastaavaa enää tapahtuisi? Yritä vaan ravistaa pelon raskas viitta harteiltasi, ja vaikka alkuun ihan hetkittäin nauttia raskaudestasi. Jospa nuo hetket siitä vähitellen pitenisivätkin =)

 

[tuttu vieras odotuspalstalta]

niin ja sitä vielä että jos yhtään helpottaa oloa niin kysy neuvolasta oisko mahollista käydä useammin siellä.

 

[M Y R K K Y]

Tuo on sellanen asia joka jättä ison haavan,joka joskus arpeutuu.Silti se tuntuu aina.Sun vaan hyväksyttävä se pelko ja koitettava elää sen kanssa.

Kuolema vie sen peruluottamuksen joka meillä on tähän elämään,vie sen turvallisuuden tunteen pitkäks aikaa.

Periaatteessa kukaan ei tässä pysty auttamaan, se vaan sun hyvksyttävä että joskus kamalia tapahtuu ja kukaan ei voi ennustaa kuinka tässä odotuksessa käy.

Kamalaahan se on,mutta koita elää päivä kerrallaan,uskoa pikkasen enemmän joka päivä.
Tiiän että se usko on vaikea löytää kun kokee jotain järkyttävää.
Mutta et voi muuta.

Isosti voimia toivon sulle,ja sure kuollutta lastasi,mutta iloitse joka päivä masussa temmeltävästä elossa olevasta lapsestasi.
:hug:

 

[Sisu]

Tunteesihan ovat ihan luonnollisia tilanteessasi :hug: Ehkä tuo tieto jo osaltaan helpottaa, ja varmaan moni muukin on tuntenut vastaavassa tilanteessa ihan samoin. Mutta mieti myös sitä, että mitä saat pelkäämällä? Auttaako se siihen, ettei vastaavaa enää tapahtuisi? Yritä vaan ravistaa pelon raskas viitta harteiltasi, ja vaikka alkuun ihan hetkittäin nauttia raskaudestasi. Jospa nuo hetket siitä vähitellen pitenisivätkin =)

Tuop todella auttaa vähän, että saa lukea muiden kokemuksia vastaavasta, ja että jälkeenpäin he ovat saanu vielä vauvan syliin asti. Se jotenkin tuo lohtua, että on muitakin saman kokeneita. Ja on toki jo niitä ilonkin hetkiä, mutta päivittäin kyllä pelko hiipii mieleen, jossakin kohdassa päivää. Kai se on normaalia itsensä suojelua jollakin tasolla...

 

[huihai]

Tuttu tunne, minulla kaksi keskenmenoa takana. Nyt en ole raskaanakaan.

Varmaan huono ohje, mutta mitäs jos yrittäisit vaan nauttia niistä asioista, jotka saa sinut hyvälle tuulelle. Olisko ulkoilu, kirjat, musiikki, elokuvat mikä vaan sellaista, että vähäksi aikaa voisit unohtaa huolen. Et pysty mitään tekemään (paitsi tietty kieltäytymään alkosta, tupakasta jne.) että keskenmenoa ei tulisi. Teet varmasti kaikki tietämäsi, että raskaus onnistuu. Luota siihen ja yritä rentoutua, mene vaikka kylpylään hemmoteltavaksi.

Ja juttelu jonkun asiantuntijan kanssa tai ymmärtävän ystävän kanssa voi myös auttaa, miksei jo tänne kirjoittaminen.

Paljon onne matkaan ja hyvää mieltä sinulle!

 

[Sisu]

niin ja sitä vielä että jos yhtään helpottaa oloa niin kysy neuvolasta oisko mahollista käydä useammin siellä.

Mä kävin heti alusta lähtien 2 viikon välein kuuntelemassa sä:t. Siellä ollaann kyllä oltu tosi ymmärtäväisiä, mutta nyt kun liikkeet tuntuu jo päivittäin, niin ei oikeastaan ole hirveesti syytä ylimääräisille käynneille, ja tuntuu, etten halua olla siellä koko ajan "ruikuttamassa"...

 

[Sisu]

Tuo on sellanen asia joka jättä ison haavan,joka joskus arpeutuu.Silti se tuntuu aina.Sun vaan hyväksyttävä se pelko ja koitettava elää sen kanssa.

Kuolema vie sen peruluottamuksen joka meillä on tähän elämään,vie sen turvallisuuden tunteen pitkäks aikaa.

Periaatteessa kukaan ei tässä pysty auttamaan, se vaan sun hyvksyttävä että joskus kamalia tapahtuu ja kukaan ei voi ennustaa kuinka tässä odotuksessa käy.

Kamalaahan se on,mutta koita elää päivä kerrallaan,uskoa pikkasen enemmän joka päivä.
Tiiän että se usko on vaikea löytää kun kokee jotain järkyttävää.
Mutta et voi muuta.

Isosti voimia toivon sulle,ja sure kuollutta lastasi,mutta iloitse joka päivä masussa temmeltävästä elossa olevasta lapsestasi.
:hug:

Tuo on NIIIIIIIN totta.

 

[RouvaRajatapaus]

Voi kuule, ihan samanlaisten asioiden kanssa tuskastelin kun odotin meidän nelosta. :ashamed: Kamalaa aikaa, koko raskaus. Eikä se raskauteenkaan loppunut. :snotty:

 

[tuttu vieras odotuspalstalta]

niin ja sitä vielä että jos yhtään helpottaa oloa niin kysy neuvolasta oisko mahollista käydä useammin siellä.

Mä kävin heti alusta lähtien 2 viikon välein kuuntelemassa sä:t. Siellä ollaann kyllä oltu tosi ymmärtäväisiä, mutta nyt kun liikkeet tuntuu jo päivittäin, niin ei oikeastaan ole hirveesti syytä ylimääräisille käynneille, ja tuntuu, etten halua olla siellä koko ajan "ruikuttamassa"...

siitähän ne saa palkkaa. että ovat siellä auttamassa. meiän beibeillä on kaikki hyvin! usko vaan. mikäköhän ois sopiva keskusteluapu? enemmän psyykettä hoitava vai joku joka pystyis vakuuttaa että pikkuisella on kaikki hyvin?

 

[Sisu]

Voi kuule, ihan samanlaisten asioiden kanssa tuskastelin kun odotin meidän nelosta. :ashamed: Kamalaa aikaa, koko raskaus. Eikä se raskauteenkaan loppunut. :snotty:

:hug: Ihana, etten ole ihan yksin ja outo näine ajatuksine! Seurasiko menettämisen pelko vauva-aikaa vielä rankastikin?

 

[äippä]

Mulla oli samanlaista vaikka en lasta koskaan ole menettänytkään. Mitään en kyllä osaa sanoa, koska tiedän että siinä ei järki auta kun tunteet tekee kepposia.

Minäkin joudun yhtymään tähän kokemukseen, vaikka en tosiaan ole edes lasta menettänyt. Raskauksiani on aina varjostanut pelko menetyksestä, mistä lie juontaa juurensa.

 

[Sisu]

niin ja sitä vielä että jos yhtään helpottaa oloa niin kysy neuvolasta oisko mahollista käydä useammin siellä.

Mä kävin heti alusta lähtien 2 viikon välein kuuntelemassa sä:t. Siellä ollaann kyllä oltu tosi ymmärtäväisiä, mutta nyt kun liikkeet tuntuu jo päivittäin, niin ei oikeastaan ole hirveesti syytä ylimääräisille käynneille, ja tuntuu, etten halua olla siellä koko ajan "ruikuttamassa"...

siitähän ne saa palkkaa. että ovat siellä auttamassa. meiän beibeillä on kaikki hyvin! usko vaan. mikäköhän ois sopiva keskusteluapu? enemmän psyykettä hoitava vai joku joka pystyis vakuuttaa että pikkuisella on kaikki hyvin?

Tuolla eka sivulla olen kertonu tuosta meidän perheneuvolan tilanteesta, sitä kai pitää harkita, jos tilanne ei muutu tässä viikkojen saatossa...

 

[RouvaRajatapaus]

Voi kuule, ihan samanlaisten asioiden kanssa tuskastelin kun odotin meidän nelosta. :ashamed: Kamalaa aikaa, koko raskaus. Eikä se raskauteenkaan loppunut. :snotty:

:hug: Ihana, etten ole ihan yksin ja outo näine ajatuksine! Seurasiko menettämisen pelko vauva-aikaa vielä rankastikin?

Rehellisesti sanoen, kyllä se seurasi. :/ Tyttö oli varmaan yli vuoden, ennenkuin uskoin että ehkäpä hän selviää hengissä. :ashamed:

 

[Sisu]

Voi kuule, ihan samanlaisten asioiden kanssa tuskastelin kun odotin meidän nelosta. :ashamed: Kamalaa aikaa, koko raskaus. Eikä se raskauteenkaan loppunut. :snotty:

:hug: Ihana, etten ole ihan yksin ja outo näine ajatuksine! Seurasiko menettämisen pelko vauva-aikaa vielä rankastikin?

Rehellisesti sanoen, kyllä se seurasi. :/ Tyttö oli varmaan yli vuoden, ennenkuin uskoin että ehkäpä hän selviää hengissä. :ashamed:

Voi ei. Mulla oli jo esikoisen vauva-aika yhtä hyppäämistä 15min välein kehdon luo, että lakkasiko se hengittämästä. Tää tulee varmaan sit olemaan vielä hirveempää... Toisaalta, jos osais ajatella asian niin, että se mikä on tullakseen, tulee, eikä sille mahda mitään. Säästäis varmaan aikalailla omaa pääkoppaa, mutta kun ei osaa... Kai en jollain tasolla ole edellenkään enkelivauvan kuolemasta toipunu, vaikka ei kai sitä enää koskaan entiselleen palaa semmosen kokemuksen jälkeen.

 

[tuttu vieras odotuspalstalta]

Mulla oli samanlaista vaikka en lasta koskaan ole menettänytkään. Mitään en kyllä osaa sanoa, koska tiedän että siinä ei järki auta kun tunteet tekee kepposia.

Minäkin joudun yhtymään tähän kokemukseen, vaikka en tosiaan ole edes lasta menettänyt. Raskauksiani on aina varjostanut pelko menetyksestä, mistä lie juontaa juurensa.

voisko johtua siitä että kun aikasemmin menny hyvin, niin ajattelee et nyt ois "mun vuoro". näin mulla ollu.

 

[Samat tunnelmat]

Mulla on samanlainen olo tässä raskaudessa. Taustalla ei ole keskenmenoja tai lapsen menetyksiä mutta vauvaa tehtiin kauan ja yhden kerran alkuraskaudessa epäiltiin keskenmenoa ja sydän särkyi siinä kohdassa ihan kokonaan. Kaikki oli kuitenkin onneksi hyvin ja masussa se vauveli nytkin potkii. Jotenkin se menettämisen pelko jäi tosi voimakkaaksi ja kaikki tuo suunnittelu ja hankinnat pelottaa ja näyttävät jäävän viime tippaan. Surullisinta on kuitenkin se että en ole osannut henkisesti kiintyä vielä tähän lapseen koska pelkään kokoajan menettäväni hänet. Tiedän että kun lapsi syntyy rakastan häntä valtavasti. En vaan osaa nauttia tästä raskaudesta ja lapsesta ja se harmittaa todella kovin. Koitan ajatella että jos jotain pahaa tapahtuu niin sitten se tapahtuu enkä voi siihen vaikuttaa. En voi itselleni uskotella että mitään ei tapahdu koska enhän voi sitäkään tietää. Nyt vain pitää koittaa jaksaa tämä viimeinen kuukausi ja koittaa jostain saada sitä innostumistakin kehiin että saa kaiken valmiiksi vauvaa varten.

 

[tuttu vieras odotuspalstalta]

niin ja sitä vielä että jos yhtään helpottaa oloa niin kysy neuvolasta oisko mahollista käydä useammin siellä.

Mä kävin heti alusta lähtien 2 viikon välein kuuntelemassa sä:t. Siellä ollaann kyllä oltu tosi ymmärtäväisiä, mutta nyt kun liikkeet tuntuu jo päivittäin, niin ei oikeastaan ole hirveesti syytä ylimääräisille käynneille, ja tuntuu, etten halua olla siellä koko ajan "ruikuttamassa"...

siitähän ne saa palkkaa. että ovat siellä auttamassa. meiän beibeillä on kaikki hyvin! usko vaan. mikäköhän ois sopiva keskusteluapu? enemmän psyykettä hoitava vai joku joka pystyis vakuuttaa että pikkuisella on kaikki hyvin?

Tuolla eka sivulla olen kertonu tuosta meidän perheneuvolan tilanteesta, sitä kai pitää harkita, jos tilanne ei muutu tässä viikkojen saatossa...

kuulostaa hyvältä idealta. jaksuja ja koita nauttia! :hug:

tää menee nyt laittaa ittensä läjään ett pääsee moikkaa omaa beibiä. viedään vaan ensin toi villieläin mummolaan.

 

[Pessi]

Tiedän tunteen :hug:
Mulla oli tuulimuna ensimmäinen raskaus. Selvisi vasta rv12.

En uskonut ollenkaan, että meille tulisi oikea vauva seuraavassa raskaudessa..

Synnytyksen jälkeenkin oli tosi outoa, poika syntyi sektiolla ja näin hänet vasta 4 tunnin kuluttua kunnolla. Kesti pitkään luoda läheinen tunneside :|

 

[Bad Virgin-]

Mäkin hermoilin alkuraskaudessa paljon,vaikka keskenmenoa en ole kokenutkaan.
Ja kun mulla on tuo istukka tossa edessä,niin on päivällä pitkäänkin ettei tunne liikkeitä vaikka vauva liikkuukin.
Sen takia olen tyytyväinen että mulla on tuo doppleri,niin voin halutessani kuunnella onko kaikki ok :ashamed:

 

[Sisu]

Mulla on samanlainen olo tässä raskaudessa. Taustalla ei ole keskenmenoja tai lapsen menetyksiä mutta vauvaa tehtiin kauan ja yhden kerran alkuraskaudessa epäiltiin keskenmenoa ja sydän särkyi siinä kohdassa ihan kokonaan. Kaikki oli kuitenkin onneksi hyvin ja masussa se vauveli nytkin potkii. Jotenkin se menettämisen pelko jäi tosi voimakkaaksi ja kaikki tuo suunnittelu ja hankinnat pelottaa ja näyttävät jäävän viime tippaan. Surullisinta on kuitenkin se että en ole osannut henkisesti kiintyä vielä tähän lapseen koska pelkään kokoajan menettäväni hänet. Tiedän että kun lapsi syntyy rakastan häntä valtavasti. En vaan osaa nauttia tästä raskaudesta ja lapsesta ja se harmittaa todella kovin. Koitan ajatella että jos jotain pahaa tapahtuu niin sitten se tapahtuu enkä voi siihen vaikuttaa. En voi itselleni uskotella että mitään ei tapahdu koska enhän voi sitäkään tietää. Nyt vain pitää koittaa jaksaa tämä viimeinen kuukausi ja koittaa jostain saada sitä innostumistakin kehiin että saa kaiken valmiiksi vauvaa varten.

Mulla on sikäli erilaiset ajatukset, että olen tosi kiintyny jo nyt tähän masuvauvaan, ja jos tämä vielä menetetään, niin mun järki menee siinä samalla, varmaankin.
Mutta meillä on siis kans sekundäärinen lapsettomuus taustalla, ja kun tämä sitten olikin ihan täysi ylläriraskaus, niin sitä vielä enemmän ajattelee, että ei kaikki VOI sujua nyt loppuun asti hyvin.

Mutta että ymmärrän kyllä sua ihan 100%. Ei tämä ole mitenkään helppoa aikaa, tämä raskaus, ja kun vielä tuskailee tämmösten asioiden kans, niin tuntuu välillä, että ihmiset pitää mua ihan pöhkönä :snotty:

 

[Sisu]

Mäkin hermoilin alkuraskaudessa paljon,vaikka keskenmenoa en ole kokenutkaan.
Ja kun mulla on tuo istukka tossa edessä,niin on päivällä pitkäänkin ettei tunne liikkeitä vaikka vauva liikkuukin.
Sen takia olen tyytyväinen että mulla on tuo doppleri,niin voin halutessani kuunnella onko kaikki ok :ashamed:

:hug: Miksi sitä pitää niin täysillä elää nää tunteet laidasta toiseen? Miksei vaan voi antaa mennä? Mä luulen BV, että jos tämä vauva saadaan syliin asti elävänä, niin sit on meidän lapsiluku täysi. En koe olevani mietenkään hehkeimmilläni raskausaikana, ja tuo enkelivauva kummittelee kyllä niin tehokkaasti mielessä, että en taida uskaltaa enää tämän jälkeen harkitakaan uutta raskautta.

 

[RouvaRajatapaus]

Voi kuule, ihan samanlaisten asioiden kanssa tuskastelin kun odotin meidän nelosta. :ashamed: Kamalaa aikaa, koko raskaus. Eikä se raskauteenkaan loppunut. :snotty:

:hug: Ihana, etten ole ihan yksin ja outo näine ajatuksine! Seurasiko menettämisen pelko vauva-aikaa vielä rankastikin?

Rehellisesti sanoen, kyllä se seurasi. :/ Tyttö oli varmaan yli vuoden, ennenkuin uskoin että ehkäpä hän selviää hengissä. :ashamed:

Voi ei. Mulla oli jo esikoisen vauva-aika yhtä hyppäämistä 15min välein kehdon luo, että lakkasiko se hengittämästä. Tää tulee varmaan sit olemaan vielä hirveempää... Toisaalta, jos osais ajatella asian niin, että se mikä on tullakseen, tulee, eikä sille mahda mitään. Säästäis varmaan aikalailla omaa pääkoppaa, mutta kun ei osaa... Kai en jollain tasolla ole edellenkään enkelivauvan kuolemasta toipunu, vaikka ei kai sitä enää koskaan entiselleen palaa semmosen kokemuksen jälkeen.

Mulla oli 7kk kohtukuoleman ja uuden raskauden välillä, ja jälkeenpäin ajateltuna se oli ihan liian vähän. Vaikka silloin tuntui paljolta, ja ajattelin että uusi raskaus auttaa topumaan. Mä olen saanut "pelkoraskauden" jälkeen vielä kaksi lasta, ja kyllä se pelko on ollut mukana niissäkin raskauksissa. Mutta, ei enää niin voimakkaana.

 

[Sisu]

Voi ei. Mulla oli jo esikoisen vauva-aika yhtä hyppäämistä 15min välein kehdon luo, että lakkasiko se hengittämästä. Tää tulee varmaan sit olemaan vielä hirveempää... Toisaalta, jos osais ajatella asian niin, että se mikä on tullakseen, tulee, eikä sille mahda mitään. Säästäis varmaan aikalailla omaa pääkoppaa, mutta kun ei osaa... Kai en jollain tasolla ole edellenkään enkelivauvan kuolemasta toipunu, vaikka ei kai sitä enää koskaan entiselleen palaa semmosen kokemuksen jälkeen.

Mulla oli 7kk kohtukuoleman ja uuden raskauden välillä, ja jälkeenpäin ajateltuna se oli ihan liian vähän. Vaikka silloin tuntui paljolta, ja ajattelin että uusi raskaus auttaa topumaan. Mä olen saanut "pelkoraskauden" jälkeen vielä kaksi lasta, ja kyllä se pelko on ollut mukana niissäkin raskauksissa. Mutta, ei enää niin voimakkaana.

Meillä menetys tapahtu huhtikuussa, ja lokakuun alussa huomasin olevani raskaana. Mutta meillähän on siis se sekundäärinen lapsettomuus vielä tässä lisänä, eikä siis uskottu, et kerta rysäyksestä tulisin raskaaksi. Yllätys sinänsä koko raskaus.