A
amadiaa
Vieras
Oli upeaa kun lapsi syntyi. Sitä toivoi, että se olisi sitten hyvälle parisuhteelle vain vahvistaja. Toisin kävi. Meidän parisuhde romuttui siihen. Meistä tuli taistelijat, arjen taistelijat, kuka tekee ja mitäkin. Minä tunnen katkeruutta kun olen tehnyt kaiken, ainakin melkein. Hoitanut lapsen tarhaan ja takaisin, ollut huolissani hänestä ja hänen asioistaan jne. No, itsehän suostuin kaikkeen tähän. Nyt on myöhäistä.
Tunnen vihaa, ärtymystä miestäni kohtaan. Hänen itsekkyytenstä nousi esiin lapsen syntymän jälkeen. Hänen todellinen minänsä tuli esiin. Toisaalta tiedän että hän yrittää, mutta se ei riitä minulle- Hänestä on tulllut hyvin etäinen, ei pysty keskutelemaan varsinkaan ikävistä asioista. Minä yritän jopa provosoida häntä mutta ei auta.
Ja minä ihmettelen, eikö hänen päässään kulje mitään? Eikö hän tajua, missä mennään? Voiko hän tosiaa n olla tyytyväinen. Muutaman kerran olen yrittänyt kysyä häneltä jopa emaililla, että mitä hän tykkää tästä tilanteesta, No hän ei pysty vastaamaan mitään järkevää.
Onko hän vain niin tunneköyhä ihminen, että mitään ei osaa sanoa, mitään ei osaa tuntea? Minä mietin, että parempi jos muuttaisin pois lapseni kanssa. Ja eroaisin eikä tarvitsisi tehdä sitä kaikkea työtä että tämä lähtisi toiminaan. yksinelo ei tunnu kivalta, mutta toisaalta ei tästäkään mitään tule. Minä en enää jaksa.
ja nyt joku sanoo menkää parisuhdeterapiaan. Sitäkin yritettiin. Terapeutii oli mielestäni liian hyökkäävä, jopa pelottava. Ja kaikki muu terapia kuin kaupungin maksaa.
Voiko rakkaus palata kun se on kerran menetetty? Jos se on joskus alkanut ja sammunut voiko se sitten kuitenkaan koskaan palata? Ehkä se on lopullisest menetetty? Olisi sääli liittyä eroajien joukkoon, joita pidin joskus epäonnistujina---mutta ehkä he ovat voittajia?
Tunnen vihaa, ärtymystä miestäni kohtaan. Hänen itsekkyytenstä nousi esiin lapsen syntymän jälkeen. Hänen todellinen minänsä tuli esiin. Toisaalta tiedän että hän yrittää, mutta se ei riitä minulle- Hänestä on tulllut hyvin etäinen, ei pysty keskutelemaan varsinkaan ikävistä asioista. Minä yritän jopa provosoida häntä mutta ei auta.
Ja minä ihmettelen, eikö hänen päässään kulje mitään? Eikö hän tajua, missä mennään? Voiko hän tosiaa n olla tyytyväinen. Muutaman kerran olen yrittänyt kysyä häneltä jopa emaililla, että mitä hän tykkää tästä tilanteesta, No hän ei pysty vastaamaan mitään järkevää.
Onko hän vain niin tunneköyhä ihminen, että mitään ei osaa sanoa, mitään ei osaa tuntea? Minä mietin, että parempi jos muuttaisin pois lapseni kanssa. Ja eroaisin eikä tarvitsisi tehdä sitä kaikkea työtä että tämä lähtisi toiminaan. yksinelo ei tunnu kivalta, mutta toisaalta ei tästäkään mitään tule. Minä en enää jaksa.
ja nyt joku sanoo menkää parisuhdeterapiaan. Sitäkin yritettiin. Terapeutii oli mielestäni liian hyökkäävä, jopa pelottava. Ja kaikki muu terapia kuin kaupungin maksaa.
Voiko rakkaus palata kun se on kerran menetetty? Jos se on joskus alkanut ja sammunut voiko se sitten kuitenkaan koskaan palata? Ehkä se on lopullisest menetetty? Olisi sääli liittyä eroajien joukkoon, joita pidin joskus epäonnistujina---mutta ehkä he ovat voittajia?