Tahdon kertoa teille tarinan tunteistani, loppu on vielä avoin, en tiedä itsekään mitä tulevaisuus tuo ja miten tarina päättyy...
Hän asteli kohti kotia pimenevässä illassa, sydän oli raskas ja päässä pyöri, eikä olo ollut ollut sen parempi moneen kuukauteen. Oli vaikea sanoa mistä se oli alkanut, ei minään tiettynä hetkenä tai silmän räpäyksessä. Se oli vain vähitellen hivuttautunut mieleen, tehnyt pesän sydämeen.
Äitiysloma oli ollut pitkä ja hän olisi ollut valmis palaamaan töihin heti kun virallinen vanhempainrahakausi oli lopussa, työnantaja ei vain ollut samaa mieltä. Tilannetta ei ollut helpottanut Sakun lomautus töistä ja lopulta tuntui, että kerrostalo kolmion sisään mahtui vain riitoja ja uusia riitoja, toinen toistaan suurempia ja äänekkäämpiä riitoja.
Kun töihin kutsu vihdoin tuli, tuntui tilanne helpottavan, mutta haavat eivät lähteneet paranemaan, ne jäivät kellumaan kuin levälautat tyynen veden pinnalle, odottamaan uutta myrskyä.
Töissä oli uudet kuviot ja aivan uudet ihmiset, paljon ehtiikin tapahtua vuoden aikana, mutta ei sopeutuminen ollut ongelma. Tasapainoilu työelämän ja äityden välillä alkoi melko kivuttomasti ja syksyn lähestyessä työmotivaatio vain kasvoi uuden projektin tullessa kuvioihin. Mutta hän huomasi jonkun muuttuvan, oli kumman hyvä olla ja samalla siellä toisaalla ärsytti ja ahdisti. Ensimmäistä kertaa laihdutuskin otti sujuakseen, kuin varkain kiristävä housun vyötärö löysti ja numerot vaaálla tipahtelivat alas päin ja tuntui hyvältä ajatukselta vaihtaa vähän hiustenväriä ja silmälaseja ja vaatekaapin sisältöä. Marraskuussa hän oli uudistunut niin, ettei itsekään ollut tuntea itseään.
Joulukuu oli kylmä, lumi oli satanut maahan harvinaisen aikaisin, luonto oli mitä houkuttelevin, kun tuli aika kaivaa syntiset saappaat kaapista ja vaihtaa trikoopusero siihen pieneen ja mustaan... Ja siellä se iski tajuntaan, se mikä oli koko syksyn piileksinyt rinnassa, väijynyt ja vaaninut. Koko illan sydän hoki samaa tahtia Pete-Pete-Pete-Pete.
Se ilta jäi viattoman poskipusun varaan, mutta jätti mielen palamaan ja pohtimaan.Miten hän oli voinut päästää tälläisen tunteen kytemään? Maanantaina työaamu koitti harmaana, uudet lasit jäivät hyllylle ja ripsiväri meikkipussiin, jos oikein yrittäisi, ehkä sen saisi vielä työnnettyä pois mielestä, lukittua sinne perimmäiseen sopukkaan ja hylättyä sinne.
Harmaassa sumussa edettiin lähemmäs joulua ja kahleet oli kytketty huolella, mutta silti tunne tempoili sisällä, kaipasi katsekontaktia, pyöritteli kielellä keskustelun avauksia. Ja samaan aikaan mieltä repi se polttava syyllisyys.
Vuosi vaihtui tuomatta suurempia yllätyksiä, hetkittäin elämä kotonakin tuntui suloiselta kuin kehräävä kissanpoika, elämä oli jakautunut kahtia kodin ja työn välillä. Mielessä pyöri irtipäästäminen, luovuttaminen, miksi piinata itseään enempään, mutta samaan aikaan uskallus puuttui, velvollisuus pienen lapsen äitinä vaati pitämään perheen koossa, mutta kauanko sitä jaksaisi?
Kauanko sitä jaksaisi hän mietti saapuessaan ovelle ja työntäessään avaimen reikään.
Hän asteli kohti kotia pimenevässä illassa, sydän oli raskas ja päässä pyöri, eikä olo ollut ollut sen parempi moneen kuukauteen. Oli vaikea sanoa mistä se oli alkanut, ei minään tiettynä hetkenä tai silmän räpäyksessä. Se oli vain vähitellen hivuttautunut mieleen, tehnyt pesän sydämeen.
Äitiysloma oli ollut pitkä ja hän olisi ollut valmis palaamaan töihin heti kun virallinen vanhempainrahakausi oli lopussa, työnantaja ei vain ollut samaa mieltä. Tilannetta ei ollut helpottanut Sakun lomautus töistä ja lopulta tuntui, että kerrostalo kolmion sisään mahtui vain riitoja ja uusia riitoja, toinen toistaan suurempia ja äänekkäämpiä riitoja.
Kun töihin kutsu vihdoin tuli, tuntui tilanne helpottavan, mutta haavat eivät lähteneet paranemaan, ne jäivät kellumaan kuin levälautat tyynen veden pinnalle, odottamaan uutta myrskyä.
Töissä oli uudet kuviot ja aivan uudet ihmiset, paljon ehtiikin tapahtua vuoden aikana, mutta ei sopeutuminen ollut ongelma. Tasapainoilu työelämän ja äityden välillä alkoi melko kivuttomasti ja syksyn lähestyessä työmotivaatio vain kasvoi uuden projektin tullessa kuvioihin. Mutta hän huomasi jonkun muuttuvan, oli kumman hyvä olla ja samalla siellä toisaalla ärsytti ja ahdisti. Ensimmäistä kertaa laihdutuskin otti sujuakseen, kuin varkain kiristävä housun vyötärö löysti ja numerot vaaálla tipahtelivat alas päin ja tuntui hyvältä ajatukselta vaihtaa vähän hiustenväriä ja silmälaseja ja vaatekaapin sisältöä. Marraskuussa hän oli uudistunut niin, ettei itsekään ollut tuntea itseään.
Joulukuu oli kylmä, lumi oli satanut maahan harvinaisen aikaisin, luonto oli mitä houkuttelevin, kun tuli aika kaivaa syntiset saappaat kaapista ja vaihtaa trikoopusero siihen pieneen ja mustaan... Ja siellä se iski tajuntaan, se mikä oli koko syksyn piileksinyt rinnassa, väijynyt ja vaaninut. Koko illan sydän hoki samaa tahtia Pete-Pete-Pete-Pete.
Se ilta jäi viattoman poskipusun varaan, mutta jätti mielen palamaan ja pohtimaan.Miten hän oli voinut päästää tälläisen tunteen kytemään? Maanantaina työaamu koitti harmaana, uudet lasit jäivät hyllylle ja ripsiväri meikkipussiin, jos oikein yrittäisi, ehkä sen saisi vielä työnnettyä pois mielestä, lukittua sinne perimmäiseen sopukkaan ja hylättyä sinne.
Harmaassa sumussa edettiin lähemmäs joulua ja kahleet oli kytketty huolella, mutta silti tunne tempoili sisällä, kaipasi katsekontaktia, pyöritteli kielellä keskustelun avauksia. Ja samaan aikaan mieltä repi se polttava syyllisyys.
Vuosi vaihtui tuomatta suurempia yllätyksiä, hetkittäin elämä kotonakin tuntui suloiselta kuin kehräävä kissanpoika, elämä oli jakautunut kahtia kodin ja työn välillä. Mielessä pyöri irtipäästäminen, luovuttaminen, miksi piinata itseään enempään, mutta samaan aikaan uskallus puuttui, velvollisuus pienen lapsen äitinä vaati pitämään perheen koossa, mutta kauanko sitä jaksaisi?
Kauanko sitä jaksaisi hän mietti saapuessaan ovelle ja työntäessään avaimen reikään.