Tarinani.

Tahdon kertoa teille tarinan tunteistani, loppu on vielä avoin, en tiedä itsekään mitä tulevaisuus tuo ja miten tarina päättyy...

Hän asteli kohti kotia pimenevässä illassa, sydän oli raskas ja päässä pyöri, eikä olo ollut ollut sen parempi moneen kuukauteen. Oli vaikea sanoa mistä se oli alkanut, ei minään tiettynä hetkenä tai silmän räpäyksessä. Se oli vain vähitellen hivuttautunut mieleen, tehnyt pesän sydämeen.

Äitiysloma oli ollut pitkä ja hän olisi ollut valmis palaamaan töihin heti kun virallinen vanhempainrahakausi oli lopussa, työnantaja ei vain ollut samaa mieltä. Tilannetta ei ollut helpottanut Sakun lomautus töistä ja lopulta tuntui, että kerrostalo kolmion sisään mahtui vain riitoja ja uusia riitoja, toinen toistaan suurempia ja äänekkäämpiä riitoja.

Kun töihin kutsu vihdoin tuli, tuntui tilanne helpottavan, mutta haavat eivät lähteneet paranemaan, ne jäivät kellumaan kuin levälautat tyynen veden pinnalle, odottamaan uutta myrskyä.




Töissä oli uudet kuviot ja aivan uudet ihmiset, paljon ehtiikin tapahtua vuoden aikana, mutta ei sopeutuminen ollut ongelma. Tasapainoilu työelämän ja äityden välillä alkoi melko kivuttomasti ja syksyn lähestyessä työmotivaatio vain kasvoi uuden projektin tullessa kuvioihin. Mutta hän huomasi jonkun muuttuvan, oli kumman hyvä olla ja samalla siellä toisaalla ärsytti ja ahdisti. Ensimmäistä kertaa laihdutuskin otti sujuakseen, kuin varkain kiristävä housun vyötärö löysti ja numerot vaaálla tipahtelivat alas päin ja tuntui hyvältä ajatukselta vaihtaa vähän hiustenväriä ja silmälaseja ja vaatekaapin sisältöä. Marraskuussa hän oli uudistunut niin, ettei itsekään ollut tuntea itseään.




Joulukuu oli kylmä, lumi oli satanut maahan harvinaisen aikaisin, luonto oli mitä houkuttelevin, kun tuli aika kaivaa syntiset saappaat kaapista ja vaihtaa trikoopusero siihen pieneen ja mustaan... Ja siellä se iski tajuntaan, se mikä oli koko syksyn piileksinyt rinnassa, väijynyt ja vaaninut. Koko illan sydän hoki samaa tahtia Pete-Pete-Pete-Pete.




Se ilta jäi viattoman poskipusun varaan, mutta jätti mielen palamaan ja pohtimaan.Miten hän oli voinut päästää tälläisen tunteen kytemään? Maanantaina työaamu koitti harmaana, uudet lasit jäivät hyllylle ja ripsiväri meikkipussiin, jos oikein yrittäisi, ehkä sen saisi vielä työnnettyä pois mielestä, lukittua sinne perimmäiseen sopukkaan ja hylättyä sinne.




Harmaassa sumussa edettiin lähemmäs joulua ja kahleet oli kytketty huolella, mutta silti tunne tempoili sisällä, kaipasi katsekontaktia, pyöritteli kielellä keskustelun avauksia. Ja samaan aikaan mieltä repi se polttava syyllisyys.




Vuosi vaihtui tuomatta suurempia yllätyksiä, hetkittäin elämä kotonakin tuntui suloiselta kuin kehräävä kissanpoika, elämä oli jakautunut kahtia kodin ja työn välillä. Mielessä pyöri irtipäästäminen, luovuttaminen, miksi piinata itseään enempään, mutta samaan aikaan uskallus puuttui, velvollisuus pienen lapsen äitinä vaati pitämään perheen koossa, mutta kauanko sitä jaksaisi?
Kauanko sitä jaksaisi hän mietti saapuessaan ovelle ja työntäessään avaimen reikään.

 

=) olipas mukava tarina,jotenkin erinlainen,toisenlainen kuin muut,siinä oli jotakin jolla siirtyä huomiseen haaveen sekä odotuksen avustuksella tietäen jollain tavalla toimivansa väärin vaikka mitään ei olekkaan tapahtunut,se on tarina josta tahtoisi tietää miteinkä siinä lopussa käy...olethan kuitenkin tietoinen että olemme täällä vain yhden kerran niin miksi et antaisi asioiden vain mennä omalla painollaan ... jotenkin tuntui kuin olisin itse kirjoittanut sen ... jossain sisimmässäni minäkin odotan ... odotan jotakin josta voisin tuntea olevani onnellinen

 

Pitkästä aikaa ilta yksin, ihan yksin. Mies ja lapsi mummolassa, että äiti saa nukkua rauhassa univelkoja. Töissä kiireet ovat painaneet päälle.

Hän maistelee kuivaa viiniä ja pyörii facebookissa, haluttomana myöntämään, että odottaa Peteä onlineen.

Alkuvuosi sujui niin seesteisesti. Kotona arki rullasi ja elämä alkoi tuntua siedettävältä. Töissä tuli sopivasti etäisyyttä Peteen, ammatilliset erimielisyydet auttoivat unohtamisessa.

Sitten vain yhtenä kauniiina päivänä hän jälleen huomasi odottavansa.
Odottavansa katseiden kohtaamista, odottavansa ohi kiitävää käsien kosketusta, odottavansa kahvihetkeä samassa pöydässä.

Ei kotonakaan enää varsinaisesti mikään painanut, tulevaisuutta oli taas suunniteltu innolla eteenpäin, mutta kuitenkin epävarmuus kyti selvästi molempien mielessä.

Hän oli monesti miettinyt mitä sanoisi Petelle, kun saisi tilaisuuden syvällisempään keskusteluun. Sanat olisivat valmiina, ei niin suorasti, että niistä joutuisi tuomiolle, mutta kuitenkin riittävän selvästi, että Pete varmasti ymmärtäisi mistä on kyse. Takaporttina kuitenkin mahdollisuus syyttää väärinkäsitystä.
Ei hän haluaisi syöksyä suinpäin suhteeseen, ei jättää kaikkea nykyistä taakseen. Vain kertoa tunteistaan, kertoa, ettei hallitse niitä.

Mutta juuri kun keskustelu pääsee riittävän pitkälle, tulee joku joka keskeyttää. Sellaistahan se työmaalla on.
Ystävyys kuitenkin on edennyt askeleen eteenpäin, keskustelut ovat koskeneet toiveita, haaveita, pelkoja, juuri niitä arkoja asioita, joita jakaa vain ystävän kanssa.

Hän uskoo hiljaa mielessään, että asian ääneen sanominen ratkasisi tilanteen. Suuntaan tai toiseen.