Nopeasti kirjoittelen vähän synnytyskertomusta kun toinen on vielä unilla.
Elikkäs, mulle oli jo varattu käynnistysaika keskiviikoksi 13.1. klo 7:45. Raskausviikkoja oli silloin kertynyt 42+0. Keskiviikkoaamuna klo 4:30 heräsin siihen, että lapsivedet meni, taisi Kirppukin siis tietää että tänään pitäisi tulla ulos =) Rauhassa syötiin vielä vähän aamupalaa ja lähdettiin sitten synnärille, meiltä matkaa n. 40 min. Matkalla alkoi supistukset, noin 5 min välein muttei vielä mitään kovin kipeitä. Päästiin sairaalalle joskus kuuden aikaan ja saman tien saliin, olin muutaman sentin auki ja supistukset voimistui.
Muutama tunti meni siinä sitten aika rauhallisesti, en ottanut mitään lääkkeitä, kävelin vain ympäri salia. Syötiin ja juotiin kahvitkin! Yhdeksän jälkeen sitten alkoi supparit kipeytyä niin, että aloin ottamaan ilokaasua. Noin 1,5 tuntia pärjäsi niin mutta sitten rämähti!
Supparit alkoi aivan uudella tasolla ja tuntui, että romahdin täysin. Vaivoin sain kuiskattua miehelle, että nyt tarvii lääkettä. Anestesialääkäri tilattiin ja epi laitettiin noin klo 11. Se auttoi aika hyvin paitsi että alapäähän jäi ihan järkyttävä paineen tuntu. No enhän minä ensin ees ymmärtänyt, että sehän on ponnistuksen tarve!
Viimein sain sanotuksi kätilölle, että nyt tapahtuu, hän katsoi ja oli avautunut puolessa tunnissa loput 8 senttiä. Sitten ei muuta kuin ponnistamaan. Supparit alkoi vaan ikävä kyllä laantumaan, mikä hankaloitti ponnistusta aika paljon. Aika rankkaa puuhaa... 25 minuutin ponnistamisen jälkeen poika sitten syntyi. Täydet pisteet ja papukaijamerkki. Synnytys siis kaikkineen kesti vähän reilu 8 tuntia laskettuna siitä kun lapsivedet meni.
Muutamia tikkejä laitettiin, välilihaakin joutuivat vähän leikkaamaan mutta tosin hyvin on parantunut eikä lähes ollenkaan kipeä!
Nyt sitten kotona ollaan ja möllötetään =) Imetys sujuu oikein hyvin ja poika nukkuu 2-4 tunnin pätkiä pitkin päivää, aamuyöstä on päivän hankalin aika.
Äitikin voi aikaslailla hyvin ja on saanut nukutuksi pätkissä öisin 5-7 tuntia. Tosi itkuherkkä oon ollut, kai se on sitä "baby-bluesia", onko muilla näitä tuntemuksia? Ja lähinnä itkeskelen sitä, miten ihana mun mieheni on ollut: keittelee rintapumppuja mulle ja neuvoo miten niitä käytetään, käskee mua nukkumaan ja hoitaa itse vauvan, laittaa ruoat ja huolehtii oikeastaan kaikesta. Nytkin alkoi taas itkettää =)
Tällaista täällä! Suuret onnittelut kaikille vauvautuneille ja tsemppiä loppukoitokseen muille!
mamma ja Kirppu 6 vrk