Moikka!
Tässä tulee synnytyskertomus niille jotka jaksaa lukea
Lauantaina 27.8. päivällä mulla oli iltapäivällä kamalan väsynyt olo, en olisi jaksanut tehdä yhtään mitään. Siinä vähän mietin että olisiko joku merkki että synnytys lähenee, sillä esikoisesta olin kanssa edellisenä päivänä kauhean väsynyt. Supistuksia tuli silloin tällöin, mutta niistä en mitään osannut päätellä koska mullahan niitä oli niin pitkään jo ollut ja jonkun verran kipeitäkin. Illalla katsottiin miehen kanssa kaksi elokuvaa telkkarista ja olinkin silloin ihmeen pirteä eikä nukuttanut enää ollenkaan.
Toinen elokuva päättyi kahdentoista jälkeen yöllä ja mies oli jo nukahtanut elokuvan aikana. Nukkumaan käydessä kuulin mahasta naksahduksen mutta en ollut varma kuuluiko se kalvoista vai oliko jotain muuta. Napsahduksesta seurasi lievää kipua alamahalla ja ajattelin että voi olla että vedet menee tai sitten ei. Päätin vaan makoilla siinä ja vähän ajan päästä lapsivettä alko valua ulos. Sanoin miehelle että nyt ylös, lähtö synnytykseen tuli just nyt.
Mies alkoi soittamaan sairaalalle kätilölle ja mie menin vessaan istuskelemaan. Lapsivettä valui pönttöön ja mukana tuli hieman verihyytymiä ja lapsivesi on hennosti oranssia. Laitoin alkkareihin pari terveyssidettä, puin päälle ja mies kävi herättämässä esikoisen. Se olikin tosi herttainen kun sanottiin että nyt vauva syntyy niin meni hakemaan vauvan turvakaukaloa ja olisi halunnut ottaa sen jo mukaan. Ja poika lähti meillä siis mukaan synnytykseen koska hoitajaa ei oltaisi silloin yöllä saatu.
Lähdettiin sitten ajelemaan sairaalaa kohti, kello oli jotain 00:40. Supistuksia tuli silloin tällöin ja ne oli jonkun verran kipeitä mutta ei mitenkään erityisesti. Kirjoittelin ja soittelin siinä vielä äidin kanssa matkalla. Esikoinen ihmetteli sitä että yöllä lähdettiin autolla ajelemaan ja että oli niin pimeää mutta hän kyllä ymmärsi tosi hyvin mistä oli kysymys. Sairaalalla oltiin jo yhden jälkeen kun yöllä täällä ei ole yleensä paljoa liikennettä. Yksi auto ohitettiin jossain vaiheessa.
Sairaalalla kätilö otti meidät vastaan ja ohjasi synnytyssaliin. Otettiin käyrät ja keskusteltiin kätilön kanssa tulevasta synnytyksestä. Sanoin ettei mulla ole sen kummempia odotuksia, mutta mainitsin sen että viimeksi "sain" epiduraalin mielestäni liian nopeasti ja halusin nyt kokeilla miten pitkälle ilman sitä pötkitään. Kätilö teki sisätutkimuksen ja sanoi että oon 4 cm auki (mistä olin tosi iloinen sillä esikoista synnyttämään menossa olin vain sentin auki ja supistukset tuntui jo ihan kauheilta). Sanoi että suoli on aika täynnä ja ehdotti suolentyhjennystä että vauvalle saadaan enemmän tilaa laskeutua ja että pää pääsee optimaaliin asentoon. Tehtiin sitten se tyhjennys ja istuinkin sen jälkeen vessassa varmaan puoli tuntia kun suoli tyhjeni. Ja siinä välillä tuli tosi tujuja supistuksia enkä oikein tiennyt missä asennossa tässä enään pystyy olemaan kun koskee niin älyttömästi.
Mies ja poika olivat saaneet perhehuoneen jonne mies sitten sillä välin kun minä kärsin supistuksista yritti poikaa nukuttaa. Ensin ei meinannut onnistua millään mutta ehkä joskus kolmen aikaan poika oli nukahtanut ja mies pääsi synnytyssaliin mun luokse ja otti itkuhälyttimen mukaan että kuultaisiin jos poika herää.
Suolentyhjennyksen jälkeen kävelin huoneessa ympäriinsä ja yritin kestää suppareita jotka muuttuivat pikkuhiljaa voimakkaammiksi ja pidemmiksi. Jossain vaiheessa menin sänkyyn makaamaan ja mut laitettiin käyrille. Supistukset voimistuivat taas ja joka kerta kun supisti kätilön tai miehen piti hieroa kovasti mun ristiselkää, se helpotti jonkun verran. Kätilö laittoi mulle kuumavesipullon ristiselkään ja alavatsalle lämpimän kaurapussin. Kätilö haki mulla myös teetä johin laittoi rypälesokeria että saisin hieman energiaa.
Siinä sitten kituuttelin ja yritin päästä aina yhden supistuksen yli kerrallaan. Jossain vaiheessa kätilö tutki kohdusuun ja sanoi että 7 cm auki, hyvin menee. Siinä vaiheessa ajattelin että ei apua, vielä 3 cm täytyy aueta ennenkuin ponnistaminen alkaa, miten jaksan siihen saakkaa niitä supistuksia??? Supistukset kipeytyivätkin sitten ihan älyttömästi ja meni pitkä aika ennen kuin jotenkuten totuin kovempaan kipuun. Joka ainoalla supistuksella tarvitsin kätilön täydellisen tuen, samoin miehen. Kätilö psyykkasi koko ajan aivan mahtavasti. Jossain vaiheessa olin niin kipeä, että kätilö sanoi että antaa mulle jotain lääkettä mikä ottaa pahimman terän supistukselta. No, se lääke jäi kuitenkin siihen pöydälle kun en nähtävästi tarvinnutkaan sitä niin kipeästi Tai olisin kai tarvinnut mutta selvisin siis ilmankin.
Jossain vaiheessa alkoi mun karjuminen ja huutaminen joka supistuksella. Kivut olivat jotain aivan järkyttävää. Ponnistamisen tarve alkoi kanssa tulla ja kätilö tutki kohdunsuun ja sanoi että kohdunsuu on auki mutta joku repale siellä vielä on. Kätilö sai sen kuitenkin jotenkin siirrettyä syrjään(?) ja se sattui aivan mielettömästi (supisti samalla). Sanoi että nyt on auki, eikun ponnistamaan jos siltä tuntuu. Ja tuntuihan se, mutta kipukin oli jotain hirveää. Siinä vaiheessa alkoi mun täysi toivottomuus ja anelu: Haluan keisarinleikkauksen (ehkä "vähän" liian myöhäistä, menen tajuttomaksi, en jaksa enää...). Yritin taas kaikkia keinoja että pääsisin tilanteesta pois vaikka sitä tietää että ei siitä mihkään lähdetä. Ajattelin että jos ponnistaminen kestää taas niin kauan kuin esikoisesta (1,5 h) niin en todellakaan selviä tästä. Kun ponnistamisen tarve sitten tuli se ei minnekään kadonnut ja ponnistin pojan ulos noin kolmella pitkällä ponnistuksella. Jossain vaiheessa kätilö sanoi että lopeta ponnistaminen nyt ja sain kuin sainkin lopetettua ja sitten sain ponnistaa uudestaan ja poika oli ulkona. Voi sitä helpotusta!!! Olin ihan äimän käkenä että tämä oli nyt tässä. 5 minuutin ponnistus vaihe, en olisi ikinä uskaltanut unelmoidakaan sellasesta minun kohdalla!
Kätilö oli joku aika sitten ennen ponnistamista soittanut lääkärille että voi tulla synnytykseen. Siinä vaiheessa mies sanoi tietäneensä että ei mene enää kauaa ja poika on maailmassa. Niinhän se oli että ei lääkäri kerennyt millään synnytykseen enää, tuli sitten jossain vaiheessa tikkaamaan alapään.
Poika oli hyvässä kunnossa heti syntyessään ja alkoi itkemään tomerasti. Sain hänet heti syliin. Kätilö veti hieman napanuorasta, mua ponnistutti ja jälkeiset tuli nopeasti ulos. Sitten tuli lääkäri joka laittoi tikkejä, repeämät olivat 2.asteen ja joku haava oli tullut emättimän sisälle ja jotain nirhaumaa välilihaan. Sen jälkeen imetin vauvaa n. puoli tuntia ja sitten kuultiin että esikoinen oli herännyt. Mies kävi hakemassa pojan katsomaan veljeään ja se oli aivan mahtava hetki! Poika oli niin silminnähden innoissaan vauvasta ja ihasteli sitä koko ajan, antoi suukkoja ja silitti.
Jossain vaiheessa tuli seuraava kätilö vuoroon ja synnytyksessä mukana ollut kätilö sanoi että tulee iltapäivällä taas vuoroon. Vauva mentiin tutkimaan toiseen huoneeseen ja mulle jäi siihen aikaa soittaa äitille ja laitella teksi-viestejä lähimmille sukulaisille ja tutuille. Olo oli todella hyvä, mulla oli vaan kamala nälkä! Jonkun ajan perästä menin vauvan kanssa perhehuoneeseen jossa mies ja poika majailivat ja sitten sain aamupalaa ja vietettiin sitten päivä ja seuraava yö siinä huoneessa ja maanantaina keskipäivän jälkeen kun lastenlääkäri oli tutkinut vauvan päästiin kotiin.
Ihan mielettömän hieno synnytys oli! Kätilö kävi vielä juttelemassa synnytyksestä meidän kanssa iltapäivällä ja sanoi että mahtava, luonnollinen synnytys oli ollut myös hänelle. En voi oikein vieläkään uskoa todeksi että ihan luomuna synnytin. Ja oli kyllä erilainen kokemus mitä esikoiselta jossa oli tosiaan epiduraalia ja supistustippaa ja kaikki ne johdot sun muut laitteet siinä ympärillä!!! Ja nyt ei mitään muuta kuin kuumavesipullo, kaurapussi ja teetä Ja mahtava kätilö, ilman häntä en olisi tuohon pystynyt. Enkä ilman miestä, joka tsemppasi kanssa tosi ihanasti. Nyt ollaan sitten taas yhtä mahtavaa kokemusta rikkaampana. Ja minä hormoonihuuruissani jo itkeskelen sitä että tämä vauvan jälkeen meille ei luultavasti enää lapsia tule-vaikka itse olen ollut myös tästä täysin vakuuttunut. No, sitä loppuraskauden pakkolepoa en haluaisi enää kokea mutta sitä ajatusta että en enää pääse synnyttämään ja saa kokea sitä tunnetta kun saa vastasyntyneen syliinsä en vaan kestä jostain syystä tällä hetkellä.
Arki kahden pikkuisen kanssa on alkanut rullaamaan ihan hyvin. Esikoinen on vauvalle kiltti, silittää ja paijaa usein. Joskus on mustasukkaisuutta hieman ilmassa...Kun imetän vauvaa esikoinen saattaa tulla esim.hyppimään sängylle tai muuten häiritsemään. Eilen mua nauratti kun vauva nukkuessaan välillä inahteli ja poika heti juoksi sen sängyn luokse ja huusi sille tyyliin: "Nyt sänkyyn siitä nukkumaan, sanon sulle tän yhden kerran vielä!". Hmm, ketäköhän se matki oikein?
Viime viikon lopulla olin vauvan kanssa vielä vuorokauden sairaalassa, sillä bilirubiiniarvot menivät raja-arvojen yli ja poika sai sinivalohoitoa. Päästiin sitten seuraavana päivänä kotiin kun arvot olivat laskeneet taas raja-arvon alapuolelle. Vauva on vieläkin keltainen, mutta siinä voi kestää kauemminkin ennen kuin väri taas normalisoituu. Esikoisellahan sitä keltaisuutta oli aika pitkään mutta ei niin pahana kuin nyt kuopuksella. Arvatkaa vaan oliko muuten ihan syvältä mennä tänne meidän paikkakunnan sairaalaan TAAS. Olin sillä samalla osastolla jossa jouduin makaamaan, onneksi sentään toisessa huoneessa!! Enkä onneksi nähnyt kertaakaan niitä lääkäreitä, nythän oltiin onneksi lastenlääkärin hoidossa. Ja hoitajat tuolla osastolla on muutenkin aivan huippuja.
Ja vielä tuosta sairaala-asiasta. Niinkuin Jeannex jossain vaiheessa totesi, niin tuolla hässäkällä noiden lääkäreiden kanssa oli varmasti jokin tarkoitus. Uskon että se tarkoitus oli se että pääsin sinne toiseen sairaalaan synnyttämään jossa sain kokea hienon synnytyksen mahtavan kätilön avustuksella. Siellä oli myös niitä perhe-huoneita toisin kuin täällä ja niinpä oli mahdollista ottaa poika mukaan ja saada se jopa sinne huoneeseen nukkumaan synnytyksen ajaksi. Myös aika synnytyksen jälkeen oli aivan toista maata kuin esikoiselta, koska saatiin olla koko perhe yhdessä, hoitohenkilökunta oli mahtava ja pääsin myös todella nopeasti kotiin. Gynekologit tuossa toisessa sairaalassa olivat aivan eri maata mitä täällä meidän paikkakunnalla.
Sori taas kerran tää omanapa-viesti! Tänään esikoinen on tarhassa ja mun pitäis yrittää nukkua nyt päivällä kun vauvakin nukkuu. Mulla on kurkkukin aika kipee joten unta tarvitsisin kipeesti...
Mukavaa päivää kaikille!!!
