Onnea kaikille uusille vauvoille ja äideille!
Ollut aika hektiset kaksi viikkoa, yöt ja päivät menneet sekaisin kun tuo pallero muutaman tunnin välein vaatii tissiä/huomiota
***
Tässä synnytyskertomusta:
Sunnuntaina 3.1 ensimmäinen supistus tuli n. klo 5.00. Olin tuohon mennessä vähän epäillyt, että tunnistanko oikeita synnytyssupistuksia, vaikka joka puolella toitotetaan että "kyllä sää sitten tiedät kun ne alkaa". Hmph, alkoi jo kyllästyttää tuo mantra. Mutta joo... ei kai siihen voi nyt itsekään muuta sanoa kuin: kyllä sen sitten tietää ;D
Olin ladannut pari päivää aiemmin luuriini supistuslaskurin, joten ryhdyin kellottamaan. Aluksi supisti n. 7-9 min välein. Nousin, kävin suihkussa, tein aamupalaa, mies heräili, pakkailtiin viime hetken kamoja sairaalakassiin. Tässä vaiheessa olo oli hyvin siedettävä, vaikka nopeasti supistukset kovenivat ja tihenivät.
Olin henkisesti varautunut siihen, että ollaan kotona vielä tuntikaupalla ennen kuin kannattaa lähteä sairaalaan. Katsos jos nämä vaikka vielä loppuvat, tai ehkä sairaalasta lähetetään vielä kotiin jos nyt mennään, turha kiirehtiä, tässä varmasti vielä kestää! Ensisynnyttäjä ja sillee... Klo 8-9 välillä supisteli 4-5 min välein ja kipu alkoi jo oikeasti tuntua (tässä vaiheessa syksyllä käydystä mammajoogakurssista oli apua, rentoutuminen ja lantion keinuttelut tulivat aika luonnostaan). Mutta en oikein edelleenkään ollut vakuuttunut lähdöstä, vaikka mies oli toista mieltä. Kompromissina soitin synnärille ja sieltä kehottivat tulemaan näytille. Automatka kesti onneksi vain viisi minuuttia ja roikuin takapenkillä kontallani naama takalasiin päin.
Synnärillä laitettiin käyrille 20 minuutiksi ja oli ikävää maata paikallaan supistusten aikana, liikkuminen kuitenkin oli ollut se helpottava tekijä joka vie ajatuksetkin pois kivusta. Kätilö tutki tilanteen ja totesi hieman hämmästyneenä, että olen jo 5 cm auki. Vaatteet vaihtoon ja synnytyssaliin siis.
Salissa menin lämpimään suihkuun ja supistukset yltyivät ja yltyivät. Lopulta pyysin ilokaasua ja se tuntuikin aluksi auttavan, terävimmät kipupiikit tylsistyivät. Istuskelin jumppapallon päällä, hengittelin kaasua ja mies hieroi alaselkää. Ehkä 11 aikoihin kivut alkoivat olla niin kovia, että hakkasin säkkituolia ja olin jonkinlaisessa kivun ja ilokaasun hourutilassa, oli vaikea keskittyä mihinkään mitä ympärillä tapahtui tai kätilö sanoi. Jos nyt tekisin jotain toisin, niin ehkä tässä vaiheessa heivaisin kaasumaskin helvettiin: oli ikävää olla pää sekaisin myös supistusten välissä, ei päässyt kunnolla nauttimaan kivuttomasta välitilasta. Ja kaasusta ei juurikaan enää ollut apua.
Pyysin kätilöä antamaan jotain, ihan sama mitä, ja pienen neuvottelun jälkeen hän tilasi lääkärin ja hoitajat epiduraalia varten. Jännitin kovasti epiduraalin laittoa, koska ajatus kokonaisesta puolesta tunnista sängyssä makuultaan tuntui mahdottomalta. Kuinka ollakaan, supistukset hieman harvenivat kun menin makuulleen, ja piikkien laitot sujuivat onnistuneesti. Klo 12 siis sain epiduraalin ja mikä autuus siitä aukenikaan, en tuntenut enää tämän jälkeen pienintäkään kipua koko loppusynnytyksen aikana!!
Epiduraali tosin teki sen, että luulin supistusten loppuneen, sillä en tuntenut enää kerrassaan mitään. Hengailin sängyllä hilpein mielin, juttelin miehelle ja söin suklaata. Mutta käyrät kuitenkin osoittivat, että supistuksia tuli edelleen 5 min välein. Jossain vaiheessa kätilö päätti muistaakseni vähentää kipulääkityksen määrää ja lisäsi rinnalle tipan jolla voimistetaan supistuksia. Joskus 14.30 hujakoilla olin 10 cm auki ja pystyin erottamaan supistukset pienenä paineen tunteena. Sain luvan ryhtyä ponnistamaan ja tämä oli oikein mukava vaihe. Jossain vaiheessa tunsin, että jotain isohkoa työntyi ulos, mutta ei edelleenkään sattunut. Tyttö pullahti maailmaan klo 15.10. En kyllä ikinä unohda sitä näkyä, kun kurkistin haarojen välistä ja siellä se tyllerö sätki sairaalasängyllä terveen punakkana <3