S
sekoamispisteessä
Vieras
Enpäs nyt tiedä onko edes melkein oikea palsta aiheelle, mutta en parempaakaan keksinyt.
Olemme melko suurella ikäerolla varustettu pariskunta, josta minä olen 31 vuotias (miehen iällähän ei ole mitään väliä lapsen teossa) eli biologia tulee minulla kohta vastaan. Suhdetta aloitellessa sovimme, että lapsetkin tulevat kuulumaan kuvioon. Tuon jälkeen mies hoiti erittäin katkeran avioeronsa loppuun (olivat siis jo asumuserossa meidän tavatessa) ja ilmeisesti päätti, ettei kukaan nainen enää koskaan vie häneltä kattoa pään päältä, koska nyt ei minun mielestäni luota minuun ollenkaan (tai luottaa hän minuun, mutta ei muihin miehiin, kuten hän asian ilmaisee. ihan kuin olisi aivoton kana, jota jokainen voi viedä miten tykkää).
Tyhmyyksissäni kysyin melko alkuvaiheessa suhdetta haluaako hän avioehdon ja silloin asenne oli vähän hälläväliä. Luulin jo asian unohtuneenkin ja muistuttelin hoitamaan sitä, mutta eipä tuolla tuntunut olevan mitään sen suurempaa merkitystä. Kuitenkin kaksi viikkoa ennen hääpäivää hän sai vihdoinkin järjestettyä asianajajatapaamisen, mutta jostain syystä järkytyin asiasta kuitenkin niin paljon, että en missään tapauksessa olisi ehtoa enää halunnut tehdä. Mies kuitenkin ilmoitti, että ilman sitä ei häitä tule ja koska oli liian myöhäistä perua kaikkea (puku oli jo tehty, paikkaa ei voinut perua ilman maksua, kutsut jo lähetetty yms) menin itku kurkussa naimisiin. Ajattelin, että sama se on mennä nyt kun kuitenkin ollaan menossa jossain vaiheessa. Kuukauden itkin yhtä mittaa osaani, vaikka silloin pitäisi olla nuorenparin onnellisimmillaan. Mielestäni kaikki romantiikka ja hyvä mitä suhteessa oli ollut kuoli, kun siitä tehtiin liikesuhde ja mies osoitti minulle niin suuren epäluottamuslauseen vaikken sitä ollut millään tavalla ansainnut. Enää en itke, mutta vähintään joka toinen päivä "haaveilen" kerääväni luuni ja poistuvani jonnekin mikä olisi minun koti eikä hänen koti, jossa minä vain loisin.
Häiden jälkeen mieskin sanoi, että menimme liian nopeasti naimisiin ja jos olisimme mennyt vasta valmistumiseni jälkeen ei ehtoa olisi tehty (uskoo, ken tahtoo). Sovittiin, että puretaan ehto kun valmistun ja aletaan yrittää lapsia. Tästä mainitsin seuraavana vuonna, mutta mitään tämmöistä sopimusta hän ei enää muistanut tehneensä ja seurauksena oli kamala riita kuten aina asiasta keskusteltaessa. Hänen mielestään kaksioon sopii hyvin kaksi lasta, koska hänen lapsuudessaankin asuttiin ahtaasti. Minun mielestä ei sovi, hyvä kun sopii kahden aikuisen ja kahden eläimen tavarat enkä tosiaankaan näe mihin hän sijoittaisi edes yhden saati toisenkin lapsen vaatimat tavarat. Olen sanonut, että haluan muuttaa kolmioon ennen kuin lapsia yritetään, jos kaksioon tulee yksikin lapsi meidän seksielämä loppuu minun puolelta siihen (lasta ei voi jättää kissan ja koiran kanssa, enkä halua, että lapsi kuulee ikinä mitään puuhastelun ääniä edes vahingossa). Tästä en ole mielestäni saanut mitään selvää kommenttia hänen puoleltaan vaikka erään keskustelun aikana tuntui, että ymmärsi kantani. Tosin sen jälkeisen riidan aikana sanoi, että elämä on opettanut, ettei anna kenenkään enää tehdä häntä asunnottomaksi. Kiitos exän asunnonpolttoyritysten minun avioliittoni kärsii luottamuspulasta, mitä en todellakaan ole ansainnut.
Hän on sanonut, että ehtoa voisi ajatella purkavansa kun lapsia jo on, koska sitten avioliitosta on hankalampi lähteä. Minä taas en missään nimessä aio laittaa itseäni siihen tilanteeseen, että hän voi näyttää ovea minulle, muutamalle mukulalle ja elukoille, jos ei lapsiperheen arki enää miellytäkkään. Lapsikuumetta on, mutta itsesuojeluvaisto ja epäluottamus miehiä kohtaan on aina päällimmäisenä. Jossain vaiheessa hän on myös kuitannut kyselyni lapsista sillä, että pitää olla paikka mistä jäädä äitiyslomalle. Valmistumiseni lähentyessä hän on kuitannut kyselyni sen jälkeisestä ajasta sillä, että sitten tehdään töitä eli ei enää sanakaan lapsista. Lapsiasia pitäisi ratkaista myös siksi, että valmistumiseeni on enää vuosi ja äitini painostaa minua laajentamaan hänen yritystoimintaansa omalla osaamisellani. Jos näin teen, äitiyslomalle jääminen on käytännössä mahdotonta, koska kyse on toiminimestä.
Joskus yön pimeinä tunteina olen miettinyt sitäkin, että erotaan nyt, ositetaan se vähä mitä nyt on ositettavaa ja ehkä vain asutaan yhdessä. Hän saa pitää rakkaat seinänsä ja minä voin pikkuhiljaa säästää omaa asuntoa, jos tarvetta tulee. Tai sitten vain lähden heti pois. Ja yritän saada lapseni yksin.
Kuitenkin haluan jatkaa tässä avioliitossa nimen omaan tämän miehen kanssa. Uskon siihen, että niin makaa kuin petaa ja nyt vain pitäisi kääntää tilanne parhain päin. Mitenkäs sen teen? Meillä on kuitenkin hyviä aikoja minunkin puoleltani niinä päivinä kun pystyn painamaan edellämainitut asiat pois mielestä, miehen mielestä meidän liitossa ei ole mitään vikaa kuin silloin kun riitelemme ehdosta eli n. puolen vuoden välein.
En tiedä enää mistään mitään. Paitsi sen, että jos hän haluaa pitää niin kovin rakastamansa asunnon, minä haluan pitää mahdollisen yritykseni eli vuoden päästä on pakko taas tapella ehdosta, pitää liikeneuvottelut. Eipä tunnu rakastavaisilta tai edes avioparilta, tuntuu ihan aviovastapuolilta. "Kun et kuitenkaan tässä liitossa loppuun asti pysy, niin mun on pakko suojautua sun ahneilta aikeilta niin hyvin kuin mahdollista ja sen jälkeen vetäydyn kolooni odottamaan milloin ilmoitat erosta". Tosi hyvä perusta liitolle. Tähänkö vielä lapsia sekaan?
Olemme melko suurella ikäerolla varustettu pariskunta, josta minä olen 31 vuotias (miehen iällähän ei ole mitään väliä lapsen teossa) eli biologia tulee minulla kohta vastaan. Suhdetta aloitellessa sovimme, että lapsetkin tulevat kuulumaan kuvioon. Tuon jälkeen mies hoiti erittäin katkeran avioeronsa loppuun (olivat siis jo asumuserossa meidän tavatessa) ja ilmeisesti päätti, ettei kukaan nainen enää koskaan vie häneltä kattoa pään päältä, koska nyt ei minun mielestäni luota minuun ollenkaan (tai luottaa hän minuun, mutta ei muihin miehiin, kuten hän asian ilmaisee. ihan kuin olisi aivoton kana, jota jokainen voi viedä miten tykkää).
Tyhmyyksissäni kysyin melko alkuvaiheessa suhdetta haluaako hän avioehdon ja silloin asenne oli vähän hälläväliä. Luulin jo asian unohtuneenkin ja muistuttelin hoitamaan sitä, mutta eipä tuolla tuntunut olevan mitään sen suurempaa merkitystä. Kuitenkin kaksi viikkoa ennen hääpäivää hän sai vihdoinkin järjestettyä asianajajatapaamisen, mutta jostain syystä järkytyin asiasta kuitenkin niin paljon, että en missään tapauksessa olisi ehtoa enää halunnut tehdä. Mies kuitenkin ilmoitti, että ilman sitä ei häitä tule ja koska oli liian myöhäistä perua kaikkea (puku oli jo tehty, paikkaa ei voinut perua ilman maksua, kutsut jo lähetetty yms) menin itku kurkussa naimisiin. Ajattelin, että sama se on mennä nyt kun kuitenkin ollaan menossa jossain vaiheessa. Kuukauden itkin yhtä mittaa osaani, vaikka silloin pitäisi olla nuorenparin onnellisimmillaan. Mielestäni kaikki romantiikka ja hyvä mitä suhteessa oli ollut kuoli, kun siitä tehtiin liikesuhde ja mies osoitti minulle niin suuren epäluottamuslauseen vaikken sitä ollut millään tavalla ansainnut. Enää en itke, mutta vähintään joka toinen päivä "haaveilen" kerääväni luuni ja poistuvani jonnekin mikä olisi minun koti eikä hänen koti, jossa minä vain loisin.
Häiden jälkeen mieskin sanoi, että menimme liian nopeasti naimisiin ja jos olisimme mennyt vasta valmistumiseni jälkeen ei ehtoa olisi tehty (uskoo, ken tahtoo). Sovittiin, että puretaan ehto kun valmistun ja aletaan yrittää lapsia. Tästä mainitsin seuraavana vuonna, mutta mitään tämmöistä sopimusta hän ei enää muistanut tehneensä ja seurauksena oli kamala riita kuten aina asiasta keskusteltaessa. Hänen mielestään kaksioon sopii hyvin kaksi lasta, koska hänen lapsuudessaankin asuttiin ahtaasti. Minun mielestä ei sovi, hyvä kun sopii kahden aikuisen ja kahden eläimen tavarat enkä tosiaankaan näe mihin hän sijoittaisi edes yhden saati toisenkin lapsen vaatimat tavarat. Olen sanonut, että haluan muuttaa kolmioon ennen kuin lapsia yritetään, jos kaksioon tulee yksikin lapsi meidän seksielämä loppuu minun puolelta siihen (lasta ei voi jättää kissan ja koiran kanssa, enkä halua, että lapsi kuulee ikinä mitään puuhastelun ääniä edes vahingossa). Tästä en ole mielestäni saanut mitään selvää kommenttia hänen puoleltaan vaikka erään keskustelun aikana tuntui, että ymmärsi kantani. Tosin sen jälkeisen riidan aikana sanoi, että elämä on opettanut, ettei anna kenenkään enää tehdä häntä asunnottomaksi. Kiitos exän asunnonpolttoyritysten minun avioliittoni kärsii luottamuspulasta, mitä en todellakaan ole ansainnut.
Hän on sanonut, että ehtoa voisi ajatella purkavansa kun lapsia jo on, koska sitten avioliitosta on hankalampi lähteä. Minä taas en missään nimessä aio laittaa itseäni siihen tilanteeseen, että hän voi näyttää ovea minulle, muutamalle mukulalle ja elukoille, jos ei lapsiperheen arki enää miellytäkkään. Lapsikuumetta on, mutta itsesuojeluvaisto ja epäluottamus miehiä kohtaan on aina päällimmäisenä. Jossain vaiheessa hän on myös kuitannut kyselyni lapsista sillä, että pitää olla paikka mistä jäädä äitiyslomalle. Valmistumiseni lähentyessä hän on kuitannut kyselyni sen jälkeisestä ajasta sillä, että sitten tehdään töitä eli ei enää sanakaan lapsista. Lapsiasia pitäisi ratkaista myös siksi, että valmistumiseeni on enää vuosi ja äitini painostaa minua laajentamaan hänen yritystoimintaansa omalla osaamisellani. Jos näin teen, äitiyslomalle jääminen on käytännössä mahdotonta, koska kyse on toiminimestä.
Joskus yön pimeinä tunteina olen miettinyt sitäkin, että erotaan nyt, ositetaan se vähä mitä nyt on ositettavaa ja ehkä vain asutaan yhdessä. Hän saa pitää rakkaat seinänsä ja minä voin pikkuhiljaa säästää omaa asuntoa, jos tarvetta tulee. Tai sitten vain lähden heti pois. Ja yritän saada lapseni yksin.
Kuitenkin haluan jatkaa tässä avioliitossa nimen omaan tämän miehen kanssa. Uskon siihen, että niin makaa kuin petaa ja nyt vain pitäisi kääntää tilanne parhain päin. Mitenkäs sen teen? Meillä on kuitenkin hyviä aikoja minunkin puoleltani niinä päivinä kun pystyn painamaan edellämainitut asiat pois mielestä, miehen mielestä meidän liitossa ei ole mitään vikaa kuin silloin kun riitelemme ehdosta eli n. puolen vuoden välein.
En tiedä enää mistään mitään. Paitsi sen, että jos hän haluaa pitää niin kovin rakastamansa asunnon, minä haluan pitää mahdollisen yritykseni eli vuoden päästä on pakko taas tapella ehdosta, pitää liikeneuvottelut. Eipä tunnu rakastavaisilta tai edes avioparilta, tuntuu ihan aviovastapuolilta. "Kun et kuitenkaan tässä liitossa loppuun asti pysy, niin mun on pakko suojautua sun ahneilta aikeilta niin hyvin kuin mahdollista ja sen jälkeen vetäydyn kolooni odottamaan milloin ilmoitat erosta". Tosi hyvä perusta liitolle. Tähänkö vielä lapsia sekaan?
) Kyllä se avioehto olisi minun mielestäni aivan ehdoton epäluottamus lause. Itsekkyys... Se on se, joka on mielestäni suurin avioliittojen purkaja.