Meillä kävi yhtenä syksynä hiippari harva se ilta. Tilanne oli silloin sellainen, että silloinen mies oli reissussa töissä ja tuli kotiin vain joka toinen vl. Asuin tässä samassa omakotitalossa missä nykyäänkin siskoni ja esikoisen kanssa. Meillä ja muuallakin lähistön alueella, taaloissa joissa asui vain naisia, kävi joku hiimailija koputtelemassa, melkein joka ilta. Raukkis kun olen, niin en häntä nähnyt, kun en tosiaankaan uskaltanut katsoa ikkunasta. Ja jonkun verran varovainen se hiipparikin oli, kun yleensä paukutteli seiniä tai rännejä talon nurkalla.
Poliisille soitin jonkun kerran, mutta kiitos kuntaliitoksen sieltä vastattiin, jokakerta, että poliisit on nyt toisella paikkakunnalla, onkos sulla naapuria. Että kiitos vain poliiseille avusta. Naapurin hälytin silloin tällöin, jos hiimailija oli tavallista äänekkäämpi. Ja välillä tuli kaverit tänne iltaa istumaan ja kyttäilemään.
Kolistelut loppuivat, kun ensilumet satoivat. Eikä sen jälkeen ole mitään kuulunut. Ajattelin ensin, että kyseessä on joku tuttu lähistön asukas, kun näytti tietävän, missä taloissa ei miehiä asu. Mutta metsästä löytyi kummia juttuja kuten patja ja muuta kampetta. Kai sillä oli vain ollu aikaa tarkkailla, missä ei miehiä näy.
Vieläkin joskus pelottaa, mutta nykyään on onneksi mies, joka asuu saman katon alla. Ja joskus tulevaisuudessa hankitaan vielä koirakin. Ei kylläkään hiippailijan vuoksi vaan muuten.
