Siellä taitaa nyt olla kusta muroissa jollakin taas. Itse jo hiukan vanhempana mammana voin todeta, että lapset ovat hyvin erilaisia. Esikoiseni oli aina eturivissä innokkaana, pyyteli, voisiko mennä päiväkotiin yksin. En tietenkään antannut, eihän sitä lakikaan salli. Mutta esikoisen suurin huolenaihe oli, että en tule liian aikaisin hakemaan.
Pikkukakkonen sitten. Niin, aivan eri maata. Hiljainen, pohdiskeleva, ja tarvitsee aikaa kaiken suuren sanomiseen. Painostamalla, pakottamalla tai kiristämällä ei tuon pojan kanssa selviä. On hyväluontoinen, mutta patoaa sisäänsä pahaa oloa, jos ei aikuinen osaa luoda rauhallisia tilanteita keskustelulle ja tunteiden purkamiselle. On siinä ollut vanhemmillakin opettelua, nuorimmaisen luonne kun ei ainakaan äidiltä ole periytynyt.
No, yritin viedä poikaa kerhoon alle 3-vuotiaana, parina päivänä viikossa kolmeksi tunniksi kerrallaan. Alkoi sitten tulemaan näitä mystisiä pahoinvointeja ja päänsärkyjä ja huonovointisuutta, edellisinä iltoina ei tullut uni silmään, aamiaista ei syönyt lusikallistakaan. Kertoisitteko meitä kotona lapsemme hoitaneita äitejä arvostelevat veronmaksajat, miksi helvetissä tekisin lapselleni sen, että pakottaisin hänet isoon lapsiryhmään vastoin hänen luontaisia tarpeitaan, jos hän kaikin mahdollisin tavoin (jopa psykosomaattisin oirein) ilmaisee, ettei ole siihen valmis?
Itse tein ratkaisuni, ja olin pojan kanssa kotona eskari-ikään saakka. Puhuimme jo keväällä, hyvissä ajoin, että eskari alkaa syksyllä. Sitä jännitettiin ja puhuttiin ja puhuttiin. Nukuttiin vieressä ja nähtiin painajaisia. Itkettiin koko heinäkuu, ja elokuun alussa oli masu aamuisin sekaisin. Että sellaista.
Kaikki meni kuitenkin hyvin. Itkua ei sitten lopulta nähty. Nyt poika on reipas tokaluokkalainen, menee mielellään kouluun ja on saanut hyviä kavereita. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että jos olisin pakottanut pojan kolmivuotiaana kerhoon ja sitten kokopäiväiseksi tarhalaiseksi, olisi hänen sielussaan mennyt rikki jotakin perustavanlaatuista, joka liittyy perusturvallisuuteen. Luovuin itse rahasta ja työstä, koska lapseni oli siinä hetkessä tärkeämpi. En sure uraani päivääkään. Ehdin vielä. Ja tiedän, että poika on saanut sellaisen alun elämälleen kuin hän tarvitsi.
Itse en ymmärrä niitä ihmisiä, jotka vievät alle vuoden ikäisen 10 tunniksi päiväkotiin ja sanovat, että se on hyväksi lapselle. Paskat, se on hyväksi vanhempien urahaaveille ja tilipussille. Olkaa edes rehellisiä. Tällaiset lapset eivät koskaan saa kokea kotihoitoa, mutta hiukan vanhempana he ehtivät kyllä ihan taatusti urautua ja elää 7-16 -elämää eläkeikäänsä saakka. Olen tuuminut tykönäni, että ihmisten, joiden pääasiallinen päivätyö on arvostella kotihoidettujen lasten vanhempia, on vaikeaa elää omien ratkaisuidensa kanssa. Ikävää, niin heille kuin heidän lapsilleen, jotka 100%;n varmuudella viettäisivät enemmän aikaansa omien vanhempiensa kuin vieraiden laitostyöntekijöiden seurassa. Sikäli tämä on vanhemmille helppoa, koska pienet eivät osaa toiveitaan ilmaista ja lopulta lapset eivät enää tiedä muusta. Onko sellainen onni kuin kotona äidin tai isän kanssa oleminen edes mahdollista? Ei lapsi kaipaa sitä mistä ei tiedä. Valintoja kaikki tyynni.
