Tänään minulla oli vielä koira

Jouduin luopumaan koirastani tänään. Sillä oli kasvain, jota oli mahdoton leikata pois. Se sai lääkkeitä, jotta sen olo pysyisi mahdollisimman hyvänä, mutta tuli päivä, jona oli pakko soittaa eläinlääkärille ja sanoa, että lääke ei enää auta tarpeeksi.

"Haluatko tuoda sen tänään?" kysyi eläinlääkäri puhelimessa.
"Kiitos mieluusti", vastasin miettien, onko absurdimpaa keskustelua olemassakaan. Miten niin "kiitos mielellään", kun en sitten niin millään olisi halunnut viedä koiraa. En tänään, enkä minään muunakaan päivänä. Kiitos?!?!

Itku silmässä lähdin sen kanssa heti ulos, jotta se ehtisi viettää vielä kaikki mahdolliset hetkensä lumihangessa, parta lumessa ja puuterilumeen tuhahdellen. Oli hirveää katsoa kelloa ja nähdä, miten sen jäljellä oleva aika kului. Vielä hirveämpää oli, kun se tuli heti ilolla luokse, kun kaivoin hihnan esiin ja avasin sille auton oven. Teki mieli ajaa se pois, älä luota minuun.

Matka eläinlääkäriin sujui jotenkuten. Olimme paikalla ajoissa ja koirani sai vielä haistella uutisia kinoksista. Sisään lääkäriin se tuli liian innokkaasti, luottaen. Itse lopetus oli rauhallinen ja lempeä tapahtuma. Kotiinlähtö tyhjä hihna ja panta kädessä roikkuen tuntui pahalta. Vielä viimeinen silitys korvasta ja rapsutus parrasta.

Ajoin itkien kotiin, avasin oven. Sitten tuli pahin: ei ketään ovella vastassa. Ei ääntäkään. Ihan automaattisesti vilkaisin, missä ihmeessä koira on. On vaikea olla kutsumatta sitä, mutta sen nimi on koko ajan kielen päällä, kutsuisin sitä nyt ja se tulisi, jos se jostain syystä ei olisikaan tuossa vierelläni. Hirveä olo.

Viimeinen niitti oli, kun iski aavistus, muistikuva. Kaivoin esiin sen paperit ja kyllä, muistin oikein. Tänään oli sen syntymäpäivä. Helvetti mikä olo, sai se sentään aamulla vielä ison palan makkaraa, ihan muuten vain. Mutta sillä oli syntymäpäivä ja minä vein sen tapettavaksi. Oli pakko, mutta miksi tänään?

Sai sitten olla justiinsa tasan vihonviimeinen lemmikki, tästä lähin en ota kuin korkeintaan posliinikoiran jos sitäkään.

 

:hug:

 

tiedän tunteen ja se juuri, kun tulee tyhjään kotiin. Miten pahalta se voikaan tuntua pitkään siinä menee ennen kuin pääse tuskasta eroon ja en minäkään uskalla ottaa enää lemmikkiä tai ainakaan vielä 2 vuoteen en ole ottanut..aika näyttää.

 

voimia!

 

Tiedän miltä se tuntuu, ja alkoi itkettää kun luin kertomustasi. Olen myös ollut lopettamassa rakasta koiraa, ja noita lemmikkejä on kuollut muutenkin useampi. Monet itkut on saanut itkeä, ja hetki hetkeltä varmistun enemmän, etten ota enää näiden nykyisten jälkeen uutta lemmikkiä. Kyllä ne ovat loppujen lopuksi aivan kuin perheenjäseniä.

 

:'( Monesta rakkaasta koirasta olen joutunut luopumaan! Rakkain lemmikkini ikinä on tuo meidän 10v labbis. Meille kaikille niin käsittämättömän rakas....ei kaikki vaan tajua miten paljon eläin voi toisille merkitä! Voimia!!!

 

Kohta pitäisi koota palaset ja mennä hakemaan lapset mummolasta. Onneksi ovat vielä pieniä, tästä selvitään varmaan aika vähällä, ainakin kuopuksen suhteen. Esikoinen on kolme ja puoli ja ehkä osaa kyselläkin hankalia. Ja sitten illalla pitäisi näyttää iloista naamaa, kun on kokoontuminen porukalla, lapsia ja aikuisia. Millä eväillä?

Nyt mä istun vielä hetken kotona, itken silmät päästäni ja sitten näyttelen vahvaa siihen saakka, kun lapset menevät maate. Sen jälkeen ukkiudun vaatehuoneeseen itkemään lisää.

 

Osanottoni! Olen kokenut saman jo kolmesti, tiedän valitettavasti miltä sinusta nyt tuntuu mutta lohduttaudu sillä että koirasi ei surrut eikä kärsinyt. Sinä ihmisenä joudut käymään tuon läpi. Teit ystävälle viimeisen ison palveluksen.

Ehkäpä otatkin uuden koiran. Jossain on koira ilman hyvää kotia, sinulla taas on koti jossa on koiran paikka tyhjänä. Ei uusi koira korvaa vanhaa, eikä sen ole tarkoituskaan korvata vanhaa koiraa, mutta uusikin koira tarvitsee silti kodin ja oman ihmisen.

 

Kohta pitäisi koota palaset ja mennä hakemaan lapset mummolasta. Onneksi ovat vielä pieniä, tästä selvitään varmaan aika vähällä, ainakin kuopuksen suhteen. Esikoinen on kolme ja puoli ja ehkä osaa kyselläkin hankalia. Ja sitten illalla pitäisi näyttää iloista naamaa, kun on kokoontuminen porukalla, lapsia ja aikuisia. Millä eväillä?

Nyt mä istun vielä hetken kotona, itken silmät päästäni ja sitten näyttelen vahvaa siihen saakka, kun lapset menevät maate. Sen jälkeen ukkiudun vaatehuoneeseen itkemään lisää.

ei tarvitse näyttää iloista naamaa. Kerrot että koiran olet joutunut lopettamaan, joten kukaan ei varmasti oleta sinun näyttävän iloiselta.

 

Muistan hyvin, kun meidän rakas dallumme piti viedä lopetettavaksi. Olin varma, että äiti tulee vielä Sannin kanssa kotiin, mutta ei koskaan tullutkaan. :'(

 

Kohta pitäisi koota palaset ja mennä hakemaan lapset mummolasta. Onneksi ovat vielä pieniä, tästä selvitään varmaan aika vähällä, ainakin kuopuksen suhteen. Esikoinen on kolme ja puoli ja ehkä osaa kyselläkin hankalia. Ja sitten illalla pitäisi näyttää iloista naamaa, kun on kokoontuminen porukalla, lapsia ja aikuisia. Millä eväillä?

Nyt mä istun vielä hetken kotona, itken silmät päästäni ja sitten näyttelen vahvaa siihen saakka, kun lapset menevät maate. Sen jälkeen ukkiudun vaatehuoneeseen itkemään lisää.

Minusta aikuisillakin on lupa näyttää tunteita. Jos itkettää, itke silloin kun siltä tuntuu.

 

Onko tämä katkelma jostain surkeasta romaanista?

 

Tämä oli mun koko elämän aikana kymmenes eläin, josta jouduin luopumaan. Kaksi koiraa lapsuudenkodissa, sittemmin kissa, kani, viisi lammasta ja tämä koira, ensimmäinen aivan ikioma koirani.

Ekat kaksi koiraa ottivat nekin lujille, mutta vastuu ei ollut minun. En ollut aikuinen, enkä joutunut tekemään päätöstä. Lampaat olivat eri asia, ne olivat rakkaita nekin omalla tavallaan, mutta kuitenkaan eivät ympäri vuorokauden vierellä. Niillä oli lauma, ne olivat riippuvaisia toisistaan, eivät minusta. Kissa sairastui äkillisesti niin, että sen kuolema oli suorastaan helpotus. Kani taas oli iäkäs kodinvaihtaja, eikä ehtinyt olla meillä kuin muutaman kuukauden.

Tämä viimeisin tapaus on aivan käsittämättömän kipeä, koira oli tärkeämpi kuin tajusinkaan. Kaiken lisäksi se oli vielä nuori, sairaus eteni pikkuhiljaa ja päätös sen elämästä ja kuolemasta oli yksin minun. Viime yönä kyllä odotin aamua ja puhelinajan alkamista eläinlääkäriin, syötin koiralle ylimääräistä kipulääkettä ja toivoin, ettei se ehtisi tulla kauhean kipeäksi. Tiedän, että mulla olisi kamala olo, jos se vinkuisi tuossa nyt kipuaan, enkä mä saisi vietyä sitä saamaan apua. Mutta miten se parempikin vaihtoehto voi sattua näin kauheasti?

 

voi...mä tiedän tuon tunteen, kaksi koiraa olen joutunut vielääm lopetettavaksi, molemmilla sairaus, joka huononsi siinä määrin elämän laatua, ettei mitään järkeä jatkaa kärsimyksiä
Nyt meillä on (15v tauon jälkeen!) 15vko:n ikäinen koiranpentu ja nyt jo joskus mietin sitä hetkeä kun se vetää viimeisen henkäyksensä.....miten noihin elukoihin niin kiintyykin

 

Osanottoni, omat menetykset ovat vielä tuoreessa muistissa, vaikka on kulunut jo vuosia.

 

Voi ei. Mä en vielä ole tuota joutunut kokemaan, mutta pelkään sitä hirveästi jo etukäteen. Mutta mielestäni sinun ei tarvitse väkisin peittää surua lapsilta, vaan voit kertoa heille, että olet surullinen, koska sinun on kova ikävä koiraanne. Jaksamista kuitenkin.

 

[QUOTE="vieras";27690346]voi...mä tiedän tuon tunteen, kaksi koiraa olen joutunut vielääm lopetettavaksi, molemmilla sairaus, joka huononsi siinä määrin elämän laatua, ettei mitään järkeä jatkaa kärsimyksiä
Nyt meillä on (15v tauon jälkeen!) 15vko:n ikäinen koiranpentu ja nyt jo joskus mietin sitä hetkeä kun se vetää viimeisen henkäyksensä.....miten noihin elukoihin niin kiintyykin[/QUOTE]

Koiranpennuilla on ihana, vaaleanpunainen palleromaha Ja terävät hampaat...
Toivottavasti koirasi saa elää pitkän ja hyvän elämän.

Siitä mulla on kyllä hyvä mieli, että vaikka omani olikin melkoinen termiitti, sillä oli mahdollisuus toteuttaa itseään ja viettää iloinen, vaikkakin lyhyt elämä. Ja toivon vieneeni sen tarpeeksi ajoissa, ainakin se leikki vielä tänään aamupäivälläkin.

 

Onko tämä katkelma jostain surkeasta romaanista?

Että olet törkeä :O :O :headwall:
-

Voimia ap

 

:hug: Voimia!

Itekin kaksi koiraa joutunut viemään lopetettavaksi ja joskus ton kolmannenkin. Se on ihan kamala tunne kun pitää tehdä se päätös ja tietää et koiralle parempi lopettaa kuin antaa kärsiä, mutta sydän taistelee vastaan.

En oikein pystynyt lukemaan kirjoittamaasi kun toi tunne iskee niin vahvasti .

 

Kiitos teille, nyt mä lähden tästä eteenpäin, suuntaan hakemaan niitä lapsia.

 

:hug: Voimia.
Tuli itku silmään, kun luin.

 

:hug:

 

Teit oikein, se oli onnellinen loppuun saakka ja eli koiran arvoista elämää.

Ota ihmeessä uusi koira, olet hyvä omistaja koiralle. Nyt on aika surra hetken, mutta älä sure loputtomiin. Voit antaa paljon ystävyyttä jollekin toiselle koiralle.

 

:hug:

En voi kuvitellakaan kuinka raskasta se on ollut. Osanottoni.

 

:hug: